Vallarit

– Iskä, mitä noi on?
– Ai missä?
– Tuolla puiden takana.
– Siellä on vallihaudat. Vallarit. Halutsä lähtee katsomaan? Se on aika pelottava paikka.
– Joo! Mennään!

Näkymä Menninkäisentien keittiön ikkunasta… Puiden takana ovat Vallarit.

Olemme keväisenä sunnuntai-iltapäivänä ajelleet äitini luokse Menninkäisentielle. Äitienpäivän lounas on juuri nautittu. Äitini huseeraa kahvinkeittimen ja piirakan kanssa keittiössä jutellen vaimoni ja tyttäriemme kanssa. Poikani makoilee olohuoneen lattialla katsomassa piirrettyjä televisiosta. Olen vaivihkaa hiipinyt pois keittiön kuumuudesta. Kuinka monta kertaa olenkaan huomauttanut lattialämmityksen säädöstä – turhaan. Otin sukatkin pois. Mutta sekään ei auttanut. Haluan kokea oman kulmahuoneeni viileän lattian ja menneiden vuosien tunnelman. Sänkyni oli heti ovensuusta vasemmalle, sen vieressä kirjahyllyni, tässä ikkunan edessä kirjoituspöytäni kaiutinkaapit molemmin puolin, tuolla nurkassa Dualin levysoitin ja Tandbergin vahvistin pienen, levyjä täynnä olevan punaisen tason päällä. Sänky ja pöytä ovat edelleen olemassa. Katselen ulos vanhan pikkuhuoneeni ikkunasta. Koivuissa on jo lehti ja valkovuokot kukkivat. Joku tarttuu käteeni. Poikani on näköjään myös saanut tarpeekseen piirretyistä. Nostan hänet pöydälle seisomaan.

– Hei. Me lähdetään Tarin kanssa Vallareille. Siis tuonne vallihaudoille. Mä haluan näyttää pojalle noita mun lapsuuden paikkoja. Mä en voi kahvia muutenkaan juoda iltapäivällä.
– Menkää vaan. Olkaa varovaisia. Se on vaarallinen paikka, sanoo vaimoni.
– Joo, ollaan. Mitäs mä sanoi. Vaarallinen ja pelottava.

Vallihaudat, jotka jokainen tapiolalainen tuntee nimellä Vallarit, olivat käytännössä meidän taloyhtiömme takapihaa. Ne sijaitsevat Itäisen Lähiön keskellä; pääosin Menninkäisentien, Mäntyviidan, Kimmeltien ja Poutapolun muodostaman vinokulmion sisällä. Pääkaupunkiseudun vallitusten suurin yhtenäinen kokonaisuus on juuri siellä, minne olimme katselleet vanhan huoneeni ikkunasta. Vallihaudat rakennettiin ensimmäinen maailmansodan aattona.

– Tällaisia kaivantoja nää on. Me hypittiin sun ikäisenä näiden ylitse.
– Ai tonko?
– No, isompina joo. Noin kapeat on vain metrin. Säkin pystyt hyppää ylitse tosta. Noin! Hyvä! Nyt sä oot Vallareiden kingi.

Oikeaa sotaa eivät vallihaudat koskaan nähneet. Leikkisotaa eri vuosikerrat tapiolalaisia kävivät siellä monta vuosikymmentä. Pahimmat vaaranpaikat ammusvarastojen, tykkipatterien ja muiden katettujen osien betoniset katot oli räjäytetty taivaan tuuliin jo 1918. Rakenteita tukeneet teräspalkit tarvittiin muihin rakennustöihin Suomen itsenäisyyden alkuvuosina.

