Vesille venhosen mieli

Minua harmitti, ettei isäni koskaan hankkinut mahonkiveneeseensä tehokkaampaa perämoottoria. Evinruden luovuttamat 15 hevosvoimaa olivat aivan liian vähän liikuttamaan suurta ja painavaa venettä. Isäni selitys tietysti oli se, että 20-hevosvoimaisen tai jopa isomman moottorin ruuvaaminen paatin perään olisi johtanut rekisteröintiin. Rekisteröinti maksoi eikä veneellä ollut edes nimeä.

50-luvun alussa, ennen syntymääni, Helsingissä asuessamme isälläni oli Olympia-jolla. Syntymäni aikoihin jo oikea Hai-luokan purjevene. Olinko koskaan tuon veneen kyydissä, en muista. Pari valokuvaa on säilynyt. Tapiolaan muutossa purjevene myytiin. Tilalle tuli aika pian tuo nimetön mahonkipaatti. Monet sanovat, että mahonkinen vene on kaunis, mutta tämä yksilö oli jotenkin epäsuhtainen. Kokka oli liian lyhyt ja pitkä perä kapeni niin ettei moottoria olisi voinut ajaa vieressä istuen. Isäni olikin virittänyt vaijereista ja vanhasta auton ratista ohjauslaitteen, joka toimi kummallisella viiveellä tehden laituripaikalle ajon hankalaksi.

Hankalaa oli myös puuveneen kunnostus. Isäni oli alkuperäisiä Otsolahden pienvenesataman puuhamiehiä, joten pelkästä velvollisuudentunnosta oli vene ja koko ympäristö pidettävä tip-top -kunnossa. Tämä tarkoitti keväisin haluttoman lapsityövoiman hyväksikäyttöä. Kuinka monena lauantaiaamuna minut pakotettiinkaan pois sarjakuvien lumovoiman luota.

Otsolahden rantaan tiemme kävi kevätauringon valjussa valossa. Siellä sain käsiini tylsän raapan, jolla edellisvuotisten merirokkojen jäännökset tuli poistaa veneen pohjasta. Raavin veneen pohjaa kunnes käsiäni särki. Sillä aikaa isäni neuvotteli muitten veneenomistajien kanssa, mistä valkama-alueen laajennuksen ruoppaus tulisi aloittaa. Miehet viittoilivat ikävästi kohti luonnontilassa vielä olevaa poukamaa, joka sattui olemaan meidän pihamme poikien paras onkipaikka. Raapimistakin pahempaa oli siistityn pohjan sively merirokkojen torjunta-aineella. Hajusta päätellen se olisi seuraavalla vuosikymmenellä johtanut altistuneen nuoren suoraapäätä liiman imppaluun.

Kesälomarutiineihin kuului täten autoilun lisäksi veneily. Veneilyn ainoa hyvä puoli oli se, että jostain kumman syystä en tullut vesillä huonovointiseksi; ehkä syynä oli runsas raitis meri-ilma ja kankaalla topatut penkit. En ollut kuitenkaan mitenkään innokas lähtemään koko päiväksi Varsasaaren tai Ison Vasikkasaaren hiekkarannalle tekemään ei mitään. Äitini otti aurinkoa Damernas Värld -lehteä lukien. Isäni otti aurinkoa Teknikens Värld -lehteä lukien. Minä kaivoin hiekkaa punaisella muovilapiolla siniseen peltiämpäriin tylsistyneenä. Joskus harvoin sain ottaa mukaan jonkun pihan kavereista. Silloin saaressa olo oli huomattavasti mukavampaa. Vedessä pulikointi uimapatjoilla kaverin kanssa  oli hauskaa ja lämpöä tuottavaa toimintaa.

Merivesi lämpeni uimakelpoiseksi yleensä vasta keskikesällä. Kylmässä vedessä yksin uiminen ei ollut kovin houkuttelevaa. Huulet sinisinä, hampaat kalisten istuin huopaan käärittynä odottamassa hypotermian oireiden lientymistä. Varsasaaressa ei ollut liukumäkeä eikä mitään muutakaan pikkupojan viihtymistä edistäviä varusteita. Saaren keskiosasta löytyi törkyinen hyyskä, mutta sitä ei lasketa. Oli vain luonnon hiekkaranta ja merivesi. Huippukohta oli eväiden syönti. Villasukkaan pujotetusta viinapullosta tarjoiltu auringonmakuinen lämmin maito tosin pilasi osan nautinnosta.

Matka Otsolahden venesatamasta vesitietä vanhempieni suosikkipaikkaan Varsasaareen kesti puolisen tuntia. Huonon sään yllättäessä sieltä pääsi siis myös nopeasti pois. Toista olivat silloin tällöin tehdyt kaukomatkat Pihlajasaaren ja jopa Suomenlinnaan. Päivän lehdestä aamulla luetut sääennusteet eivät olleet kovin luotettavia. Ei ollut mobiiliappsia, josta olisi voinut tarkastaa seuraavien tuntien pilvi- ja sadealueiden liikkeet. Helteinen kesäpäivä saattoi hyvin nopeasti muuntua raivokkaaksi ukkosmyrskyksi. Eikä ollut yksi tai kaksi kertaa, kun kyyristelin uimapatjalla veneen katetussa kokassa pelosta kalpeana myrskyaallokon hakatessa merikelvottoman veneen runkoa ja salamoiden räiskyessä ukkospilvien yöksi muuttamassa iltapäivässä. Kelluntaliivejä ei tietenkään kenelläkään ollut.

Vaikka venematkaa kertyi toista tuntia, oli Pihlajasaari hellepäivän viettopaikkana huomattavasti houkuttelevampi Varsikseen tai Vasikkaan verrattuna. Helsinkiläisten auringonpalvojien kansoittamassa, puusillan yhdistämässä kaksoissaaressa oli kunnolliset toilettifasiliteetit ja ravintola. Ravintolan kahvilasta sai herkullisia, vastapaistettuja sokeroituja donitseja, jotka huuhdeltiin kurkusta alas kylmällä kolajuomalla. Sukkalämmin maito ja lauantaimakkaraleivät eivät vetäneet vertoja tuolle nautinnolle. Pelkästään munkkien paistamisen hajut saivat minut hyvälle tuulelle.

