Tiedän paikan kamalan…

”Tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan. Siellä hampaat revitään, ikenet vain jätetään”

Lastenloru viime vuosisadan puolivälistä

***************

Jo aamulla ilma väreilee lämpimänä ennustaen helteistä päivää. Laahustan kohti Poutapolun viimeistä taloa, jonka kellarissa sijaitsee inkvisition salainen kidutuskammio. Askeleeni lyhenee ja hidastuu mitä lähemmäs tulen määränpäätäni. Olen menossa kouluhammaslääkäriin. Kesälomalla.

Silkkiniityllä Peko, Haski, Heka, Vela ja muutama Poutapolun kavereistani pelaavat jalkapalloa. Riemukkaat huudot ja potkujen tömähdykset tunkeutuvat sameaan tajuntaani. Ovisummerin surina hukuttaa kaikki kesäaamun äänet. Kun suljen oven takanani ja astun käytävän hämärään, kuulen vain sydämeni tihentyvät lyönnit.

Istun muoviselle penkille odotushuoneessa. Vastaanottohuoneesta kuuluu instrumenttien kalahduksia. Äänet ovat luonnottoman voimakkaita – kuin peltisankoa hakattaisiin vasaralla. Takapuoleni liimautuu kiinni penkin nahkeaan pintaan. Pissattaa. Tartun pöydällä lojuvaan kirjaan. Se on taru hammaspeikoista Möö ja Paa – ja Jussista, joka ei koskaan pessyt hampaitaan. Vastapäinen ovi aukeaa. Kirja putoaa kolahtaen lasiselle pöydälle.

***************

Äitini on keittiössä tiskaamassa, kun ovikello soi. Hän kuivaa kätensä pyyhkeeseen, rientää eteiseen ja kiertää lukon auki.

– ”Eikö se teidän poika tulekaan vastaanotolle? Nyt on kello jo viisitoista yli.”

– ”Kyllä Roba teille lähti äsken. Syötiin juuri. Hampaatkin harjasi.”

– ”Katso itse! Ei tuolla ketään ole.”

– ”Ei kai se ole lähtenyt karkuun!”

Olin lähtenyt. Aikani eteisessä kuunneltuani edellisen asiakkaan vaikerrusta ja poran vinkunaa, otin jalat alleni. Hammaslääkäri Paalanen perheineen asui samassa rapussa suoraan meitä vastapäätä. Koulusta kotiin tullessani oli monesti joutunut kuulemaan hammashoidon äänimaisemaa. Se ei ollut kaunista kuultavaa.

Äitini mielestä oli tosi kätevää, että hammaslääkäri asui noin lähellä. Minä taas en voinut kuvitella kurjempaa kohtaloa kuin sijaita muutaman metrin päässä vastaanotosta – paitsi tietysti, jos olisin joutunut asumaan samassa huoneistossa tuon inkivisiittorin kanssa. Niin kuin ystäväni Maka. Joka ihme kyllä tuntui kantavan kovan osansa kuin mies. Suureksi ilokseni jo seuraavana vuonna Paalasen perhe muutti pois. Valitettavasti hammaslääkäreitä tuntui väijyvän joka kulmalla. Ja hyvää kaveria jäin kaipaamaan.

60-luvusta tuli hampaiden hoitovalistuksen suuri vuosikymmen. Kansakoulussa jaettiin paitsi kodin kylpyhuoneen peiliin tiukasti tarttuvia harjausohjetarroja myös hammasharjoja ja pieniä tahnatuubeja. Halu pitää omat hampaat suussa aikuisikään saakka ja ylikin oli suhteellisen uusi ilmiö. Vielä 50-luvulla oli melko yleistä, että rippilahjaksi pyydettiin ja saatiin tekohampaat. Eikä seuraavankaan vuosikymmen alku näyttänyt suuntaa paljon muuttavan. Perheellä saattoi olla yksi yhteinen harja, jolla saunapäivänä kaikki puhdistivat hampaansa – erittäin tehokas koko perheen karieksen levityskeino…

Kun perhepiiriimme kuului 1890-luvulla syntynyt mummu, joka oli elättänyt itsensä varakkaan amerikkalaisperheen kokkina 1920-luvun New Yorkissa, oli selvää, että ruoka oli hyvää ja runsasta. Rasvasta, ja etenkin sokerista, ei turhaan pihistely. Tähän vielä lisättynä minun asemani hänen suosikkinaan takasi loppumattoman herkkujen virran. Mummun keitokset ja paistokset maistuivat kaikille ruoka-aikoina.