Vanhemmat varoittivat Vallareista. Eikä tietenkään turhaan. Kenenkään en kuitenkaan tiedä niillä leikkiessään loukkaantuneen pikkupoikana tai -tyttönä. Pekka mursi kyllä kätensä vallituksen rinteellä – teknisesti ei siis Vallareilla. Siinä rinteessä kasvoi iso pihlaja, jossa tietenkin kiipeilimme. Joku keksi kiinnittää siihen flengausköyden. Flengaaminen eli heittäminen liaanilla itsensä ilmaan ja yrittäminen tulla jaloilleen alas maahan oli olennainen osa tartsan-leikkejä. Tartsan-huudon kiljumista jäljittelimme kuka mitenkin. Pekka, jolla oli taipumusta tehdä kaikki hieman rajummin kuin muut, otti tosi kovat vauhdit karjuen asiaankuuluvaa Tantor-elefantin kutsuhuutoa. Huuto jatkui maassa muuttuen tuskaiseksi ulinaksi. Hän oli pudonnut kätensä päälle. Kipsiä ihailimme monta viikkoa.

Räjäytetty ammusvarasto
Kuva: tuntematon, KAMU, Espoon kaupunginmuseo

Myöhemmin kuulin huhuja muistakin tapaturmista. Sattui niitä lähipiirissäkin. Vallarit olivat Menninkäisentien poikajoukon vakiopaikka kaikenlaiselle telmimiselle. Sotaleikit – sekä modernit että inkkarisodat – käytiin ensin pihalla ja rakennusten kellareissa ja muissa kielletyissä tiloissa. Aikuiset kyllästyivät nopeasti jatkuvaan porraskäytävissä ravaamiseen ja nallipyssyjen paukkeeseen. Lupa bräidätä Vallareilla heltisi jopa kansakoulun alaluokkia käyville pojille. Kaikki tiet veivät Aarnivalkean kouluun, joka oli näköetäisyydellä Menninkäisentien kerrostaloista ja rivitaloista eli kanakopeista. Kuri koulussa oli militäärisen kova ja koulun pihaleikkejäkin valvottiin tarkkaan. Eihän sodan päättymisestä ollut edes kahtakymmentä vuotta. Vallareilla kävimme omaa sotaamme ilman valvontaa ja leikimme loputtomia majaleikkejä juoksuhaudoissa keväisin ja talvisin. Kesällä niihin ei voinut astua. Parimetriset nokkoset valtasivat vähällä käytöllä olevat kaivannot.

Intiaanisodassa kaikki halusivat olla mohikaaneja. Inkkareilla oli ilmavat sulkapäähineet ja oikeat nuolipyssyt, joko Mäntyviidan Villa-Kerä -lelukaupasta ostetut tai katajasta veistetyt kaaripyssyt nuolineen. Skoobareilla oli nallipyssyt ja hiostavat huopahatut. TV-sarjoissa cowboyt aina voittivat lopulta. Näissä Vallareiden sodissa saattoi käydä kummin päin tahansa. Yleensä lopputulos oli ratkaisematon, kun osa heimosta huudettiin syömään. Nallipyssyt paukkuivat ja nuolet suhahtelivat. Intiaanien sotahuuto oli karmeaa kuultavaa. Niin oli myös minun tuskanhuutoni. Olin joutunut leikin aloittavassa entten-tentten -jaossa skoobariksi. Nuolet olivat oikeita: osa imukuppipäisiä, osa puukolla teroitettuja, osa metalliteräisiä. Tuollainen viimeksi mainittu singahti korkealta auringosta suoraan silmiini. Se osui onneksi hieman ohi silmän. Nenäni viereen tuli syvä reikä. Olin kyllä varma, että sokeudun. Verta tuli runsaasti ja taksilla lähdettiin lääkäriin Helsinkiin. Paluumatkalla oksensin Volgan takapenkille – syynä oli joko puudutusaine tai pettymys etten saanutkaan silmälappua. Tuplahintainen kyyti ärsytti äitiäni, mutta syyllistä ei tietenkään lähdetty jahtaamaan. Vahinko mikä vahinko. Komea side oli naamallani monta päivää. Arpi valitettavasti hävisi ennen kuin pääsin oppikouluun.