Polvihousuikäiselle Seurasaari oli lyhyen bussimatkan päässä oleva tylsä museoalue. Kesyt oravat olivat kyllä kivoja, mutta muuten suomalaisen talonpoikaiskulttuurin suojelualue ei innostanut. Suomenlinnassa oli sentään luolia, linnoituksia ja tykkejä. Ehdoton ykkössaari oli ilman muuta Korkeasaari. Sinne emme menneet omalla veneellä vaan ajoimme autolla kauppatorille ja kävelimme satamaan, josta saarelle pääsimme suurella lautalla. Korkeasaari oli unelmien täyttymys. Huonon olon tuottava automatkaan ei ollut rasite, kun kohta pääsisin näkemään oikeita viidakon ja savannin villieläimiä.

Vapaina käyskentelevät riikinkukot saivat jalat alleen rynnätessäni eteenpäin kohti pelottavaa karhulinnaa. Isäni muisti aina kertoa tarinan pojasta, joka kurkotti liian pitkälle rautaisen aidan yli. Apinoiden alue oli toinen suosikki. Paviaanien irvokkaita touhuja naureskeltiin niin että vatsaan koski. Kolmossija meni kissalaaksolle. Monena vuonna yksi tiikereistä – varmaankin pelkästä häkkiin sulkemisen aiheuttamasta frustraatiosta – oli kehittänyt omalaatuisen taidon. Asiasta tietoiset vierailijat seisoivat laajassa ringissä häkin edessä. Hauskuus tuli siitä, kun joku viaton meni liian lähelle uljasta eläintä ihailemaan ja sai päälleen runsaan kissanpissasuihkun.

Keskellä kesää vietimme muutaman lomaviikon Vekan kesäkodin täyshoidossa Ritvalassa. Kesävierailla oli käytössään useita hyväsoutuisia puuveneitä. Niillä kävimme luodoilla ja lähisaarilla. Veneretkien jännitystä lisäsi veneen kokassa kivien vahtiminen luotoa lähestyttäessä. Jotain kumman pelottavaa oli tyynen pinnan alla mustina vilahtelevissa, levän kuorruttamissa suurissa kivissä. Pitkät, vihreät levälonkerot hulmusivat sumuisen aamun tummaksi loihtimassa vedessä kuin hiukset jonkin veden alla väijyvän peikon muodottomassa päässä. Jos kokka osuu peikkoon, se kiskaisee veneen järven pohjaan ja syö meidät suihinsa. Arvattavasti en ollut kovin hyvä navigaattori…

Eräs uimapaikkakunta, jonne teimme useita autoretkiä kesän aikana, oli Hanko. Ajomatkaa kertyi yli kaksi tuntia, joka tarkoitti useita pysähdyksiä mennen tullen. Autopahoinvointini kun sai lisäkierroksia kuumassa autossa muovipenkeillä istumisesta.

Hangossa oli monta rantaa, joista valita. Plagen oli minun suosikkini, yhdestä syystä. Siellä oli tartsankaruselli; laite, joka tänä päivänä olisi ehdottomasti käyttökiellossa. Vinhasti pyörivästä karusellista roikkui eripituisia köysiä kuin liaaneja viidakossa. Köydestä kiinni pitäen sai kovan kyydin vedessä. Rohkeimmat viidakon kuninkaat kipusivat köyden kanssa karusellin keskiosan tasanteelle ja linkosivat itsensä vauhdilla kauas. Tartsaninkorvikkeen piti olla tarkka arvioidessaan laitteen pyörimisnopeutta ja köysissä hinautuvien ihmisten lukumäärää. Aika harvoin mitään pikku kolhuja vakavampaa sattui. Bellevue-ranta oli sitä samaa kuin Varsasaari sillä erotuksella, että siellä sentään oli liukumäki. Silversandiin tutustuin vasta parikymppisenä eräänä sateisena juhannuksena Pekon ja parin tytön kanssa…

Kerran palatessamme Hangon reissulta ohitsemme kiihdytti hiekkatien pätkällä suuri kuorma-auto. Ilmeisesti sen takarenkaiden välistä sinkoutui Hillman Minxin tuulilasin läpi greipinkokoinen kivenmurikka suoraan edessä istuvien väliin. Näin onneksi, sillä tuollainen kivi olisi ihmiseen osuessaan tehnyt ikävää jälkeä. Sekuriittilasin pirstaleita oli koko auto täynnä. Isäni kävi hansikkaat kädessä poistamassa kehykseen jääneet palat ja matka jatkui – ilman tuulilasia. Kivi otettiin mukaan. Minun mielestäni kyseessä oli ilmiselvä onnenkivi, koska kenelläkään ei sattunut mitään.

Aurinkolasit päässä viittäkuuttakymppiä madellen pääsimme monta tuntia myöhemmin perille Menninkäisentielle. Tuulilasiton auto tuntui sopivan minulle: raikas, suoraan sisään virtaava ilma piti huonon oloni poissa. Isäni osoitti hänelle harvinaista huumorintajua vilkutellen olemattoman tuulilasin läpi tämän tästä muille tienkäyttäjille.

Mutta eivät autoretket pelkkää huvia olleet. Vanhempani olivat innokkaita sienestäjiä. Marjojakin käytiin poimimassa lähimetsää kauempaa. Sienimetsä. Jo pelkkä sanakin aiheuttaa inhon väristyksiä. Tuntitolkulla metsissä samoamista etsimässä Suomen parasta kanttarelliapajaa – sitä koskaan löytämättä. Haaparouskuihin ja suppilovahveroihin oli tyytyminen. Mustikat ja puolukat nypittiin varvuista yksitellen. Marjanpoimuri ja -puhdistinkin oli keksitty. Äitini mielestä oli kuitenkin parempi, että jätämme varvunroskat ja lehdet metsään; onhan silloin vähemmän siivottavaa kotona. Siispä kykimme vähämarjaisessa metsässä raahautuen mättäältä toiselle, kunnes ämpäri oli puolillaan. Silloin sai pakkotyön logiikkaa myötäilevästi pitää evästauon.

Marjoista sentään paistettiin piirakkaa tai keitettiin mehua. Varsinkin mummoni tekemän mustikkapiirakan ja jääkaappikylmän maidon ääressä näreikössä tapahtunut kidutus unohtui nopeasti. Sienet olivat sitten toinen juttu. Niitä keitettäessä syntyvä haju oli melkein yhtä ellottava kuin kattilassa muhiva limainen keitos. Sienipiirakka on aivan eri asia kuin mustikkapiirakka. Sitä yritin tolkuttaa vanhemmilleni. Turhaan.

Kaikki kiva ja ikäväkin loppuu aikanaan. Kun vanhempieni asumusero eteni avioeroon, katosi ensin vene. Auto ei heti kadonnut, mutta uusien, sedan-mallisten autojen kavalkadi katkesi. Autotalliin ilmestyi käytetty piilofarmari. Siis farmariauto, jossa takapenkin virkaa toimitti lastulevyistä tehty penkki, joka ei saanut olla menosuuntaan ja jonka pehmusteen paksuus oli tarkoin määritelty epämukavan ohueksi. Turvavöitä ei tietenkään ollut, olihan kyseessä verovapaa pakettiauto. Kun näin tuon kolhitun Taunuksen, ymmärsin symboliikan: olimme kaltevalla pinnalla.

Niin se Hangon kivi… Sitä säilytettiin autotallissa pitkään. Isäni myytyä viimeisen piilofarmariautonsa autotalli luovutettiin pois. Rantaelämä ja metsäretket loppuivat siinä samassa. En jäänyt asiaa suuremmin suremaan, mutta kivenmurikan hautasin talomme ulkoseinän peittävän villiviinin juurelle.

Ensimmäinen paluuni veneilyyn oli Hassanin vene hankinta 70-luvun alussa. Silloin kun minä vielä ahkeroin oppikoulun viimeisiä vuosia, Hassan teki töitä. Oppivelvollisuuden täytyttyä hän hankkiutui kirjapainoon oppisopimuspaikalle. Sen lisäksi hän jaksoi parina iltana viikossa tehdä iltatöitä tuttavansa verstaassa. Kun minä olin kesätyötienestien ja mummuni hyväntahtoisuuden varassa, Hassan sai kunnon palkkaa ympäri vuoden.

Keväällä 73 tulimme yhtä matkaa kotiin elokuvista Helsingistä. Bussissa oli hyvää aikaa jutella niitä näitä. Hassan oli varmaankin jo miettinyt asiansa valmiiksi, mutta jotenkin vilpittömästi hän sen pystyi esittämään. Hän oli aikonut hankkia moottoriveneen. Sellaisen lasikuituisen Terhin ja siihen perään 15-heppaisen Hondan. Minä sanoin saaneeni veneilystä tarpeekseni, kiitos isäni.

– “Eihän teillä enää venepaikkaa ole?”
– “Ei. Eikä venettäkään muutamaan vuoteen.”
– “Mutta aivan sulla vielä on? Siis laiturin portin avain?”
– “On kai. Mitäs me sillä?”

Pari viikkoa myöhemmin, kesäkuun alussa, olen Otsolahden rannalla ihailemassa ilta-auringossa kimaltelevaa vihreää lasikuituvenettä, ärhäkkää pientä moottoria ja ylpeää omistajaa. Testiajolle lähdetään heti, suuntana Haukilahti – totta kai. Kevyt vene kiitää railakasta vauhtia kaksi kyydissä ja Hondan kaasukahva ääriasennossa. Siltä ainakin tuntuu, kunnes ohi pyyhältää pikasliippari kaksi sataheppaista Mercurya pyrstössään. Emme anna sen häiritä Terhin neitsytmatkaa. Hondan ininän yli huutelemme kehuja hyvälle hankinnalle. Mellstenissä rantaudumme illan viileyden tyhjentämälle hiekkarannalle. Pidämme röökin pituisen tauon kalliolla. Katselemme auringonlaskua ja pian seilaamme takaisin kohti kotisatamaa. Juuri ennen Länsiväylän alittavaa väylää Hassan huutaa.

– “Otitko avaimen, niinku sovittiin?”
– “Joo, otin. Täss on.”
– “Älä heiluttele tollail. Putoo vielä jordaaniin!”

Epäröimättä Hassan kaartaa Terhin laiturialueelle, kiertää kaasun minimiin ja antaa veneen lipua aivan portin viereen. Hassan viittoillee ja mekastaa. Pian olemme kiinnittäytyneet laituriin – ykköspaikan viereen, nollapaikalle.

– “Hei. Ei me voida tähän venettä jättää. Ei tää oo mikään venepaikka.”
– “Miksei voida? Täss on tilaa eikä me olla kenenkään tiellä.”
– “Tulee varmaan jotain sanomista.”
– “Mä hoidan puhumiset, jos tulee. Tää on hyvä. Huomenna tehdään kopio avaimesta.”

Hassan oli oikeassa. Terhi sai olla nollapaikalla kenenkään asiaan puuttumatta. Terhillä pääsimme helposti lähisaariin ja tyynellä ilmalla uskaltauduimme kerran jopa Pihlajasaareen saakka. Varsasaaressa kävimme monta kertaa aurinkoa ottamassa. Kuinka monta déjà vu -kokemusta koinkaan tuon kesän aikana. Nyt ei eväinä ollut makkaravoileipiä ja lämmintä maitoa. Tai maistuivat makkaravoileivät edelleen, mutta ne huuhdeltiin alas oluella – lämmintä tosin sekin. Ero näillä retkillä perheeni kanssa vuosikymmen aikaisemmin tehtyihin oli selvä. Olimme menossa pitämään hauskaa. Nautin jopa Hondan kahvassa roikkumisesta.

70-luvun puolivälissä Poutapolun ystäväni Cassu ja Timo ryhtyivät puuhaamaan Lapin-reissua. Kunnianhimon puutteesta ei heitä ainakaan voi syyttää, sillä nyt olisi kohteena Karigasniemi Tunturi-Lapin perukoilla. Ystävieni puheissa luotiin visioita Lapin rikkumattomasta erämaarauhasta, kirkkaina solisevista tunturipuroista ja mahtavista lohisaaliista. Eikä mikään tavallinen tunturivaellus olisi kyseessä.

Mukaan otettaisiin kanootti. Eikä mikään tavallinen kanootti vaan koottava venäläinen kumikanootti. En tiedä missä mielenhäiriössä suostuin lähtemään mukaan kanootin hankintaan, mutta niin vain kävi. Olin myös antanut ainakin puolittaisen lupauksen lähteä mukaan myös tunturiin ja suunnitellut kuvan reissun t-paitoihin. Näitä innostumisia ja perumisia tulisi vastaan elämässäni myöhemminkin…

Kolmen hengen kumikanootti löytyi Partioaitan poistomyynnistä. Jo sen rahtaaminen linja-autokyydillä Helsingistä Tapiolaan vaati kahden miehen voimat. Kuminen vesihirviö kun painoi lähes 50 kiloa. Mukana tulivat kokoamisohjeet suttuisine kuvineen – venäjäksi. Epämääräisen hajuinen paketti retuutettiin Otsolahden rantaan. Tummanvihreästä telttakankaisesta säkistä purkautui nurmelle läjä samansävyistä rojua: kuminen kanootinaihio, teräksisiä metalliputkia ja kaksi taitettavaa melaa. Cassu pyöritteli käsissään manuaalia ja Timo lähti hakemaan autostaan työkaluja. Minä seisoin keon vieressä mielessäni Syvä joki -elokuvan käänteet.

Kaksi tuntia myöhemmin Maatuskaksi ristitty merikäärme sai ensiesittelyn. Kyllä se kanoottia muistutti – vähän niin kuin Mosse autoa. Jotain perivenäläistä kulkuneuvon muotokielessä oli – hajun lisäksi. Neuvostoliitossa ei liene ollut intiaaneja, ei ainakaan tämän vehkeen disainia neuvomassa. Kuinka kauan Maatuska lienee ollut suljettuna säkkiin? Epäilin toisen maailmansodan loppuvaiheita. Uskaltaisko tuolla vesille edes lähteä?

Riskien minimoimiseksi päädyimme vetämään pitkää tikkua. Lyhimmän sai oikeudenmukaisesti idean isä, Cassu. Kannoimme kanootin venevalkaman matalimmalle reunalle, josta koemelojan olisi helppo laskeutua erikoiselle istuinviritykselle. Ojensimme rohkealle toverillemme melan ja vedimme kättä lippaa. Pari varovaista vetoa irti laiturin reunasta, sitten reitti oli vapaa. Maatuska oli nyt omillaan. Cassu laittoi melan heilumaan. Se pysyy pinnalla! Se tottelee melaa! Kanootti tekee laajan kaarroksen lahdella ja ohjautuu takaisin lähtöpaikkaan kaarrellen oikealle ja vasemmalle. Varttitunnin kierros tyynellä lahdella oli puristanut mehut melojasta. Huohottava ja hikinen koekaniini huokui tyytyväisyyttä, kaikesta huolimatta.

– “Miltä tuntui? Ainakin se pysyy pinnalla.”
– “Onko vuotoja?”
– “Ööh! Ei oo vuotoja. Aika rankkaa. Kuin käärmettä lumoisi. Pari melojaa lisää niin varmaan tasapainottuu.”

Purkamaan Maatuska emme ryhdy. Se saa kyydin kotiin Taunuksen kattotelineellä. Huomenna mennään kolmistaan. Yksi lisämela pitää hommata. Eihän vapaamatkustajia Lapissakaan tulla suvaitsemaan.

Voin sanoa, että seuraavan päivän veneilykokemus oli ainutlaatuinen. Kokoamisen vaivan jäätyä pois olemmekin heti valmiit matkaan. Lähdössä on tietysti omat vaikeutensa, vaikkei Maatuskaa kiikkeräksi voi sanoa. Urheiluvaatteita ei kenelläkään ole, liiveistä puhumattakaan. Äkkiä havaitsemme, että kaksi melojaa on sittenkin riittävästi. Taaimmaisena istuva ohjaa kanoottia peräsimellä, joka tottelee jalkapedaaleilla liikutettavia vaijereita.

Cassu on oikeassa, kaksi melojaa ja perämies saa kanootin vauhtiin. Ei mitenkään kovaan, mutta eteenpäin mennään. Tavoitteenamme on kulkea Länsiväylän alittavaa veneväylää pitkin ulos Otsolahdesta lähimmälle luodolle ja takaisin. Onneksemme veneliikennettä ei ole paljon. Maatuska ei näet tykkää sivuaallokosta lainkaan.

Kukaan ei ole myöskään kertonut meille, että syyskylmässä vedessä syvällä uivassa kanootissa takapuoli jäätyy hetkessä. Luodolle päästään pääosin hengissä, perämiehen takamus huurteessa. Pientä kärhämää tulee yllättäen siitä, kuka joutuu peräsintä polkemaan. Pitkän tikun vedolla ongelma poistuu. Olen huhkinut itseni melan varressa hikeen ja nyt joudun tietysti perämieheksi. Takaisin venevalkamassa olen hypotermian rajamailla. Kohmeiset jalkani eivät kanna. Kassu ja Timo saavat nostaa minut ylös aluksesta.

– ”Vo-vo-voitteko hoitaa Ma-Ma-Maatuskan kotiin. Mä meen kä-kä-kävellen himaan. Mä on ihan jä-jä-jäässä.”

En edes muista, millä tekosyyllä sain ystäväni lunastamaan osuuteni kumikanootista. Myös Lapin matka jäi hyvällä syyllä tekemättä. Cassu ja Timo retken tekivät. Kaikki kunnia heille. Maatuska-parka ei takaisin etelään selvinnyt.

80- ja 90-lukujen kesät asuimme vaimoni vanhempien ison omakotitalon, Taattolan, alakerran omalla sisäänkäynnillä varustettua huonetta viikkoja peräkkäin – yleensä koko kesälomani. Vääksyn Hakakujan “Osakkeessa” oli keittiö ja vessa, joten lasten ollessa pieniä emme olleet sotkemassa yläkerran väen aikatauluja. Yhteiset ruoka-ajat yritimme pitää. Olin jo unohtanut talvella annetun lupauksen verkoilla käymisestä. Vaimoni isä, Vike, ei ollut. Eräällä kesäloman alun aamiaisella kysymys nousi esiin.

– “No niin. Järvi on aivan pläkä. Parempaa verkonlaskupäivää ei voisi kuvitella. Muistatko kun talvella puhuttiin?”
– “Joo. Tai siis en. Hyvä kun muistutit. Nytkö heti lähdetään?”
– “Illalla vasta. Aamulla nostetaan.”
– “Hyvä. Me mennäänkin sitten Sirkkusen rantaan uimaan. Näyttää tulevan kuuma päivä.”

Sirkkusessa oli muitakin, mutta hyvin sekaan mahduttiin serkutkin mukana, varsinkin kun auto voitiin jättää Hakakujan pihaan. Parkkipaikka oli täynnä. Kaaroja oli vinksin vonksin nurmikoilla ja metsikössä. Rantaan vievän tien reunatkin olivat tikutettu autoilla. Ilmeinen superrantapäivä oli aluillaan. Ranta oli sopivan matala lasten pulikoida. Ihmisiä tuli ja meni. Koko ranta oli yhtä valtavaa liikettä veteen ja pois. Helteinen ilma täyttyi vedessä polskivien lasten riemukkaista kiljahduksista ja rannalla vahtivien aikuisten varoitushuudahduksista. Lämpö hyväili ja uimavesi virkisti. Täydellinen kesäpäivä, totesivat kaikki mehutauolla.

Iltapäivällä palailtiin takaisin Taattolaan. Syötiin ja levättiin. Olihan loma-aika. Illansuussa vihdoin aktivoiduimme ruuanlaittoon. Vike oli viritellyt loimulohilaudat ulkogrilliin. Vaimoni äiti, Inkeri, valmisti Heidin kanssa keittiössä lisukkeita. Pian syötäsiin illallista takapihan kuistilla. Lohenpuolikkaiden kypsyessä grillissä Vike vinkkasi seuraamaan perässään autotalliin. Tallin hämärässä näin suksiparin. Onpas leveät Lampiset! Mitä näillä kesällä?

– “Yhdistetään huvi ja hyöty. Sinähän kerroit harrastaneesi vesihiihtoa 60-luvulla. Nämä ovat aidot Lampiset samalta vuosikymmeneltä. Kyllä 50-heppaisella saadaan vauhtia ihan tarpeeksi.”

Lampiset vietiin näytille takapihalle. Ne herättivät sekä ihailua että hilpeyttä. Myös mielialani oli ristiriitainen. Oli kyllä totta, että olin pari kertaa räpiköinyt suksilla veneen perässä Ritvalassa. Siitä oli jo vuosikymmeniä. Kaiken se Vike muistaa. Samaa vikaa oli vaimossanikin: yksi matka, monta asiaa…

Ruuan jälkeen lähdetään. Koko jengi tulee rannalle hurraamaan. Mukana on muutama ohi kulkenut kesäasukaskin. Lähdön on syytä onnistua. Olen takapihalla mallannut suksia jalkaan. Sen verran tiedän, että siteen pitää olla napakka ja ettei paljasjaloin hiihdosta tule kuin hiertymiä ja rakkuloita. Olen valmis. Vikellä on verkot veneessä, minulla vaimoni villasukat jalassa. Vike nykäisee Pentan käyntiin.

Puhallan pitkän henkäyksen. Varovasti kiihdyttäen vene etääntyy. Muoviköysi luikertelee vedessä hetken. Yhtäkkiä se pingottuu ilmaan roiskauttaen vettä korkealle ilmaan. Nojaan taaksepäin jännittäen reiteni ottamaan vastaan tulevan nykäyksen. Olen lentää päistikkaa Päijänteeseen. Viime hetkellä, täysillä voimillani repien saan itseni horjuen pystyyn. Hei, nyt mennään! Kansa rannalla heiluttaa villinä käsiään. Tämähän sujuu. Uskallan irrottaa toisen käteni ja vilkutan takaisin. Rantaviiva häviää taakseni. Miten kauas me olemme hiihtämässä? Vaikka päivä oli helteinen, ei illan jäähdyttämä järvivesi ole. Villasukista huolimatta alkavat jalkani kohmettua. Huudan ja viittoilen Vikelle. Viimein hän huomaa ja vääntää kaasun hiljalleen alas. Päästän irti kapulasta. Liun veneen viereen. Saan Lampiset irti. Työnnän ne laidan yli Vikelle. Kampean itseni perässä.

Hitto, kun paleltaa. Kuivaan itseni ja vedän vaatteet päälle. Kelluntaliivi tuo hetken lisälämpöä. Sitten alkaa taas tuttu hytinä. Ollaan varmaan kalareissulla, kun paleltaa. Vesihiihto oli rannalla hauska idea. Kilometrien päässä valkamasta en ole ollenkaan varma. Verkot saadaan laskettua. Siinä touhussa lähtee veri kiertämään. Jalat vain eivät lämpene. Nenänpäästäni valuu sitkeä nuhatippa. Kurkku tuntuu karhealta. Nyt äkkiä takaisin Taattolaan. Vasta kuuma tee ja iso viskipaukku saavat tärinän loppumaan. Iltapalalla silmäni eivät pysy millään auki. Olen vuoteessa jo ennen kymmentä täydessä unessa kolmen peitteen alla.

Heidi-vaimoni isällä, Vikellä, on aina ollut vene ja perämoottori: komeimmillaan virtaviivainen menopeli, työntövoimana 50-hevosvoimainen Archimedes-Penta. 80-luvulla tällä veneellä tehtiin picnic-reissuja lähisaarille ja vedettiin hiihtäjää ristiin rastiin pitkin Päijännettä Lampisen vesisuksien kannattelemana. Taiteilijan eläke on pieni. Kun eläkkeellä jääminen oli tosiasia, polttoainetta ahnaasti hörppivästä moottorista ja jo parhaat vuotensa nähneestä pikaveneestä oli luovuttava. Ilman venettä ei järven läheisyydessä asuva kalamies tietenkään voinut olla. Lasikuituinen valko-oranssi Terhi-soutuvene, jonka puulevyllä vahvistettuun perään oli ruuvattu käytetty neliheppainen Evinrude, sai nyt kelvata. Pääsihän silläkin yhdistelmällä kalaan ja saariin – joskin hieman verkkaisemmin.

Terhi oli vähän helkkarin huono soudettava – ainakin minun kokoiselle miehelle. Tuhto oli hankaimiin nähden väärässä paikassa ja airoilla venettä liikuttaessa olennainen jalkojen vastanypy aivan liian lähellä. Koska pystyin soutamaan Terhiä vain puolilotusasennossa, en saanut aironvetoihin kunnolla voimaa. Selkäni kipeytyi ergonomian puutteesta. Olisiko veneen runko ollut alunperinkin hieman viallinen?

