Tukki-Joe

Asiasta ei ole aivan täyttä varmuutta, mutta vahvasti epäilen ensimmäisen teatterissa näkemäni näytelmän olleen Spelman på taket; siis Viulunsoittaja katolla, på svenska. Paikka ainakin oli Svenska teatern ja – kuten asiaan kuuluu, kun yritetään läimäistä kaksi kärpästä yhdellä iskulla – puolipakolla teatteriin kuskattua koululaisryhmää ei esitys voinut vähempää kiinnostaa: haukottelua ja kuiskauksia. 1900-luvun alun Venäjälle sijoittuva musikaali ruotsiksi oli kertakaikkiaan yli hilseen menevää tavaraa: Ya ha deedle deedle, bubba bubba deedle deedle dum… 

Seuraavaa teatterikäyntiä jouduin odottamaan syksyyn 1975. Sen ainoan pitkäaikaisemman tapiolalaisen tyttöystäväni kanssa päätimme kerrankin mennä leffan sijaan katsomaan oikeaa elävää teatteria. Virikkeen olimme saaneet kävellessämme useasti ohi Tapiolan keskusurheilukentän lähellä olevan suuren kiven, johon paikallinen Lions Club oli ruuvauttanut metallisen kyltin: ”Kivestä se lähtee teatteriinkin”. Emme tietenkään varanneet lippuja puhelimella päiviä etukäteen. Simonkentän linja-autoasemalta oli lyhyt matka Kansallisteatteriin, joten suuntasimme askeleemme kohti tuota komeaa kansallisromanttista rakennusta. Sisäänpääsymme meni aivan hilkulle ja ryysis oli tolkuton. Istumapaikat saimme toisen piippuhyllyn oikeaan reunaan, josta ei edes kaksikymppisen silmillä nähnyt oikein mitään. Sen verran kuitenkin kuulimme, että tämäkin oli eräänlainen musikaali. Näytelmän nimi oli Tukkijoella… 

Näin jälkikäteisarviona voin sanoa, että juutalaiseen klezmer-traditioon perustuvaa, alkujaan jiddišinkielistä Broadway-musikaalia menisin nyt erittäin mielelläni katsomaan. Siinä on edelleen ajankohtainen maastamuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvä teema. Tukkilaisromantiikka taas ei koskaan ole saanut sieluni kieliä väräjämään. Televisiosta näin varmasti Tauno Palon tähdittämän 50-luvun hittiversion, koska siihen aikaan, kun tuo elokuvasovitus telkkarissa näytettiin, katsoin kritiikittömästi kaikki töllöttimen tarjoamat elokuvat. Merkillisintä tässä teatteri-innostukseni alkutaipaleessa on se, että tuo parivaljakko on kautta aikain saanut lähes 200 esitystä pelkästään ammattiteatterien lavoilla ollen siten kaksi katsotuinta näytelmää Suomessa. Kansansuosio on suuri… 

Helsingin yliopiston historian laitos oli 70-luvun puolivälissä laidasta laitaan vellovan poliittisen ristiaallokon syövyttämä. Tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi tuostakin syystä. Se toinen syy oli toisen opiskeluvuoden lopulla tullut oivallus, että minun impulsiivisella mielenlaadullani en pysty istumaan päiväkausia Kansalliskirjaston arkistossa tutkimassa Isojaon aikaisia karttoja. En edes halunnut käydä politisoituneen ainejärjestön riennoissa. Pari kurssikaveria sai minut kuitenkin houkuteltua mukaansa, minnekäs muualle kuin, KOM-teatteriin. Loppuunmyyty esitys oli Kurt Weill-Bertolt Brecht -kaksikon mainehikas Kolmen pennin ooppera, silloiselta nimeltään Kerjäläisooppera. Täytyy tunnustaa suurimman syyn kiinnostukseni olleen supersuositun Heikki Kinnusen päärooli. Kyseessä oli tietysti musikaali, mikä ei minua lainkaan hämmästyttänyt. Tosin aloin epäillä, ettei teattereissa muunlaisia produktioita tehtykään. Päällimmäiset muistikuvat olivat huonot istuimet, tylsä ja sekava juoni sekä yleisön raivokkaat aplodit, kun Kinnunen huitaisi kokonaisen viskipullon sisällön kitusiinsa yhdellä huikalla. Jalkojen töminän ja kättentaputusten vielä pauhatessa, esiripun jo aikaa sitten sulkeuduttua, poistuin syksyn sateeseen apealla mielellä vannoen, että seuraava teatterissa käynti ei aivan heti toteudu. 