Minulle hänellä oli vielä jemmassa jos jonkinlaista valipalahyvää: tikkareita, toffeekarkkeja, suklaata ja halvaa. Halvapaketti oli runsas, sellainen neljänneskilon tiiliskivi. Saatoin ruokailujen välillä ohimennen huitaista sellaisen kitusiini. Ja sitten taas yltäkylläisen ruokapöydän ääreen. Hampaat harjattiin aamuin illoin, vieläpä uutuudella, fluorihammastahnalla. Tämä ei vain riittänyt, kun jokin imelä namupala lillui suussani vähän päästä.

Nykyään lähes kaikki purukumit ovat ksylitolilla makeutettuja. 60-luvulla purkkakuvavillityksen huippuvuosina umpisokeroitua laatta-Jenkkiä tungettiin kitaan niin, että poskiin sattui. Eihän purukumia kukaan nyt pelkästään kuvien takia ostanut. Purkkalaatan pois heittäminen pureskelemattomana olisi ollut tuhlausta ja se oli suurempi synti kuin reikä hampaassa.

Kaiken tuon seurauksena hampaisiini tuli reikiä. Ihmekös tuo. Reikien havaitsemiseen oli kaksi menetelmää. Yleisin metodi oli päivällä alkanut jomotus, joka sitten yöllä – totta kai – yltyi hirmuiseksi hammassäryksi. Juuri yhden tuollaisen tuskaisen yön jälkeen olin hetken aikaa istunut naapurimme Paalasen eteisessä. Pakoilu ei auttanut, sen kertoi jo oma kokemuskin. Päivällä särky saattoi jopa unohtua, mutta loppujen lopuksi oli alistuttava äidin tiukkaan hoitoonohjaukseen.

Uusi hammaslääkäri, rouva Leppäranta, löytyi Mäntyviidalta parturiliikkeen yläkerrasta. Karkumatkan jälkeen minulta meni luotto joksikin aikaa, joten mukana kulki saattaja – useimmiten Senja-mummu. Se lohdutti hieman, koska hän palkitsi urheuteni uudella sarjakuvalehdellä paluumatkalla kotiin. Yritin ehdottaa kola-tikkaria, mutta siihen lankaan mummuni ei mennyt.

Toinen tapa oli kouluhammaslääkärin suorittamat kaluston vuositarkastukset. Koko luokka passitettiin Poutapolun loppupäässä olevan kerrostalon kellaritilaan, jossa tämä rituaali suoritettiin. Siellä me odotimme pelko sydämessä kuin porsaat teurastamon aitauksessa. Yksi kerrallaan meidät kutsuttiin operaatiohuoneeseen. Nyt ei vielä porattu. Tummansinisellä muovilla päällystetyssä hoitotuolissa kaikki pikku koululaiset vuorotellen istuivat tupot poskissa, suu ammollaan kuunnellen lääkärin mutisemaa litaniaa: vasen ala kaksi, reiän alku; oikea ylä viisi halkeama; vasen ylä kolme, reikä… Lääkäritädin paksut sormet haisivat tupakalle.

Oli joukossa niitä onnekkaitakin, joille sanottiin niin kuin hammastahnan televisiomainoksessa: reikiä nolla! Tuota lausahdusta en kouluaikana ikinä kuullut. Pahin tulokseni taisi olla seitsemän reikää tai reiänalkua. Joka tarkoitti sitä, että keväällä alkanut prosessi tulisi jatkumaan senkin jälkeen, kun suvivirsi oli laulettu. Oli kaksinkertaista kidutusta joutua raahautumaan kouluhammaslääkäriin kesäkuussa. Tie vastaanotolle kun kulki Silkkiniityn vierestä, jolla kaverit olivat palloa potkimassa. Kesäloman alkua kuuluttavat riemukkaat huudot vihloivat päätäni melkein yhtä paljon kuin reikä oikea ala vitosessa.

Ken on joutunut yhtenään odontologin asiakkaana ramppaamaan 60-luvulla, tallentaa elinikäiset hajumuistot johonkin niille varattuun erityiseen aivolohkoon. Ehkä liioittelen, jos sanon, että kemikaalit voi haistaa sillä kadulla, jonka varrella vastaanotto sijaitsee. Porraskäytävään ne joka tapauksessa leijuvat. Se on vaikeasti kuvailtava koktaili, jossa on ripaus puudutusnestettä, nokare amalgaamia, suihkaus desinfiointiainetta, pari desilitraa tuskanhikeä ja mittaamattomasti pelonsekaista kauhua. Odotushuoneen hermostunein ja hikisin sormin selailtujen edellisen vuoden aikakauslehtien ummehtunut tuoksahdus tuo siihen vielä pikantin lisänsä. Tilat eivät olleet myöskään savuttomia… Joudutpa sitten millä paikkakunnalla tahansa turvautumaan hammaslääkärin palveluihin, aromi on identtinen.

Eräs 60- ja 70-lukujen hammaslääkärien odotushuoneiden vakiokirja oli norjalaisen Thorbjørn Egnerin ”Satu hammaspeikoista” – alkuperäiseltä nimeltään hieman rankempi ”Karius och Baktus”. Tuotteliaalta Egneriltä suomennettiin monta muutakin teosta, muun muassa ”Hyppelihiiri Myökki-Pyökkimetsässä” sekä ”Kasper, Jesper ja Joonatan: Kolme iloista rosvoa”, jotka ovatkin paikkansa ansainneet lastenkirjallisuuden klassikkojen joukossa. Möön ja Paan seikkailut Jussin reikäisessä hammastarhassa sen sijaan olivat piinallista luettavaa.

Ajallisesti käännös oli täysosuma. Miten sattuikaan, että juuri tuona vuonna, 1961, minä pääsin Tapiolassa hammashoidon piiriin. Epäilen, että Möö ja Paa oli Suomen hammaslääkäriliiton juonima tilaustyö. Kirjaan ei voinut olla törmäämättä. Se lojui jokaisen lääkärinvastaanoton odotushuoneen lasisella pöydällä. Kirja antoi täysin valheellisen kuvan dentaaliongelmista ja niiden ratkaisuista. Kaikki on aivan liian hilpeää ja tuskatonta. Peikoillakin on hauskaa, Jussista ja lääkäristä puhumattakaan.

Karmea totuus paljastuu, kun astut toimenpidehuoneeseen. Jos pelkästään sondin piikillä tökkiminen sattuu, sai olla varma turbiiniporan terä pureutuessa vahingoittuneeseen kiilteeseen, kipu lähestyy sietämätöntä. Vartalo rautakangeksi jännittyneenä, silmät vettä vuotaen anot sanattomasti armoa. Ajattelet, ettei tuska voi enää pahentua. Olet kuitenkin väärässä. Vielä löytyy yksi pykälä lisää – ja vielä – ja… Armo suodaan vasta kun kaikki paha on poistettu ja ilmavesiruisku suhisee. Lopullinen varmuus kidutuksen päättymisestä on vasta amalgaamimyllyn helpottava surina.

Egnerin olisi pitänyt tietää paremmin, koska hänen kalustoaan hoidettiin poljettavalla poralla. Sen aiheuttama kipu oli kuulemma aivan omaa luokkaansa. Satuhan Möö ja Paa on, mutta jotain rajaa sentään…

Kouluhammaslääkärissä ei puudutusta tarjottu. Myöskään Leppäranta ei turhia puudutellut. Paikallispuudutus oli kyllä keksitty, mutta sitä ei haluttu käyttää. Ilokaasukin oli olemassa. Suurin osa hoidosta tehtiin siis ilman kivunpoistoa. Miksi? Hammashoito lääkärissä oli tietysti kallista ja jokaisella toimenpiteellä oli hintalappu. Olisiko äitini ollut niin julma, että säästääkseen muutaman kympin, hän oli ohjeistanut lääkäriä jättämään lidokaiinin pois? Tämä epäilys syntyi, kun 70-luvun alkupuolella jouduin taas kovan säryn ajamana hammaslääkärin tuoliin.

Kipu on niin kova etten saa särkylääkkeilläkään nukuttua. Poski on turvonnut. Leppärannalta ei löydy aikaa nopeaan hoitoon. Pohjoisen Rautatiekadun puolivälissä, helpon bussiyhteyden päässä, on sitten se uusi paikka. Pahojen aavistusten vallassa nousen kuluneet kiviportaat ylös vuosisadan alussa rakennetun kivitalon neljänteen kerrokseen. Oveen kiinnitetyssä lohkeilleessa emalikyltissä lukee: Kurt Nyman, tandläkare/hammaslääkäri. Mistäköhän äitini tällaisen muinaispuoskarin on keksinyt? Soitan kelloa. Kestää pitkään ennen kuin kuulen laahustavat askeleet ja kuinka lukkoa käännetään varovasti auki. Ovenrakoon ilmestyvät ystävälliset menninkäisen kasvot. 

– ”Hej. Du måste vara Robert? Kom in bara. Ett ögonblick. Vi ska börja direkt.” 

Kurt puhuu kyllä suomeakin. Olen myös tottunut siihen, että nimeni aiheuttaa ruotsinkielisen ensireaktion. Vastaanotossa ei ole ketään muita. Ei potilaita, muttei myöskään hoitajaa. Alkuhämmennyksen jälkeen istun taas tutussa toimenpidetuolissa suu niin auki kuin turvonneelta poskeltani sen saan. Kurt-lääkäri tutkii ja sorkkii aikansa. Minä ynähtelen hikikarpalot otsallani. On otettava röntgenkuva. 

– ”Poskestasi arvasin. Tämä on pahasti tulehtunut. Juurta myöten. Tähän kulmahampaaseen täytyy tehdä juurihoito. Otetaan ärtynyt hermo pois.”. 

Räpytän silmiäni. Hengitykseni kiihtyy huohotukseksi. Minua pyörryttää. Juurihoito! Kurt hyräilee selkä minuun päin. Kun hän kääntyy puoleeni, on hänen kädessään iso lääkeruisku. Hän sihtailee sitä valoa vasten. Neulan kärjestä livahtaa ulos pari tippaa. Nielaisen. 

– ”Tuossa on meillä iso työmaa. Puudutetaan ensin. Se on molemmille mukavampaa. Pikkaisen kirpaisee. Sitten odotetaan kymmenen minuuttia. Kun kieli on tunnoton, ruvetaan hommiin.”

Sattuuhan se, kun neula työnnetään tulehtuneeseen ikeneen. Puudutus vaikuttaa nopeasti. Seuraava pisto ei tunnu eikä kolmaskaan. Kurt laittaa instrumentit valmiiksi ja asettelee pumpulitupot sopiviin paikkoihin suussani. Testailee poraa. Kohta hän katsoo kelloa. 

– ”Nyökkää, jos tuntuu kipua. Laitetaan vielä yksi annos, jos tuntuu. Nyt kokeillaan.”

Puolen tunnin kuluttua operaatio on ohi. Leukapieleni ovat jäykät pitkään jännityksessä oltuaan. Mutta. Kipua ei tuntunut ollenkaan! Vaikka aistin kuinka työmaalla tehtiin kaivuutöitä. Nousen ylös tuolista ja ravistelen puutuneita käsiäni. 

– ”Laitoin siihen väliaikaisen paikan. Käykö sinulle ensi viikon tiistaina samaa aikaan? Hyvä. Saadaan työmaa valmiiksi. Silloin paikataan myös tuo reiän alku samalla puolella. Pari tuntia syömättä ja varo ettet pure poskeasi. Puudutus häviää yön aikana. Kiitos käynnistä.” 

Tunnustelen kielelläni uutta paikkaa. Suussani on kirpeä lääkkeen maku ja puolet kasvoistani ovat tunnottomat. Hypin iloissani portaat alas kaksi askelmaa kerrallaan kaiteesta kiinni pitäen. Juurihoito, joka ei sattunut! Kurt Nymanista tulee oma hammaslääkärini moneksi vuodeksi. Juttua riittää joka kerran, kun käyn hänen luonaan.

Kurt kertoo aikoneensa jäädä eläkkeelle, mutta on pitänyt vastaanottoa silloin tällöin auki, kun ei oikein osaa yhtäkkiä vuosikymmenien lääkärin työtään lopettaa. Taitavan hoidon lisäksi saan hyviä hampaiden hoito-ohjeita, joiden ansiosta tapaamme vain pari kolme kertaa vuodessa. Koko paikka huokuu menneiden aikojen rauhaa ja kiireettömyyttä. Ja mikä parasta, hoito on kohtuuhintaista ja ennen kaikkea kivutonta. Kaiken hyvän lisäksi talon alakerrassa on levykauppa, jossa otan tavakseni piipahtaa käyntini jälkeen. Jackpot…

Ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiö, tuttavallisemmin YyTeeHooäS, vaihtuu hoitopaikaksi, kun historian opintoni yliopistolla alkavat. Viimeisellä käynnilläni Kurtin luona oloni on haikea. Miten joku voi ikävöidä hammaslääkäriä? Kurtkin on saanut uransa päätökseen. Hänellä on minun lisäkseni vain yksi asiakas, samassa talossa asuva vanha rouva, joka on minua usein portaikossa iloisesti tervehtinyt. Levykauppa on sulkenut ovensa. Tilalle on tullut pitseria. On aika vaihtaa maisemaa. 

YTHS toi mukanaan uudet tuulet hampaiden hoitoon. Laitteet ovat moderneja ja henkilökunta nuorta, innostunutta ja osaavaa. Hoidon hintakin on vain 12 markkaa käynniltä. Hammaslääkäripalveluiden lisäksi talossa on hammasneuvoja, nykytermillä suuhygienisti. Enää en menekään suoraan lääkärin tuoliin. Neuvoja hoitaa tarkastukset. Vihdoin kuulen nuo ihmeelliset sanat. 

– ”Hyvin olet hoitanut hampaasi. Käytät näköjään hammaslankaakin. Ei taaskaan reikiä. Eikä mitään muutakaan huomautettavaa. Hammaskiven poistoon voisit varata ajan vaikka ensi kevääksi. Ei sillä kiirettä ole. Jatka samaan malliin!”

Queen-yhtyeen laulusolisti Freddie Mercury oli tunnettu ilmiömäisistä vokaalikyvyistään ja mahtipontisesta lavatyöskentelystään. Jokainen, joka on nähnyt Freddien kuvia, ei voi olla kiinnittämättä huomiota hänen ylileveään hymyynsä. Tuolle säteilevälle hymylle on lääketieteellinen peruste nimeltään mesiodens. Mercuryllä oli yläleuassaan neljät  ylimääräiset etuhampaat. Freddien omien sanojen mukaan juuri tämä hampaiston ongelma antoi hänelle paitsi huomattavan yläpurennan myös kyvyn käyttää huomattavan hyvin kurkunpäätä ja äänihuulia. Lääkärit tosin olivat eri mieltä ja ongelma olisi voitu hoitaa, jos korjaavat toimenpiteet oli tehty ajoissa ennen rautahampaiden puhkeamista. Mutta olisiko Queeniä sitten koskaan ollut? Ainakaan tuota eräänlaiseksi tavaramerkiksi muodostunutta suunseutua ei kuvissa ja videoilla olisi nähty? Monet isot asiat ovat pienistä kiinni… 

Vaikka jo neandertalinihmiset sorkkivat suun kalustoa hoitomielessä 130 000 vuotta sitten, moderni hammaslääketiede ei ole kovin vanhaa. Ranskalainen Pierre Fauchardia pidetään yleisesti nykyaikaisen hammaslääketieteen perustajana ja innovaattorina. Hän syntyi 1679 ja kuoli 82-vuotiaana. Pitkän elämänsä aikana hän loi sekä käytänteet että suunnitteli monet nykyäänkin käytössä olevat instrumentit, joiden kehittäminen hänen jälkeensä on ollut huomattavan nopeaa. 

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että metsästäjä-keräilijäpopulaatioissa hampaiden reikiintymisongelmat olivat vähäisiä. Tosin keskimääräinen elinaikaodote oli siinä kolmenkympin hujakoilla. Vasta maanviljelyyn perustuvat yhteisöt saivat kärsittäväkseen modernit hammassäryt.

Suomessa tilanne säilyi erittäin huonona 1800-luvun lopulle saakka. Niin myöhään kuin vasta 1872 ilmaantui Suomeen ensimmäinen laillistettu hammaslääkäri: Helsinkiin vuonna 1872 Tukholmasta muuttanut Simon Konstantin Bensow. Tuohon saakka ainoa pätevä keino hammassärkyyn oli pyytää puoskaria – yleensä kyläseppää, jolla oli työkaluja ja tarpeeksi voimaa – ronskisti kiskomaan tulehtuneen hampaan irti, ilman anestesiaa tietenkin. Ei ollut mitenkään harvinaista, että hampaiden ongelmat johtivat ennenaikaiseen kuolemaan 1800-luvulla. Eikä tilanne kovin nopeasti parantunut. Vielä 1950-luvulla oli melko tavallista, että ripille pääsevän ykköslahjatoive olivat ne uudet hampaat. 

Kosmeettinen hammashoito syntyi kaikenlaista keinotekoista rakastavan ja poikkeavuutta vierastavan Yhdysvaltojen Hollywoodin unelmatehtaan kylkiäisenä. Tuon tapahtuman satavuotisjuhlia pääsemme viettämään 2028. Lääkäri Charles Pincus, joka tunnettiin myös epiteetillä ”Dentist to the Stars”, kehitti hammaslaminaatin, joka antoi filmitähdille lisää ”itseluottamusta valkokankaalla”. Hänen tunnetuimpia asiakkaitaan olivat James Dean, Joan Crawford ja nuori Shirley Temple. Aluksi laminaattikuori oli yhden tuotannon ilo. Seuraavaa filmausta varten maitohampainen Shirley kävi taas Pincus-sedän vastaanotolla hakemassa uudet kuoret ja lisää itseluottamusta. Kun Temple sai rautahampaat, nekin paranneltiin standardin mukaisiksi. 

1939 ensi-iltansa saanut ”Wizard of Oz” oli ensimmäinen jättimenestys värielokuvana. Mutta pitkälle 1950-luvun puolelle piti elokuvan historian edetä ennen kuin värielokuvasta tuli standardi. Mustavalkoleffoissa ei hampaiden värjäymät tai pienet epätasaisuudet niinkään näkyneet, mutta häikäisevä Technicolor suorastaan vaati kaiken hohtavan kirkkaissa väreissä. Myös hampaiden piti olla luonnottoman valkeat ja rivi tasainen kuin taltalla veistetty. Eihän hampaiden estetiikka pelkästään elokuvanäyttelijöiden ongelma ollut. Kaikki esiintyvät taiteilijat, eturivin poliitikot ja ammattiurheilijat vedettiin mukaan dentaaliorgioihin. Hohtavan valkeasta, tasaisesta hammasrivistöstä tuli standardi, josta ei poikkeamia sallittu. 

Tämä johti tahattoman humoristisiin ristiriitaisuuksiin menneisiin aikakausiin sijoittuvissa elokuvissa. Ludvig XIV:n valtakautta, joka kesti 1600-luvun lopusta seuraavan vuosisadan alkuun, kuvaavissa pieteetillä tehdyissä draamoissa puvustus, lavastus, käytöstavat ja lähes kaikki muu on tehty tieteellisen tarkasti perustuen aikakauden kirjallisiin lähteisiin. Mutta, ne hampaat, ne ovat ovat juuri sellaiset kuin Shirley Templellä lehtimainoksessa, hohtavan valkoiset ja virheettömät. 

Kuitenkin tiedetään, kuinka asia todellisuudessa oli. Novellissaan ”Pieni nousu” Veikko Huovinen kuvailee kuninkaan kalustoa tähän tapaan: ”Ludvig XIV:lla oli suussaan jäljellä vain muutama löyhkäävä hampaantynkä, mutta niillä hän yrittää mukeltaa aamupalaansa. Odontologia ei ole totisesti kovin pitkälle kehittynyt 1600-luvulla!” Huovinen, jos kuka, tiesi, mistä puhui; hänen vaimonsa toimi kymmeniä vuosia kunnan hammaslääkärinä. Haluaisin nähdä edes yhden, sanotaan vaikka 1500-luvun Lontoota kuvaavan realistisen draamaelokuvan, jossa lähikuvissa näytettäisiin yllä kuvatun kaltainen turpavärkki. Toivo on turha: Shirley minkä teit! 

Tutkimusmatkoista kertova filmit ovat toinen totaalisen realismin puutteesta kärsivä elokuvagenre. Napajäätikölle juuttuneen laivan väki hymyilee terveisin hampain, vaikka porukka on ollut kohta puoli vuotta jumissa vailla mahdollisuutta täydentää tuoreruokavarastoja. Vaikeaa oli sitrushedelmien hankkiminen noilla matkoilla tuntemattomaan ja erityisen vaikeaa oli säilytys senaikaisissa olosuhteissa tutkimusmatkailijoiden aluksilla. Ensimmäiset keripukin oireet tulevat näkyviin jo kuukausi sen jälkeen, kun c-vitamiinin saanti on loppunut. Keripukki aiheuttaa ientulehduksen ja hampaiden irtoamisen lisäksi vähitellen koko kehon defenssijärjestelmän romahtamisen. Purjealusten aikakaudella noin puolet laivojen miehistöstä kuoli keripukin aiheuttamiin sairauksiin: kolmensadan vuoden aikana, 1500-luvun alusta alkaen, noin kaksi miljoonaa merimiestä kuoli keripukkiin. Ja sitten hymyä kameraan, pojat! 

Kolmas elokuvalaji, joka muuten pyrkii pitkälle vietyyn realismiin, on ihmiskunnan asunnottoman pohjasakan, rappioalkoholistien, narkkareiden ja vakavista mielenterveysongelmista kärsivien ihmispolojen kuvaukset. Lian ja jätteiden hajun voi melkeinpä haistaa katsomoon saakka. Vaatteet ovat riekaleina, tukka rasvainen ja ruokkoamaton, iho kellertää, pistosten jäljet näkyvät… Kun hylkiö puhuu kameralle, loppuu realismi. Hampaat ovat kuin Shirleyllä. 

Oli ilmiselvää, että sellainen artisti kuin pianistikuuluisuus, viihdetaiteilija Liberace tarvitsi välttämättä yliluonnollisen valkean kaluston. Mutta ei tuo helmiäismäinen posliinihymy ollut vain turhamaisten valkoisten artistien yksinoikeus. Moni afro-amerikkalainen lankesi samaan hullutukseen. Jos katsoo esimerkiksi Little Richardin poseerauskuvia the Beatles -yhtyeen rinnalla 60-luvun alun Hampurissa, niin hyvin loistaa pikku-Rikun lainahymy. 

The Beatlesista kun tuli puhe, ei heidän managerinsa ilmeisesti mennyt dentaalivaatimuksissaan noin pitkälle. George Harrison oli hankalin tapaus; savuke roikkui suupielessä suurin piirtein koko vaiveillaoloajan eikä Georgea oltu siunattu helmiäishymyllä. Harrisonin hampaat olivat nikotiinin värjäämät ja jo alunpitäen mallia yksi-risti-kaksi-loput-peruutettu. Eräällä verkkosivulla on kuvakavalkadi 50-luvun lopulta George Harrisonin kuolinvuoteen saakka, jos jotakuta kiinnostaa remontin eteneminen. Ei ole ihme, että hammaslääkäristä tuli Harrisonien perheystävä. Toisaalta vielä 60-luvun puolivälissä Britteinsaarilla ei oltu aivan niin pikkutarkkoja vähäisten virheiden tai puutteelisuuksien kanssa. Paul McCartneyn skootterikolarissa lohjennut etuhammas näkyy ”Paperback Writer” ja ”Rain” -promovideoilla vuonna 1966.

Ajautuihan tämä hammasfetissi lopulta Suomeenkin. Lienee ollut Soundi-lehden 90-luvun keikka-arvostelu, jossa kriitikko katsoi tarpeelliseksi mainita Honey B and the T-Bonesin Arja Puurtisen amalgaamipaikan keskellä yhden palstan pituista tekstiä. Keikka oli muuten ollut hyvä… Oletettavasti kuusikymppinen bluesäijä olisi sen sijaan saanut arvosteluun yhden lisätähden jokaisesta puuttuvasta etuhampaasta. Eräänlaisen päätepisteen tälle ”kehitykselle” muodostanee Antti Tuiskua ja hänen treeniohjelmaansa valottava pitkä juttu Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Joku kommentoija olikin maininnut, että ”oli jutun yhteydessä sentään yksi kuva jossa Tuisku ei hymyillä virnottanut koko naaman leveydeltä.”. Leasingkalustolla kelpaa irvistellä. 

2010-luku teki selväksi, mitkä ovat julkisuuspelin säännöt. Ensimmäisen säännön arvaattekin: Shirley-kalusto. Halpa mobiiliteknologia ja lähes joka niemeen ja notkoon yltävä langaton laajakaista syöksi muutamassa vuodessa koko maapallon ennennäkemättömään keekoiluun ja irvistelyyn. Kosmeettisen hammashoidon hinnat ovat kovat, syystäkin. Teini-tubettajat ja TikTok -tähtöset hakeutuvatkin kirkastamaan hymynsä Itä-Euroopan maihin tai Turkkiin. Samalla matkalla voi ottaa kaupan päälle paksummat huulet ja pulleamman persauksen. 

Myönnän auliisti, että lähtökohta tälle narinalle on niin sanottu ”oma lehmä ojassa” -tilanne. Haljenneen takahampaan poisto kunnallisessa hammashoidossa on muutaman kympin maksava kivulias toimenpide. Mutta verrattuna implantin laittoon tuska sekä fyysisesti että henkisesti on vähäinen. Implantin hinta on tällä hetkellä 3000 euroa ja toimenpiteet kestävät viikkoja. Minulla olisi tarvetta kahdelle. Kuusi donaa on helvetin iso läjä rahaa. Onneksi kyseessä ovat äärimmäiset kulmahampaat. Ilman niitä tulee toimeen. Minun ei tarvitse ”yrittää mukeltaa aamupalaani” kuten Ludde 14. 

On tuossa kuitenkin jollain lailla nurinkurinen tilanne, jos ajatellaan vaikka kuulon huononemisen tuomia kustannuksia. Molempiin korviin kuulolaite maksaa yhteensä lähemmäs kymppitonnin. Mutta sen maksaa yhteiskunta. Minulle laitteiden paristot ja muut uusittavat osat maksavat parikymppiä vuodessa. 

Lopuksi täytyy kuitenkin taas kiittää kunnallista terveydenhuoltoa – niin kauan kuin se pysyy tällä erinomaisella tasolla. Minulta halkesi keväällä etuhampaasta iso pala. Alkusyy ulottuu vuosikymmenien taakse; suoristin kansakouluikäisenä klemmarin hampailla, jolloin vasempaan yläetuhampaaseen tuli pieni lohkeama. Jo muutaman vuoden olin katsellut harjatessani, että onko tuo mennyt huonompaan suuntaan? Eräänä iltana pähkinöitä syödessäni sain vastauksen. Oli se mennyt. Soitin hammashuoltoon, sain ajan ja viikon kuluttua minullakin oli ”shirley”. Fiksu hammaslääkäri teki laminaatista oikean värisen, ettei hymyillessäni näytä siltä kuin aurinko nousisi.