Terhi pyrki kääntymään väkisin oikealle. Se tarkoitti käytännössä sitä, että voimanjakoa täytyi koko ajan säätää. Oikean käden vedon piti olla aavistuksen voimakkaampi kuin vasemman. En kehdannut Vikeltä kysyä, mistä paatti oli hankittu. Soutaminen on tietty hyvää liikuntaa, mutta tuolla veneellä pitkän taipaleen tuloksena olisi ollut selkäkramppi tai nivustyrä. Ne muutamat kerrat, kun kävimme lähisaarissa eväitä syömässä eivät olleet mitään huviretkiä airomiehelle.

Kun Viken kunto huononi, hän myi perämoottorin. Vene pysyi pääasiassa rannalla rallin päällä. Syksyn lehtien täyttäessä venhon, se putsattiin ja käännettiin ympäri talvea kohtaamaan. Vene ei vesille kovin usein päässyt. Sammaltakin kasvoi Terhin pohja.

Meillä oli 2000-luvun alusta jalasmökki Vesijärven rannalla. Jossain vaiheessa aloimme haikailla veneen perään. Heidillä oli kanootti, mutta se oli nuorisomallinen pikkolo. Kukaan muu perheenjäsenistä ei kääpiökanoottiin mahtunut eikä Heidi yhtenään järvellä melonut – olisiko ehtinyt tekemään puolen tusinaa kierrosta kesässä? Eräästä soutuveneestä kävin vaihtokauppaa käteeni sopimatonta kitaraa vastaan. Kaupankäynti eteni jopa koesoutuun saakka. Se olikin hyvä testi. Tuo vihreä vene oli, jos mahdollista, vieläkin huonompi soutaa kuin Terhi. Päätin pitää huonon kitaran.

Sitten Vike, ehkäpä vaimonsa Inkerin painostuksesta, ehdotti Terhin antamista meille lainaan kesäksi. Heidi innostui ajatuksesta välittömästi. Minä oli hieman epäileväinen. Kenelläkään ei ollut kalustoa veneen siirtoon. Enkä ollut unohtanut Terhin surkeaa soudettavuutta.

Kuitenkin löysin itseni kesäkuun alussa roikkumassa Vääksyn kanavan sulun köydessä. Vieressä kellui Super Buster Magnum perässään kolmesataaviisikymppinen Yamaha. Kontrasti ei olisi voinut olla paljon suurempi. Soutaa nylkyttäen matka Päijänteen rannalta Vääksyn Kesän venevalkamaan kesti lähes kaksi tuntia – juoma- ja venyttelytaukoineen. Pyöräilyhanskat estivät pahimmat rakot. Voin kyllä tunnustaa, että hartioissa ja reisissä tuntui monta päivää. Kesälomalla kävimme muutaman kerran soutelemassa. Pääosan kesää Terhi makoili toimettomana, nyt Vesijärven rantahiekalla. Tuoden näin lähes täyttä vastinetta venepaikkamaksulle.

Syksyllä, päivien jo muuttuessa kirpeiksi ja järvien kylmetessä, lähestyi pelätty paluusoudun hetki. Onneksi harmittelin lauantaisaunassa ääneen surkeaa venettä ja kohtaloani. Mökkinaapurilta heltisi lainaksi Dodgen pick-up, sellainen järjetön monsteri, jonka nokalla jymisee V8-turbodiesel. Epäilin pystynkö hallitsemaan tuota jättiläistä.

Allu vain läimäytti hikistä selkääni ja iski pukuhuoneessa avaimet käteeni. Auto oli tietysti automaatti ja hirvittävän törkyinen sisältä: lattialla pyörivät tyhjät tölkit keräsin apumiehen puolelle penkkiä. Ennen liikkeelle lähtöä muistelin ajo-ohjeekseni ensimmäistä autoani, alkeellista automaattivaihteista sukkanauha-Volvoa, jyräytin koneen käyntiin ja siirsin vaihteen D-asentoon. Koko kylä tuntui tärisevän turbon ottaessa kierroksia synkeästi murahdellen. Ajo rantaan onnistui hyvin syksyn pysäköidyistä autoista tyhjentämällä hiekkatiellä. Raahasimme veneen lavalle. Terhin perä jäi melkein metrin verran roikkumaan ulkopuolelle.

– “Allu hei. Pitäiskö veneen perään laittaa jokin punainen rätti heilumaan? Se on aika paljon yli reunan.”
– “Ihan turhaa. Oranssi näkyy hyvin. Tää on sitten vaan yhdellä liinalla kiinni. Aja iisisti. Vasuri on sitten amputoitu, muista!”
– “Siis, mi-. Ai joo, automaatti. Kaasu ja jarru.”

Kun peruuttaa ei tarvinnut, jatkoin jylisevää matkaa lomakylän ympäri. Ylämäkeen laitoin lisää ”usvaa putkeen”. Sain vaivoin pidettyä rajusti hyökkäävän hirviö-Dodgen heiluvine lasteineen kylätiellä. Siitä yhtä soittoa kakkosneloselle, jolla vasemmalta tullut etuajo-oikeutettu bemarikuski huudatti torveaan ja näytti keskisormeaan ohi ajaessaan – aivan aiheesta tällä kertaa.

Jyristelin vanhan Vääksyn kautta, koska sunnuntain paluuliikenne täytti  entisen nelostien. Keikkuvan kuormani nähdessään joku innokas olisi voinut soittaa poliisit perääni. Pääsin ongelmitta Majakan parkkialueelle. Jäljellä oli enää lyhyt soratien pätkä Terhin talvehtimispaikalle. Dodge murisi, hiekka pöllysi ja koivunoksat raapivat hytin kattoa. Appivanhempani olivat viisaasti vetäytyneet ison rantakoivun taakse turvaan.

Jätin koneen käyntiin ja kiipesin lavalle avaamaan sitä ainoaa liinaa. Terhi oli parin kilometrin tärinässä luistanut puoliksi ulos. Kun liinan lukko avautui, liukui vene kutakuinkin oikealla paikalle. Kolmistaan saimme paatin käännettyä ja airot lukittua kettingillä piiloon veneen alle. Pyyhkäisin  paidanhihaan hikisen otsani ja kömmin takaisin hyttiin. Sakean savupilven saattelemana rynkytin tien päähän, mäkeä ylös ja takaisin kohti mökkikylää.

– “No, mites reissu sujui? Saittekste botskin Päijänteen rantaan? Eiks oo hyvä kaara tää Tötsi?”
– “Joo. Hyvin meni. Kiitos lainasta. Oletko muuten ajatellut siivota hyttiä koskaan?”

Seuraavana vuonna Terhi tuli taas lainaan. Tällä kertaa turvallisesti tuttavamme trailerilla ja sellaisen ilouutisen saattelemana, ettei venettä tarvinnut enää syksyllä palauttaa. Joka kevät vene käännettiin ja pestiin. Joka syksy vene käännettiin toisin päin pesemättä. Siinä välissä pääsi Terhi joskus järvelle kellumaan. Aika turhaa puuhaa. Ja maksoihan se valkamapaikkakin muutaman kympin vuodessa. Vike oli vielä irrottanut puisen perälevyn, joten perätuhdolla istuvan henkilön shortsien takamus kastui. Jokainen kesä muistin tuon ongelman. Jokainen kesä ehti loppuun ennen kuin sain tehtyä asian eteen mitään. Olisiko motivaatiotaso ollut alhainen? En ollut kalamies eikä veneestä ollut soudettavaksi. Yritin ehdottaa vaimolleni paatin myyntiä, mutta veneeseen kuulemma liittyi niin paljon muistoja, etteivät puolinaiset myyntiponnisteluni kauppoihin asti koskaan yltäneet.

2017 kesällä kestitsimme mökillä tyttäreni poikaystävän äitiä ja tämän mökkikylässä asuvaa tuttavaa, Marjaa. Siinä auringonpaisteisessa iltapäivässä jutellessamme kävi ilmi, että Marjan isältä, Ekiltä, tulisi myyntiin uudehko sähköperämoottori, mukana akku ja laturi. Olimme jo ennen tätä tapausta tutkineet Motonetin ja muiden senkaltaisten verkkokauppojen moottorivalikoimia. Malleja eri ominaisuuksineen oli kymmeniä: tehokas (on yhtä kuin reipas kävelyvauhti), pikalataus (tarkoittaa alle puolta päivää), kevyt (viittaa alle 20 kilon painoon), laatukomponentit (Kiinassa ne kaikki tehdään), testivoittaja (yhdessä testissä huippu, toisessa hännänhuippu)…

Valinta oli osoittautunut niin hankalaksi, ettei päätöstä syntynyt ennen kuin saimme sovittua treffit Ekin tyhjentyvän mökin pihalle. Minn Kota Endura Max 55 – vetävä nimi muuten – lisävarusteineen siirtyi hallintaamme alle kahdensadan euron hintaan. Laturi oli 60-luvulta ja latausaika jopa yli puoli vuorokautta. Ehdimme käyttää vanhaa laturia muutaman kerran kunnes muistin joululahjaksi saamani auton pikalaturin. Sillä lataus onnistui parissa tunnissa ja se näytti vielä akun kapasiteetinkin. Nyt vihdoin perälevyksi ruuvaamani vesivanerin palat saivat moottorin kantaakseen. Ajaminen käsivarsi taakse ojennettuna osoittautui liian hankalaksi: käsi puutui ja kierteinen istuma-asento rasitti selkää.

Ratkaisu löytyi naapurin veneestä mallia ottamalla. Pulttasin toiset vanerit oikealle laidalle. Jätin kuitenkin perälevyt paikoilleen, koska ne pitivät roiskeet ulkopuolella. Moottorin sivuasennuksella ajoasennosta tuli mukavan rento. Pari tyynyä pehmusteina teki matkaamisesta jopa nautinnollista. Akku vain veneen pohjalle, johdot oikeisiin napoihin, kaasua ensin varovasti, potkuri melkein pinnassa kohisten, sitten äkkisyvän kohdalla Minn Kotan pudottaminen optimiajosyvyyteen ja kohta viiletettiin kokka vienosti kohisten kohti Veston saarta.

Vauhti ei päätä huimannut, mutta lähes äänetön moottori mahdollisti keskustelun normaalilla puheäänellä ja pääsyn hyvin lähelle vesilintuja, jotka eivät osanneet Terhiä pelätä. Neitsytmatkan jälkeen alkoi ankara pohdinta, mikä veneen nimeksi? ”Muna-anjovis” oli pitkään suosikki. Loppujen lopuksi ”Sillinkosto” hyväksyttiin yksimielisesti. Nimi viittasi vaimoni liialliseen sillin syöntiin eräänä jouluna ja sen aiheuttamiin melko ikäviin seurauksiin. Sähäkkä sähkömoottori laitaan ruuvattuna antoi Terhille paitsi uuden nimen myös uuden elämän.

Olimme aina halunneet päästä veneellä kauempana sijaitsevalle Kajankalliolle. Siitä ainoasta käynnistämme oli jäänyt vain hieman huono maku. Allulla oli tietysti Dodge-hirviön lisäksi myös hirmuinen pikavene, sellainen kiilamainen amerikanlättänä, jonka lähes 200 hevosvoimainen kone – ensin ruopattuaan laiturialueen sivustan – kiidätti meidät munuaiset irrottavalla tärinällä kahdessa minuutissa Kajalle.

Tuo picnic-retki oli oikea veneilyn irvikuva: kaikki piti tehdä valtavalla vauhdilla. Olin ottanut mukaan akustisen kitaran. Allu toivoi jotain hyvin lyhyttä biisiä. Häntä eivät rantakalliolla loikoilu ja kiireetön eväiden syönti kiinnostaneet. Kierreltyään hermostuneesti saarta puolisen tuntia hätisteli Allu meidät veneeseen. Aallonmurtajan luona hän riemuitsi hihkuen uudesta nopeusennätyksestä. Matka oli sujunut ensimmäisen kerran alle kahden minuutin. Allu ehdotti parin viikon päästä veneretkeä Lahteen, heti kunhan hän vain saisi Yhdysvalloista tilaamansa uuden potkurin asennettua. Sen siivittämänä päästäisiin jo lähelle 60 km/t! Onneksi Allu häipyi omille teilleen loppukesäksi ja syyskuun alussa näimme kylän ilmoitustaululla pikaveneen ja Dodgen olevan myynnissä. Allun mökin myynti-ilmoitus oli siinä vieressä. Säästyimme lopullisesti uudelta ennätysrutistukselta.