Helsingin yliopiston englantilaisen filologian painopiste oli vahvasti angloamerikkalaisen kirjallisuuden opinnoissa. Kun vielä ensimmäisenä vuonna tuutoriksi sattui innokas ja energinen amerikkalaislehtori Tim Andrews, joka rakasti teatteria ja etenkin Broadway-musikaaleja, alkoi ylioppilaskirjoitusten jälkeinen elämäni ikään kuin uudelleen, ruudusta yksi. Eihän Helsingin teattereissa näytelmiä englanniksi esitetty kuin poikkeustapauksissa. Se ei menoa haitannut. Jokin Shakespearen näytelmä – yleensä useampikin – oli taatusti tarjolla. Samoin sellaiset nimet kuin Harold Pinter, Tom Stoppard, Edward Albee, Arthur Miller, Samuel Beckett, Tennessee Williams ja monet muut tunnetut, englanniksi kirjoittavat näytelmäkirjailijat vetivät katsomoita täyteen eri puolilla pääkaupunkia. 

Opiskelijakortilla pääsylipun hinnasta putosi puolet pois. Ei siis tarvinnut turvautua Timin kikkaan. Hän oli nähnyt kymmenistä näytelmistä ja musikaaleista vain väliajan jälkeisen osan. Konsti vaati hyvät hermot ja asianmukaisen, tyylikkään vaatetuksen. Väliajalla jotkut kävelivät ulos, ehkäpä närkästyneenä teoksen kielenkäytöstä tai poliittisesta näkökulmasta – ja sisään käveli nuori herra Andrews. Kysyin kerran Timiltä eikö se yhtään haitannut, kun hän ei nähnyt näytelmän alkua. Tim naurahti tapansa mukaan römeästi ja sanoi, että kyllä hän oli tekstin lukenut ja parhaat palat tulivat joka tapauksessa aina toisessa näytöksessä. 

Teattereiden lavastamoissa ja puvustamoissa vierailuiden lisäksi Tim organisoi myös Suomen elokuva-arkiston tiloissa yksityistilaisuuksia meille muutamalle innokkaalle katsojalle. Päästyään yli toisen maailmansodan jälkeisestä sotafilmibuumista Hollywood teki 50- ja 60-luvuilla kamarielokuvia aikuisille luottaen erinomaisiin näyttelijöihin ja Broadwaylla happotestattuun käsikirjoitukseen. Voitko kuvitella näkeväsi näinä aikoina teatterissa elokuvan, jossa neljä ihmistä istuu yhdessä huoneessa vittuilemassa toisilleen? Edward Albeen ”Who’s Afraid of Virginia Woolf?” on tällainen staattinen, mutta loistava, musta komedia. Toinen lähtemättömän vaikutuksen tehnyt filmattu Broadway-näytelmä, joka tapahtuu käytännössä parissa huoneessa, on Tennessee Williamsin ”Cat on the Hot Tin Roof”. Kun tämä Kissa kuumalla katolla tuli Lahden kaupunginteatterin ohjelmistoon, olin aivan innoissani päästessäni viimein katsomaan tuota rakastamaani näytelmää teatterissa. Onneksi tulin vilkaisseeksi traileria… Käsikirjoitusta oli muokattu oletettua nyky-yleisöä varten. Muutaman minuutin klippi oli täynnä turboahdettua kourimista, riehumista ja räkimistä.