Vallarit 70-luvulla.
Kuva: tuntematon, KAMU, Espoon kaupunginmuseo

Vallareiden kupeessa, aivan Poutapolun kerrostalojen lähellä oli monta vuotta pienoisgolfkenttä tai niin kuin silloin sanottiin, minigolffi. Ratoja oli toistakymmentä. Hinta oli halpa, mutta silti kaikenlaisia kikkoja keksittiin ilmaisen pelikierroksen saamiseksi. Kenttä ympäröivä aita oli matala. Sen yli loikki helposti. Jos pelaajia oli paljon ei ollut mikään konsti, että yhden kaverin mailalla ja palolla pystyi isompikin jengi puttaamaan. Paperille laitettiin vain yhden pelaajan tulos. Muut pelitilanteet yritettiin pitää muistissa. Riitojahan tuosta syntyi. Innostuin minigolfista niin paljon, etten malttanut lähteä pois vaikka vatsaa väänsi. Ristin jalkani ja yritin pidätellä. Äkkiä oli tosi kyseessä. Työnsin mailan ja tulospaperin Heikille. Syöksyin portista ulos. Ehdin kävelytielle, kun polvihousujeni lahkeesta putosi jotain hiekalle. Loput tein kotivessassa…

Minigolfia Helsingissä, henkilöt eivät liity tapaukseen…
Kuva: Eeva Rista, Helsingin kaupunginmuseo

Talvella vallihaudoille tehtiin latuja hiihtokilpailuja varten ja ennen kaikkea hyppyrimäkiä. Luonnonmäkiä riitti loivasta lähes pystysuoraan. Kymmenvuotiaan tasapaino on hyvä eikä pahalta näyttävä kaatuminen aiheuttanut muuta kuin lumien pudisteluja vaatteista. Huppu oli hyvä tarkkaan tyhjentää. Seuraavalla hypyllä sieltä pöllähti muuten lumet silmille kriittisessä ponnistusvaiheessa. Mäkiennätykset rikkoutuivat tiuhaan. Lopulta kolme ja puoli metriä jäi loivaan rinteeseen kasatun pikkumäen parhaaksi. Pekan hurjuuteen ei kukaan uskaltanut vastata. Lumi esti luiden katkeamisen tällä kertaa.

Tapiontorin RAKE:sta ostettu sompa 60-luku

Mäntyviidan loppupäässä – heti Elannon siirtomaatavarakaupan jälkeen – kerrostalon autotallissa majaili Tapiolan Yleishuolto. Siellä sekä myytiin talviurheiluvälineitä että korjailtiin rikkoutuneita kamppeita ja paikkailtiin katkenneita suksia tiheään. Uusia ei ollut varaa hankkia kuin enintään yhdet kaudessa – eikä niinkään usein. Todellisuudessa ne yleensä vaihtoivat omistajaa alenevassa sisarsarjassa. Isonveljen sukset, jos ne olivat ihmeellisesti ehjänä säilyneet, siirtyivät pikkusiskolle, oli hän oikean mittainen tai ei. Katkenneista Järvisistä otettiin rotanloukut talteen: niissähän oli säätövaraa erikokoisille monoille. Rikkoutuneet sommat kunnostettiin. Bambusauvat olivat hieman hankalampi korjauskohde. Onneksi ne eivät olleet kovin kalliita. Tavara kiersi ja sitä korjattiin.

Vallihaudat Hakalehdon puolella, 70-luku
Kuva: tuntematon, KAMU Espoon kaupunginmuseo

Ainakin yhtenä talvena kunnallistekninen huolto, tuttavallisemmin kunteki, jäädytti pulkkamäen Kimmeltien puoleiselle jyrkälle rinteelle. Tämä oli poikkeuksellista, koska yleensä rata jäädytettiin uuden lämpövoimalan tontin mäkeen. Vallareiden mäen vieressä oli valtava, kattonsa puoli vuosisataa aikaisemmin menettänyt entinen ammusvarasto. Sen kautta mäen harjalle pääsi helpoiten kiipeämään. Vauhdit olivat kovat jyrkällä rinteellä. Kunteki oli järkevästi jättänyt mutkan tekemättä. Suoraa jäämäkeä liukui miltei Kimmeltielle saakka. Tai olisi liukunut, jos tietä reunustava metsikkö ei olisi pulkan vauhtia sopivasti tappanut. Sattui se puuhunkin törmääminen. 