Sillinkosto halkoi nyt Vesijärven selkää vähän päästä. Syksy oli kaunis ja hämmästyttävän tyyni. Olimme menossa kohti Veston saarta, kun käänsin kokan vaivihkaa kohti Kajaa. Heidi nyökkäsi hyväksyvästi. Samoin Rolf-koira, joka auton kyydissä oli kuolaava ja läähättävä hermokimppu, lojui Sillinkoston pohjalla puoliunessa pelastusliivin mukavasti lämmittäessä. Vain vartti ja olimme etsimässä rantautumispaikkaa. Parhaassa suojaisessa poukamassa kellui rantakoivuun kiinnitettynä harmittavasti pienehkö moottorivene. Emme olleet siis ainoita hienon iltapäivän nautiskelijoita. Eteläpuolelta saarta löysimme tuota pikaa hyvän paikan laskea maihin.

Saaressa mekastava teinipoppoo tekikin jo lähtöä. Pojat kusivat nuotioon, tytöt kikattivat siideripöhnässä ja makkarapakettien kääreet lojuivat pensaiden juurelle heitettyinä. Meidät nähdessään jengi ahtautui juomineen mölisten veneeseensä ja karautti kohti Kurhila-Hillilän kylärantaa. Saari oli nyt meidän. Päästin Rolfin vapaaksi. Koira loikki kivikossa kuin kauris. Kaivoin puhelinta esiin ottaakseni ryntäilyn talteen. Videolle tallentui kyllä Rolle, mutta pysähtyneenä ja syömäpuuhissa. Se oli löytänyt heinikosta jotain ruuaksi kelpaavaa.  Ryntäsin koiran luokse vain ehtiäkseni näkemään kuinka sinapilla kuorrutettu lenkkimakkaran jämä katosi eläimen kitusiin.

Koira, jolle ei oikein mikään ruuaksi kelvannut, oli vapauden huumassa nielaissut pitkän pätkän kabanossia. Olimme päässeet päämäärään. Olimme omalla veneellä Kajankalliolla. Syksyn nopeasti lyhentyvän päivän ajamina rantauduimme pian kesämaan poukamaan illan jo hämärtyessä. Yöllä Rolf voi erittäin pahoin. Olisimme muuten epäilleet myrkytystä, mutta video näytti, ettei lenkkimakkaraa suurempaa vaaraa ollut. Vuorokauden dieetti paransi yökkäävän koiran.

Hyviäkin retkiä oli. Heidin jäätyä yhden ylimääräisen lukuvuoden jälkeen eläkkeelle keväällä 2018 päätimme juhlistaa tapausta veneretkellä, totta kai. Veston saaressa joku riehui raivaussahan kanssa. Sirittelimme siis saaren ohi kohti sitä paikkaa, mihin humalainen nuoriso oli karannut edellisenä syksynä. Nyt paikka oli autio ja tyyni. Helteisen lauantain helliessä meitä, nostimme parit maljat kylmää kuohuvaa. Paksuturkkinen, läähättävä Rolf pulahti rantaveteen kahlaamaan saaden kohta peräänsä kiukkuisen kanadanhanhen. Hanhi jätti kuitenkin takaa-ajon kesken meidät ja pelottavan oranssin Sillinkoston nähdessään. Puoli tuntia myöhemmin näimme hanhiparin uivan kohti järven selkää. Reitti oli vihdoin vapaa. Heidi ehti vielä sopivasti naisten saunavuorolle.

Sillinkosto viihtyi nyt järvellä erinomaisesti. Monta retkeä ehdimme tehdä; luotto laitteistoon oli luja. Emme vain saaneet akun toimintatilan symboleista oikein tolkkua: kolme naamaa irvisteli mystisesti katsoi niitä millä valolla tahansa. Akkulaturi kyllä näytti täyden latingin, mutta ilmeisesti vain siltä osin mitä akku pystyi vastaanottamaan.

Ja niinhän siinä eräällä syyskesän reissulla kävi, että potkurin liike muuttui ensin verkkaiseksi pysähtyen lopulta kokonaan. Akku oli tyhjä. Jokin etiäinen minulla oli ollut, koska olin napannut puutarhahanskat mukaan. Soudin ensin Vestoon, jonka lähellä jo olimme. Haukkasimme eväät. Oma energialataukseni riitti syönnin jälkeen hyvin vastatuuleen soutuun mökkirantaan. Uusi akku tilattiin Motonetistä eikä sitä tällä kertaa jätetty talveksi takakomeroon tyhjänä jäätymään.

Koska Heidi toimi Urajärven kartanomuseossa vastuuoppaana seuraavat kesät, ehdimme veneretkille enää harvakseen. Viimeisen mökkikyläkesän huippukohta oli Vestolla käynti tyttärentyttärien kanssa. Sen jälkeen Sillinkosto saikin levätä rauhassa. Meille oli tarjoutunut yllättäen mahdollisuus ostaa isompi ja hieman syrjäisempi mökki Vesansalosta. Kolmen jalasmökin osto- ja myyntirumba päättyi viimein vappuna 2021. Vääksyn Kesän mökit oli nyt myyty ja tyhjennetty. Uuden Simeoni-mökin mukana saimme myös kunnon soutuveneen, vihreän ja rantakiviin kolhitun Päijän-veneen. Sillinkosto jäi makaamaan hylättynä vanhalle valkamapaikalleen. Kahta venettä emme uudessa paikassa tarvinneet, kun Simeoni-mökin vajassa oli vielä suppilaudat molemmille – sekä tietysti Heidin pikkolokanootti.

Oranssi vene ei edes kelvannut mökkimme ostajille. Minä olisin vaikka antanut pois surkean paatin, mutta piinkovana kauppanaisena Heidi puristi Sillinkostosta järkyttävät 275 euroa. Niillä euroilla kustansimme osan Simeoni-mökin remonttiin tarvittavista maaleista sun muista.

Vihreä vene on vielä nimeämättä. Mitä mieltä olette, olisiko Sillinkosto 2 sopiva nimi vai onko nyt Muna-anjoviksen vuoro? Tai ehkä annamme tyttärentyttärien päättää.

Kaikki kuvat: Robert Rambergin kotiarkisto