Kävimme teattereissa, konserteissa ja oopperassa myös kaveriporukalla. Helsingissä kun riitti katsottavaa ja kuunneltavaa joka makuun. Opperaan, siihen alkuperäiseen Bulevardin Aleksanterin teatteriin, meidät houkutteli Verdin Macbeth. Kytkös englantilaiseen kirjallisuuteen piti tietysti olla, emmehän me muuten… Suuret laitosteatterit eivät kovin hanakasti ottaneet riskejä. Ryhmäteatteri, KOM ja Q-teatteri ottivat. Niissä pääsi näkemään kokeellisia, uusiin suomalaisiin käsikirjoituksiin pohjautuvia, monasti erittäin hämmentäviä, tuotantoja. Vaihtelu virkisti. 

Joskus myös Kansallisteatteri ja Helsingin kaupunginteatteri yllättivät. Usein nämä yllätykset tarjottiin muualla kuin päänäyttämöllä. Kansallisen pienellä näyttämöllä esitettiin 80-luvun alussa Martin Shermanin Vaaleanpunainen kolmio, alkuperäiseltä nimeltään ”Bent”. Näytelmä kertoi Natsi-Saksan keskitysleirille suljetuista homoista, jotka olivat noiden karmeiden tuhoamislaitosten pohjasakkaa. Koska tapahtumat on sijoitettu 30-luvulle, jokainen valveutunut katsoja tiesi, ettei kahdella päähenkilöllä ollut mitään toivoa henkiinjäämisestä. Lavastus oli karu: kirkkaat valot, piikkilankaa sekä näyttämön ja katsomon väliin pystytetyt kalterit. Kävin katsomassa näytelmän kolme kertaa, vaikka aloin voida loppupuolella jopa fyysisesti pahoin. 

Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön Loputon arvoitus sykähdytti aivan toisella tavalla. Tämä Jorma Uotisen koreografiaan nojaava nykytanssiesitys oli todella nimensä veroinen. Matti ja Pirjo Bergströmin musiikilliset oivallukset ja fantasiamainen liike lavalla suorastaan hypnotisoi minut. Tämäkin piti nähdä kolme kertaa; eikä arvoitus selvinnyt sittenkään. Eräällä käynnillä olin mukana italian opiskelijoiden porukassa. Kun esitys päättyi, menimme läheiseen pubiin oluen ääreen ääneen ihmettelemään kokemaamme. Hetkistä myöhemmin pöytäämme istahti toviksi erään ryhmämme jäsenen veli, joka oli tanssinut tuossa juuri nähdyssä Loputtomassa arvoituksessa. Suitsutimme runsaasti ansaittuja kiitoksia Uotisen produktion ylle ja tietysti hänen päällensä. Jens oli jo poistumassa, kun hän lohkaisi, että muuten kaikki oli oikein hyvin ja hienosti, mutta käsiohjelmassa luki Jeans. 

Järvenpäähän muutettuamme kävin vaimoni kanssa enää harvakseltaan Helsingin teattereissa. Lastenhoidon järjestäminen moneksi tunniksi viikonloppuiltana osoittautui usein ylipääsemättömäksi esteeksi. Onneksi Järvenpäässä toimi aktiivinen harrastajateatteriryhmä, jonka esitykset järjestyivät varttitunnin kävelymatkan päässä sijaitsevassa Järvenpää-talossa. Monesta näkemästämme produktiosta nousee kaksi yli muiden. Kuka pelkää Virginia Woolf? -tragikomedia hämmästytti laadullaan ja intensiteetillään vetäen vertoja jopa Richard Burtonin ja Elizabeth Taylorin klassiselle elokuvaversiolle. Piukat paikat -esitys muodostui unohtumattomaksi hieman toisesta syystä. Miksaaja ei ollut tehtäviensä tasalla: musiikin volyymi oli melko pieneen saliin nähden korvia särkevän kova. Ja musiikki soi lähes taukoamatta. Tungin paperinenäliinasta pyöritettyjä tolloja korviini yrittäen kestää muuten mainion näytelmän loppuun saakka. Moni ei kestänyt vaan poistui korviaan pidellen ja päätään puistellen katsomosta. Tuon järkyttävän kovan äänentoiston pilaaman esityksen jälkeen minulla on aina ollut mukanani laadukkaat korvatulpat. Enkä ole niitä tietenkään noiden piukkojen paikkojen jälkeen tarvinnut. 