Murrosikä jäi taakse ja uudet kiinnostuksen kohteet löytyivät muualta. Musiikki, kirjat ja tytöt. Juuri tuossa järjestyksessä… Vallarit eivät suinkaan unohtuneet. Salatupakointiin ne olivat mitä parhaimmat paikat. Niille johti monta reittiä. Ei tarvinnut hiippailla oman kodin ikkunoiden alta varmana siitä, että joku kuitenkin näki ja raportoi. Hämärässä tai pilkkopimeässä oli täystakuu siitä, ettei kukaan vanhempi vaivautunut tapaturman uhalla hyppelemään yli juoksuhautojen. Kino Tapiolassa ahmitun popkornin ja länkkärin jälkeen tie vei vallihautojen kautta joko kotiin tai Poutapolun kerhotilaan, Klitsuun. Savukkeet kärysivät ja keskustelu lainehti kiihkeänä Clintin ylivoimaisuuden syistä. Yksi lunki mies kukisti aina koko joukon inhoja, juopottelevia sänkinaamoja. On se kova häiskä…

Leveimmät kaivannot olivat kolmimetrisiä.
Kuva: tuntematon, KAMU Espoon kaupunginmuseo

Ensimmäiset kännit otettiin Vallareilla – totta kai. Ennen täysi-ikäisyyttä juomat piti saada jonkun isoveljen avulla tai Heikintorin Alkon nurkilla hakumiestä kyttäämällä. Edellinen oli parempi ratkaisu. Satunnainen hakumies saattoi livahtaa myymälän toisesta ovesta ulos ja tehdä oharit. Ja vaikka molemmilla ovilla oli varmistus, sai olla todella kovaluonteinen 15-vuotias, joka uskalsi isolta ja aggressiiviselta tenuäijältä ruveta rahoja takaisin penäämään.

Kesällä auringon lämmittämällä vehreällä rinteellä viinipullot kiersivät ja mankka soi. Joskus otin Phillipsin paristoilla pyörivän matkalevysoittimen ja nipun singlejä messiin. Mankka oli parempi. Singlet tahtoivat naarmuuntua oudosti illan eri vaiheissa. Jatkopaikkoja harvemmin oli kenelläkään tiedossa, joten rieha yleensä loppui auringon laskiessa. Ne harvat kerrat, kun jonkun kaverin tai edes tutun koti oli tyhjä vanhemmista, oli meno rajua. Sääliksi kävi tuota onnetonta, joka oli ilmoittanut mahdollisuudesta tulla meille jatkoille. Ei sieltä mitään varastettu. Jääkaappi ja viinakaappi – aika harvalla sellainen onneksi oli – tyhjeni ja paikat sotkettiin. Ei niinkään tahallaan. Laseja kaatui pöytäliinalle, täysi tuhkakuppi kiepsahti lattialle ja joku lukkiutui vessaan oksentamaan tuntikausiksi. Usein kaveriporukka auttoi siivoamisessa seuraavana päivänä, mutta ei aina. Olin muutaman kerran siivouspartiossa mukana. Vessan siivous oli todella huonoa arpaonnea.

