Mellsten non-stop

Se, että jokin kaupunki on veden äärellä, ei automaattisesti tarkoita sitä, että tarjolla olisi runsaasti uimapaikkoja. Meren tai järvien läheisyys voi johtaa vettä janoavan suurteollisuuden pesiytymiseen niiden äärelle. Ennenaikaan tämä toi mukanaan myös saastuneita tai ainakin esteettisesti epämiellyttäviä rantoja. Tapiola on Suomenlahden rannalla. Siellä on – tai ainakin oli – uimamahdollisuuksia mistä valita.

Menninkäisentien talojen parvekkeilta näkyi Otsolahti. Se oli jo silloin 60-luvun alussa, kun me Tapiolaan asetuimme,  pääasiassa veneilylle pyhitetty poukama. Isäni oli myynyt Hai-luokan purjeveneen, jonka kyytiin en koskaan ehtinyt, ja hankkinut tilalle mahonkisen moottoriveneen. Se pääasiassa lojui Otsolahden venevalkamassa ja talvisin sen rannalla. Otsolahden veneille tarkoitettu alue oli alkuun sopusuhdassa lahden koon kanssa. Silloin uima- ja onkipaikkoja jäi runsaasti vapaaksi. Matala poukama heti venelaitureiden vieressä oli erinomainen mato-ongen kanssa liikkuville pikkupojille. Syötävää merenelävää ei siitä tullut, ruutanoita ja muuta, bambuista ongenvapaa hienosti taivuttavaa, roskakalaa kylläkin.

Otsolahden keskiosaa kohti kurotti pieni saari, joka oli kapealla kannaksella kiinni rannassa. Saarella kasvoi muutama vaivainen puu ja se oli kivikkoinen ympyrä ilman hiekkarantaa. Saari toimi hyvin uimapaikkana, varsinkin pikkulapsia isommille nuorille. Veneväylä kulki kauempaa, kiertäen tarpeeksi kaukaa uimareiden käyttämän vesialueen. Hyvää oli myös nopeasti syvenevä rantavesi, kun oli lipsutellut yli muutaman ison levittyneen kiven. Tuosta saaresta parisataa metriä rantapolkua vasemmalle oli pieni luonnonhiekkainen rannanpätkä. Sen ongelma oli, kun kesä oli ehtinyt pitemmälle, nopea kaisloittuminen ja hieman etäämmällä rannasta, saven ja mudan sekainen pohja, johon ei edes vahingossa jalkojaan laskenut.

Varsinaiset uimarannat olivat pikku-Westend, Westend ja Mellsten eli Gäddvik eli Haukilahti. Ruotsinkieliset nimet kertoivat selvää kieltään Hagalundin eli Tapiolan historiasta. Ruotsinkielinen nimistö ei kaivannut kääntämistä. Kukaan ei lähettänyt Tapiola Tänään -lehteen närkästynyttä kirjettä vaatien nimien suomentamista. Emme edes ajatelleet, että kaikki uimarannat olivat ruotsalaisperäisiä. Sitä paitsi Westendissä ja Mellstenissä oli enemmän glamööriä ja eksotiikkaa. Paikallinen nuorison puheenparsi, joka oli tietysti läheistä sukua stadin slangille, pohjautui muutenkin suurelta osin ruotsin tai venäjän kieleen. Anglismit tunkeutuivat nuorten sanankäyttöön vasta 70-luvulla, silloinkin hitaasti lähinnä populaarikulttuurin, toisin sanoen, amerikkalaisten elokuvien ja brittiläisen popmusiikin tuomina.

Pikku-Westend, puunjuurien pilkkoma luonnon hiekkaranta, oli kävelymatkan päässä. Sinne sai ottaa koirankin mukaan. Ainakaan kukaan ei tullut ilmoittamaan että ylipainoisen cockerspanielin paikka ei ollut täällä. Äitini otti siellä usein aurinkoa ruotsinkielistä naistenlehteä lukien, pulahtaen viileään meriveteen tämän tästä. Aya-spanieli läähätti puuhun kytkettynä kiitollisena varjosta ja viileydestä. Vielä silloin kun äidin valvonta oli välttämätöntä, pikku-Westendille mentiin tylsistymään. Uusi Aku-Ankka viihdytti hetken. Sen jälkeen rannalla ei voinut tehdä muuta kuin maata auringossa ja käydä vedessä vilvoittelemassa. Ei ollut kioskia eikä liukumäkeä vain karkeaa hiekkaa ja suolaista vettä.

Isommalle Westendin rannalle kuljemme fillareilla; kilpa-ajovauhtia ja ilman kypäröitä tietenkin. Joskus harvoin pääsemme auton kyydissä. Polkupyörillä onkin parempi mennä. Emme ole sidottuja vanhempien aikatauluihin. Pakkarilla on pyyhe ja simmarit ovat jalassa. Suurin houkutin on liukumäki. Mutta on täällä paljon muutakin. Westendissä on myös kesäkioski, josta saa limua ja jätskiä – jos rahaa on. Harvoin on. Kukaan ei kuljeta juotavaa mukana. En ole koskaan janoinen monen tunnin uimareissulla. Merivettä ei voi tietenkään juoda. Kotona on kyllä kova jano. Kylmäksi valutettu kraanavesi maistuu taivaalliselta.

Merivesi ei kesäkuussa ole lämmintä. Aurinko tietysti paistaa kuumana – niin kuin lapsuuden kesinä aina. Veteen meno vaatii päättäväisyyttä. Tapoja on kaksi.

A. Hivuttautuminen hitaasti. Seison matalassa rantavedessä. Aallokko läiskii vettä polviini saakka. Pieni askel tai pari eteenpäin. Kylmä vesi ulottuu reisiini. Taas askellus. Nyt on kriittiset paikat. Aallon harja huuhtelee nivusiani. Rohkeasti syvemmälle. Pallealinja. Rintakehä. Nyt. Minä kellun. Sammakkoa muutama veto. Vesi ottaa minut viileään syliinsä. Kylmyys häviää. Niin kauan kuin olen vedessä, on hyvä olla. Vasta ylös nouseminen saa hytinän aikaan. Kävelen hitaasti rannalle hytisten kylmästä, kädet kiedottuina vartalon ympärille. Seuraavaksi kietoudun pyyhkeeseeni. Istun lämpimälle hiekalle. Odotan auringon palauttavan voiman virtaavan jäseniini.

B. Päistikkaa pärskeisiin. Seisomme uimakavereiden kanssa rannalla vesirajalla. Joku laskee kymmenestä yhteen ja vielä hep! -huuto päälle. Sitten juoksemme suinpäin suoraan aallokkoon. Adrenaliini virtaa kehooni ja kylmyys katoaa. Poistumisen teen samalla tavalla. Juoksen rannalle. Säntäillemme hiekalla kunnes kehomme lämpö palautuu.

Westendissä on samantapainen kalliosaari kannaksella kiinni hiekkarannassa kuin Otsolahdessa. Tämä on suurempi. Kallio on iso ja laakea. Auringon lämpö on imeytynyt graniittiin. Siinä on hyvä makoilla pyyhkeen päällä, sulkea silmät ja kuunnella lokkien kirkunaa. Meri kohisee. Aaltojen liike huojuttaa kaislikkoa. Tuuli suhisee puiden lehvistössä. On hyvä olla. Kukaan ei sano mitään. Ei ole tarvetta puhua.

Elokuussa, kesän lopulla, rantakioskissa ei ole jäljellä kuin hiilihapoton Step-limonaadi. Myyjätäti antaa meille viimeiset pullot maksutta. Limu on lämmintä. Kesä viilenee. Uimaan ei kukaan enää mene. Olemme pöyräilemässä Jeddaan, Haukilahteen. Tulimme vain pikaisesti katsomaan, onko kukaan jättänyt mitään sannalle. Hassan löysi täältä kerran upean Omega-rannekellon; sellaisen sukeltajanmallin, Seamasterin, laguuninsinisellä kellotaululla ja pyöritettävällä minuuttikiekolla. Onneksi edellinen omistaja ei ollut pyytänyt kelloliikettä kaivertamaan omaa nimeään takalevyyn. Arvokas aikarauta on Hassanin ranteessa nytkin. Se näyttää kuutta. Uutta Omegaa ei löydy, vain pullonkorkkeja ja tupakannatsoja sekä yksi repaleinen Jerry Cotton -lehti, jonka Hassan poimii talteen. Vielä ehdimme Mellsteniin ennen auringonlaskua.

Mellsten, Gäddvik, Jedda, Jeda, Haukilahti… Rikkaalla lapsella on monta nimeä. Haukilahden alue erottuu jo 60-luvulla hyvinvoivana ja varakkaana seutuna. Täällä ovat ensimmäiset korkeiden teräsaitojen ympäröimät tummalasiset luksusasunnot, joiden puutarhurin vaaliman pihan rauhan dobermannit takaavat. Koska Mellstenin ranta palvelee Suomen varakkainta segmenttiä, se on hyvin ylläpidetty ja erittäin siisti. Mellsten jakautuu kahteen osaan: parkkipaikalta katsoen vasemmalla on ranta-alue kioskeineen ja suihkuineen, oikealla veneranta purjeveneineen ja kookkaine moottoriveneineen. Rannan ja marinan väliin jää mittava, jääkauden ja merenkäynnin aikoinaan sileäksi hioma graniittilohko suojaisine kallionkoloineen.

Mellsten on kaukana Tapiolan maisemista. Tänne tullaan Tapiolasta autoilla, mutta kuka nyt arki-iltana näin kauas jaksaa lähteä. Savukkeet palavat, kun istumme kalliolla katsomassa venevalkaman hyörinää ja unelmoimassa jostakin epämääräisestä, joka saattaa liittyä varakkuuteen ja helppoon elämään ilman mitään huolia ja ongelmia. Tuolloin emme aavista, että todellisuudessa me olemme ne huolettomat nuoret kalliolla. Huolet ja murheet purjehtivat hienoissa veneissä ohitsemme.

Haukilahdessa oli Stella Maris. Se oli ollut lasten kesäsiirtola ennen kuin siitä 60-luvun puolessa välissä muokkaantui nuorisotalo. Stella Maris oli meitä hieman vanhemman nuorisoporukan vakiomesta. Kerran uskalsimme kurkistaa sisään. Istuimme tilan takaosassa kuuntelemassa jonkin bändin treenejä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni kuumana kesäpäivänä. Kuinka joku voi soittaa noin hyvin? Ja kovaa! Kun bändi piti tauon, he hätistivät meidät ulos. Koetusta elämyksestä juteltiin kiihkeästi kallionkolossa. Unelma omasta sähkökitarasta ja bändistä syntyi, kasvoi ja vahvistui.

Menninkäisentien kanakoppirivitalossa asunut Riban lääkäriperhe oli muuttanut Haukilahteen vuosikymmenen vaihteessa. Riba ei koskaan ollut mikään erityisen hyvä ystäväni, mutta oli tietysti osa pihapiirillä ryntäilevää poikajoukkoa. Riparikesän jälkeen, kun tupakan lisäksi alkoholi ui kuvioihin, meillä olikin bailupaikka Haukilahdessa.

Riban koti oli iso tummanruskeilla tilillä päällystetty rivitalo kahdessa kerroksessa rantatien varrella. Talon alakerrassa oli saunaosasto ja uima-allas. Yläkerran keittiössä sijaitsivat suuret kylmä- ja pakastehuoneet – ei siis kaapit – täynnä herkkuja. Ei edes Heikintorin Rallissa ollut tuollaista valikoimaa. B&O:n massiivinen Hifi-järjestelmä luukutti musiikkia paitsi yläkertaan myös alakerran takkahuoneeseen. Talo oli kuin vartavasten tehty teini-ikäisten kotibileille. Niitä siellä pidettiin – aina kun Riban vanhemmat olivat poissa. Siis melko usein. Emme mekään olleet miltään köyhälistön alueelta, mutta kodin tolkuton yltäkylläisyys hämmensi. Jotain hyvääkin jäi tajuntaani näistä juhlista.

Talo on taas kerran täynnä eri nousuhumalan asteissa riekkuvaa nuorta. Kukaan ei vielä ole tarpeeksi vanha juodakseen laillisesti. Mutta eihän se ole mikään ongelma. Sitä varten ovat olemassa isot siskot ja veljet. Riban isosisko hankkii juotavat meille ilman välirahaa. Istumme saunassa. Olutpullot kiertävät. Juttujen aihepiirit pyörivät leffat-musa-gimmat -kolminaisuuden ympärillä. Ei mitään intelligenttiä keskustelua. Suurin osa kerrotusta on joko suurentelua tai keksittyä tai molempia. Puhuja tietää sen, samoin kuulija. Mitään vahinkoa kenenkään sielulle ei noista höpinöistä koidu.

Altaan vesi on juuri niin kylmää kuin hanavesi on. Osa jättääkin uimisen pienessä altaassa – jossa voi ottaa muutaman kroolivedon – väliin. Minä pulahdan kirkkaaseen veteen. Kylmää on. Kaljahyöyryjen sumentama pää kirkastuu samalla. Joku laittaa uuden levyn soimaan. Lopetan pulikoimisen. Mitä tuo musiikki oikein on? Nousen altaasta ja kuivaan itseni. Äkkiä kalsarit ja farkut jalkaan. Nappaan t-paidan tuolin selältä. Se on Riban isosiskolta saatu Dunhill-savukkeiden mainospaita: minulla on iso D-kirjain paidan etupuolella ja Dunhillin tuplaleijonavaakuna selässä. Kiipeän yläkertaan. Jengi röökaa sisällä vaikka ei saisi. Mökä on kova. Teinimassa velloo edestakaisin. Kaikki vaakasuorat pinnat ovat täynnä laseja ja pulloja. Joku vääntää volyymipotikan ääriasentoon. Kaiuttimien bassokartiot yrittävät riistäytyä vapaaksi.

”Johnny went to fight in Belfast, Rudi stayed at home to starve, I could make it all worthwhile, As a rock & roll star!”

Helvetin kovaa ja helvetin hyvää! Taistelen tieni levysoittimen luokse. Missä on levyn kansi? Mikä bändi tämä oikein on?

– ”Mitä musaa tää on! Mikä bändi!” Huudan möykän yli.

– ”David Bowie! Niinku sun paidassa, iso D! Spiders from Mars. Marsin hämähäkit!” Vastaa joku tuntematon.

– ”Näytä! Nyt on kovaa gamaa!” Pyydän. Kansi viskataan minulle.

Nappaan taittuneen ja oluttahraisen levynkannen käsiini. Synkkä kuja jossain Lontoossa kai. Joku ihme hyypiö kirkkaissa kledjuissa nojailee talon portaisiin sähköskitta kädessään. K. West? Onks toi sen nimi? Ei, kun tuolla vasemmassa yläreunassa. David Bowie. ”The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Mars.” Katson alaspäin paitani edustaa. Iso D.

Koko yön soi Ziggy täysillä, niin kuin takakannessa sanotaan: ”To be played at maximum volume!”. Levy on juuri ilmestynyt. Tämä on jotain muuta kuin Beatles ja Rolling Stones. Tai Who. Tai Kinks. Jotain samaa kuitenkin, mutta asenne on uusi. Hävytön. Julkea. Biisit ovat loistavia. Rock and Roll Suicide… Mitä ihmettä tämä mies, Starman, kertoo? Kappaleet etsautuvat tajuntaani. Juon valkoviiniä ja kuuntelen. Joku kääntää levyn. Sama uudestaan. Tähtimies Marsista. Aamuyöllä pyöräilen kotiin ilman valoja – on valoisa ja lämmin kesäyö. Ziggy on saanut minut otteeseensa. Pyörin pitkään sängyssäni ennen kuin nukahdan. Star. Stardust. Starman. Tähtisumua…

Iltapäivällä kävelen Hekarille. Oloni on oikein hyvä. Pyörän kotiin jättämisen syy on toinen. Aion ostaa LP-levyn. Levy kädessä on hankala pyöräillä. Heinäkuussa torikäytävä on lähes autio. Tottumuksesta pysähdyn R-kioskin luona. Tietysti. Uusi Mad-lehti on ilmestynyt. Lasken rahojani. Ei riitä. Jos ei levyä ole Wager-Musiikilla, ostan lehden. Lohdutuspalkinto. Rullaportaat toiseen kerrokseen. Onkohan niillä sitä? Tuttu vaalea naismyyjä tervehtii iloisesti. Ei ole tuolla tiskin takana telineessä. Uusi John Lennonin levy on siellä. Tuplalevy. Rahat eivät siihen riitä – onneksi tällä kertaa.

– ”Moi! Onks teillä sellasta kun David Bowie? Stardust from Mars. Tai jotain sinne päin. Aika uus levy.” Kysyn tummatukkaiselta myyjältä, hieman epävarmana.

– ”Maaret! Onko meillä sitä uutta Bowiee!” Hän huutaa työkaverilleen takahuoneeseen: ”Ei taida olla. Oota! Tukusta tuli just lähetys. Maaret kattoo onko siinä. Pikku hetki.”

Maaret tuo nokkakärryillä ison pahvilaatikon. Levylaatikko. Hän leikkaa varovasti pakkausteipin auki saksilla. Levyjä on kymmeniä. Tottunein sormin hän selaa levyt läpi. Ei taida olla. Mad-lehti sitten.

– ”Täällä on! Kaksi kappaletta. Yhdenhän sä otat. Hah hah!” Nauraa hän hyväntuulisena

– ”Joo. Yksi riittää, tällä kertaa.” Vastaan hymyillen vinosti.

– ”Se normaali alennus hyvälle asiakkaalle. Se on tasan 22 markkaa. Kiitos!” Lausahtaa hän tottuneesti.

Heikintorin ala-aulassa kaarran R-kioskin kautta. Rahaa jäi, myös lehteen. Uusi Bowie ja uusi Mad. Nyt kotiin. Kuulokkeet korville ja Ziggy täysillä soimaan. Mad menee siinä samalla. Ziggy on snadisti mad. Anyway.

73 syksyllä Mellstenin autiot rannat ja merisumu jäivät lopullisesti taakse. Mutta tähtimies kulki mukanani Vesimieheen.

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Tapiolan valoissa (Mediapinta 2020)