Vääksyssä on Haikeat kopsut -niminen vireä harrastajaryhmä. Siinä se sitten onkin, ellei lasketa mukaan jokavuotista lukiolaisten näytelmää ja harvoja vierailunäytäntöjä koulun liikuntasalissa. Kuorotoiminta on kyllä aktiivista ja liikuntapaikat tietenkin loistavat, mutta laadukkaita isoja teatteriproduktioita pitää etsiä muualta. Lähin muu mahdollisuus on Urajärvellä, jonka kartanomuseon pihalla esitetään kartanon historiaa valottavia kappaleita harrastajavoimin. Vällyjen ja sateenvarjon alla kykkiminen on sitä yhden sateisen kesäillan eksotiikkaa. Katse pitää suunnata Lahden kaupunkiin. 

Lahden kaupunginteatterilla on hieman samoja ongelmia kuin pääkaupungin kahdella suurella laitosteatterilla: suuri näyttämö pitää saada täyteen, hinnalla millä hyvänsä. Pienillä näyttämöillä uskalletaan kokeilla riskinottoa, koska talous pyörii hyvin Myrskyluodon Maijalla ja Elviksen hiteillä. Vääksystä ajaa autolla teatterin parkkipaikalle 20 minuutissa, joten voin sanoa, että Lahden kaupunginteatteri on meidän lähiteatterimme. Eikä se Juhani-näyttämö aina ole pelkkää Housut pois -musiikkihupaelmaa. Viulunsoittajaa en ole siellä vielä nähnyt, mutta loistokkaiden Broadway-musikaalien lista on komea: Cabaret (kaksi kertaa), Chicago, Sound of Music, Hair ja West Side Story. Cabaret’n, jonka seremoniamestarina hääri häikäisevä Jorma Uotinen, näimme ensimmäiseltä riviltä: tanssityttöjen korkokengät viuhuivat muutama kymmenen senttiä nenäni päästä. Hairin suurta sivuosaa esitti itse Hector. Muissakin produktioissa oli tunnettuja vierailijoita ja atmosfääri oli kontinentaali, myös lämpiössä. 

Mutta Lahti yksin ei enää riittänyt. Verkostunut vaimoni järjesti meidät mukaan Lahden suomalais-englantilaisen kerhon teatterijaoston retkille. Ajoimme autolla Lahden kauppatorin maanalaiseen parkkihalliin, hyppäsimme tilausbussin kyytiin ja nautimme mennen tullen laadukkaita virvokkeita ja täytettyjä Reissumies-leipiä – omakustannushintaan. Jo menetetyksi luultu Helsinki palasi ryminällä takaisin suosittuna vierailukohteena. Teatterireissuja tehtiin myös ”kaukokohteisiin” Hämeenlinnaan, Tampereelle, Kouvolaan ja Kotkaan. Olemme olleet ”kuokkimassa” jo viisi vuotta ja kiitos aktiivisen kerhon kokeneet kymmeniä näytelmiä, jotka olisivat takuuvarmasti jääneet muuten näkemättä. Ajatusrakennelma lähdöstä vaikkapa Ryhmäteatterin esitystä katsomaan luhistuu siihen, että vaihtoehtoina ovat omalla autolla meno (Autolla Helsinkiin, älä viitsi vitsailla!) tai julkisilla kulkeminen (Bussi-juna-ratikka-teatteri-hotelli-ratikka-juna-bussi… Näinä aikoina, noilla aikatauluilla? Hah-hah-haa! ja hinnaksi tulisi yhteensä 500 euroa.). 

Olen tullut siihen kokemusperäiseen lopputulokseen, että mitä enemmän hypeä produktion päälle kaadetaan sitä varmemmin se on lässähtänyt floppi. Lähdimme todella suurin odotuksin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin ”Kinky Boots” -esitystä. Tämä Broadway-megahitti oli rohmunnut kahmalokaupalla kansainvälisiä palkintoja ja saanut kriitikotkin lääpälleen. Lehdet kuulemma kehuivat ja FB-ystävät kuorossa ylistivät. Ilta oli tietysti loppuunmyyty, mikä tarkoitti 20 minuutin vessajonoja. Onneksi keksimme mennä pokkana yksityistilaisuudelle varatun suuren lämpiön läpi jonottomiin toiletteihin. Jos näytelmän aikana alkaa kiehnata levottomasti penkissä – vaikka on käynyt jo vessassa – ja miettiä, että koska tämä venytetty kliseekokoelma loppuu, peli on menetetty. Annoin editykselle puolitoista tähteä ja fasiliteeteille yhden. 

Täysin päinvastainen kokemus oli Kotkan satamakaupungin teatterissa esitetty Stingin Broadway-floppi, Viimeinen laiva. Pienen teatterin kaikki resurssit oli taatusti puristettu näytökseen, joka eli ja hengitti. Oikean bändin soittama musiikki svengasi mainiosti ja näyttelijäsuoritukset olivat toinen toistaan parempia. Jotenkin tuntui, että Pohjois-Englannin Wallsendin satamakaupungin laivanrakennuksen lopusta kertova musiikkipitoinen draama oli enemmän kotonaan Kotkassa kuin Broadwaylla. Rakenne ja juonikin olivat hyvin lähelle sama kuin ”Kinky Boots” -megasukseessa sillä erotuksella, että Viimeinen laiva kellui komeasti bootsien painuessa kliseiden meren pohjaan. Eikä vessoihin tarvinnut jonottaa… 

Jos minun pitäisi valita kolme parasta esitystä kaikista elämäni aikana näkemistäni produktioista, olisin vaikean valinnan edessä. Hauskin, ainakin tähän mennessä, on ollut 2012 näkemäni Ryhmäteatterin Jatkuvaa kasvua. Pääroolissa loisti Martti Suosalo jokamiesteknikkona, joka höpöttäen käsittämätöntä rakennusalan jargonia nousi eräänlaiseksi mindfulness-guruksi. Jatkuvaa kasvua oli, kaikkine sivuhenkilöineen ja hulvattomine juonenkäänteineen, niin hauska, että se paransi särkevän selkäni. Kakkosena on KOM-teatterin ”Pasi was here”. Se yhdisteli mainiosti hilpeää komediaa ja synkkää draamaa. Emme odottaneet mitään erityistä, mutta itkimme ja nauroimme ääneen läpi esityksen. Kärcher-painepesurin näkeminen aiheuttaa vieläkin hihityksiä. Kolmas sija oli Vaaleanpunaista kolmiotakin riipaisevampi kahden erinomaisen näyttelijän varassa etenevä, järkyttävä ”Vincent River” Lahden kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Istuimme koko paluumatkan kotiin sanomatta mitään. Näytelmä jäi ahdistamaan pitkäksi aikaa.

Tapanamme on vältellä lehtien kriitikkoarviointien lukemista etukäteen. Emme edes vilkaise bussissa kiertävää käsiohjelmaa. Totta kai, jotkin klassikot ovat pakostakin tuttuja, mutta uusien kantaesitysten kiinnostavuutta lisää täydellinen tietämättömyys siitä, mitä seuraavan kahden tunnin aikana tulemme kokemaan. Yllätyksiä on kahdenlaisia…