Vappu Vallareilla. Tuo sanayhdistelmä tuottaa monelle entiselle tapiolalaiselle tukun muistoja; niitä ajan kultaamia hyviä ja sitten niitä alitajuntaan oikein kirjattuja huonoja. Molempia ehti hankkia niinä 70-luvun vuosina, jolloin monta sataa Tapiolan nuorta kokoontui vallihaudoille vappua viettämään. Miten perinne oli syntynyt, on ainakin minulla hämärän peitossa. Epäilen 60-luvun loppua, jolloin ”nuoriso” käsitteenä syntyi, 50-luvun tiukka kaksinaismoraali murtui ja keskiolut vapautui. Mitään kutsuja ei lähetetty. Tai oikeastaan sellainen avoin kutsu oli kaikkien tiedossa. Vallareilla oli varmasti porukkaa vaikka vappuna olisi satanut lunta. Joskus satoikin. Oli myös kauniita, lähes kesäisiä aattoja. Koivuissa oli lehti ja peipot lauloivat. Aattona lössiä kerääntyi jo alkuiltapäivästä alueen keskiosaan, jonne ei ollut näköyhteyttä mistään lähitalojen ikkunoista. Eihän siellä oikein mitään tehty. Hengailtiin ja dokattiin. Juteltiin ja röökattiin. Sekoiltiin ja puklattiin. Samuttiin ja jelpittiin sammuneita. Joskus kävi poliisi paikalla, samoin ambulanssi. Tapiola Tänään -lehdessä juhlimista uutisoitiin ja sen yleisönosastossa sitä paheksuttiin. Tyypillistä nuorten vappujuhlimista toisin sanoen.

Vappu 1972. Kirjoittaja nojaa puuhun. Kuva: Martti Seppälä

Vappu 1972 jäi minulle kyllä mieleen. Siitä on kristallinkirkkaat mielikuvat. Veli-Matin isoveli on ostanut meille vappujuomat: magnum-pullot Elyseetä mieheen – siis poikaan. Yksi pullo ei löydä tilaajaansa. Ystäväni Veli-Matti on kuollut. Koulumatkan onnettomuus viikko ennen vappua on ollut vakava. Hän ei koskaan tule tajuihinsa. Istun Juhan kotona pallotuolissa, kuohuviinilasi kädessä, katson ulos kauniiseen aaton säähän, näen ihmisten kulkevan kohti Vallareiden keskustaa muovikassit käsissään ja itken. Cassu kääntää pallotuolia. Katson ylöspäin. Hänellä valuvat kyyneleet pitkin poskia.

18 vuotta oli ratkaiseva rajapyykki. Silloin pääsi sisätiloihin siististi bailaamaan. Aatto saattoi kuitenkin sattua jollekin alkuviikon päivälle, jolloin Otaniemessä ei ollut mikään auki. Silloin oli mahdollista löytää itsensä Vallareilta satapäiseen nuorisojoukkoon sulautuneena. Ja todennäköisesti neljä viisi tuntia myöhemmin omasta sängystä kuulokkeet korvilla Beatlesiä tai Bowieta luukuttamassa. Kunnes nukahtaa laskuhumalan väsyttämänä.

Viimeinen Vallari-vappuni on keväällä 1976. Istuin huoneessani lukemassa yliopiston pääsykokeisiin. Ilma on pitkästä aikaa kaunis. Näen huoneeni ikkunasta kuin filmistä kuinka ensin pari kolme ihmistä, sitten suuria hilpeitä ryhmiä vaeltaa pihamme poikki kohti vapunaaton eldoradoa. Laitan David Bowien ”Station to Station” -levyn soimaan. Taukoa täytyy pitää välillä. J. C. Revillin maailmanhistorian kuivakka asiallisuus turruttaa pään. Silmät liikkuvat riveillä, mutta mitään ei tartu muistiin. Turhaa ajankulua. Avausraidan, ”Station to Station” -kappaleen sanat saavat minut liikkeelle, vaikka olen vannonut itselleni pysyväni lukulamppuni valokeilassa. Kuuntelen yli kymmenminuuttisen kappaleen loppuun. Otan valkoviinipullon jääkaapista ja heitän takin niskaani.

”It’s too late to be late again,
It’s too late to be hateful.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *