Kuninkaallisen perheen onnellisesti päättyneestä avaruusseikkailusta (ks. Artturin avaruusseikkailu) on kulunut monen monta vuotta. Kaksostytöt, Taika ja Tiuku, käyvät lukion ensimmäistä luokkaa. Molemmat ovat aivan koulun kärkeä fysiikassa, matematiikassa ja luonnontieteissä. Joulutodistuksessa komeilee kummallakin monta kymppiä lukuaineissa. Lispetti hyräilee tyytyväisenä varsinkin, kun hän huomaa Artturinkin kiinnostuneen opinnoista ja suuntautuneen vaarattomaan pienoismallien rakenteluun.
Artturi oli tosiaankin kirjoittautunut useille iltaoppikoulun kursseille, muiden muassa seuraaville: Omatekoisten pienoismallien kiehtova maailma ja minuus, Vaaratonta sähköoppia tolvanoille, Alkemian ja metafysiikan ÄÖÅ, Metallityöt vapaa-ajan rikastuttajina sekä Kelloseppäkoulun alkeiskurssi: Onko aika vaiko eikö ole? Artturi oli jopa kasvattanut pienen pukinparran leukaansa. Partaa oli mukava siivellä ja nyhtää hänen pohtiessaan ratkaisuja kotiläksyjen visaisiin ongelmakohtiin. Rauha oli siis viimeinkin palautunut kunikaalliseen kotitalouteen.
Kuninkaanlinnan eteläisen siiven askarteluhuone täyttyi nyt Artturin itse värkkäämistä pienoismalleista, jotka hän oli tehnyt omasta päästään – siis noin kuvainnollisesti. Valmiit työt eivät todellakaan muistuttaneet mitään olemassa olevaa vekotinta, värkkiä tai vitkutinta. Yhden pöydän puolikkaan täyttivät monta avointa kemian kirjaa. Toisella puolikkaalla pulputti ja suhisi monimutkainen pullojen, koeputkien ja maljojen kokoelma. Eräällä pöydällä pölyttyi läjä purettua elektroniikkaa. Artturin hermo oli nimittäin mennyt, kun kokoaminen ei ollutkaan sujunut niin helposti kuin purkaminen. Nurkkaan rakennetussa pajantapaisessa odottivat sekä kaasu- että sähköhitsauslaitteet käyttäjäänsä ja erinäinen määrä metalliputkia, -levyjä ja -listoja.
Pienellä, hyvin valaistulla tasolla levisi avattu käkikello. Tämä kello oli juuri se, johon Artturi oli aikoinaan loihdittu toimimaan käkenä (ks. Prinssikäki). Kellokoneiston kunkku oli irrottanut. Nyt hän tavasi kelloseppäkoulun alkeiskirjaa saadakseen selville, mikä sai kellon tikittämään ja käen kukkumaan. Käkeä kellossa ei tietenkään ollut, sillä entinen käki oli juuri se, joka kiikkui tuolilla, itsekseen mutisten ja pukinpartaansa nykien: “Neliönmuotoinen messinginvärinen toisiojousi, jonka istutus on vierretty niin, että se kartiotyökalua käyttäen liikkuu tilassaan numeraalikiertiön suuntaisesti liukuen vastapäivään yli ensiökiristimen… Juu, juu, selvähän tuo on, kuin pläkki. Hoh-hoijjaa!”
Vaikeaselkoinen teksti saa Artturin torkahtelemaan. Kirjan tekstirivit muuttuvat harmaiksi viiruiksi ja kappaleet tummiksi möhkäleiksi. Arttu virittää hammastikut silmäkuoppiinsa pitämään silmäluomet auki. Sekään ei auta, kunkku vajoaa yhä syvemmällä unen pehmoiseen syleilyyn. Kohtaa kaikuu askarteluhuoneessa tasainen kuorsaus. Ja kuningas näkee ihmeellistä unta…
Arttu-kunkku ei jaksa opasta selata, vaan hakee pajavasaran ja mojauttaa päänylilyönnillä koko koneiston sataan pieneen ja vähän isompaan osaan. Hän katselee tyytyväisenä kättensä jälkiä. Koneisto oli purettu eikä aikaa kulunut kuin varttitunti.
Artturi ei tietenkään ollut kertonut Lispetille varsinaisesta tavoitteestaan vaan oli verhonnut sen näennäisesti tyhjänpäiväiseen näpertelyyn. Varsinainen tavoite odotti linnan pohjoisen siiven vanhassa vankityrmässä, joka oli vapautunut muuhun käyttöön, kun viimeinenkin vanki oli karannut tiehensä. Itse asiassa Arttu-kunkku oli lahjonut miehen karkaamaan saadakseen uuden, salaisen työtilan projektilleen, joka oli hieman liian kunnianhimoinen, jotta siitä olisi voinut toreilla ja turuilla kuuluttaa. Lispetin taakkaa valtakunnan hallinnosta olisi myös aivan turhaa lisätä sotkemalla kuningatar tällaiseen epämääräiseen hankkeeseen. Artturin jo hyvällä mallilla olevan askareen vaatimattomana tavoitteena oli todella toimivan aikakoneen valmistaminen.
Olihan tuota yritetty aikaisemminkin, jo Viktoriaanisena aikakautena, mutta tuolloin ei tiedetty mitään ydinvoimasta, tietotekniikasta ja tekoälystä. Sitä paitsi, aikamatkan ajastin, tuo päreiksi räjäytetty käkikello ei ollut mikä tahansa kello. Siihen oli taatusti jäänyt hyppysellinen tai pari noitakalan loitsuvoimaa. Miten muutenkaan Artun kokoinen ihminen olisi saatu mahtumaan kymmenen tuumaa kanttiinsa -kokoiseen puiseen koteloon, vieläpä nyrkinkokoisen koneiston kanssa? Alkemian ja metafysiikan kurssi oli saanut kunkun ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, niin kuin nykysanonta kuuluu. Sillä kurssilla ei mikään ollut mahdotonta. Artturi oli omin silmin nähnyt kuinka kurssin vetäjä oli muuttanut pitkulaisen raudankappaleen kultaketjuksi, vieläpä aivan samanlaiseksi, jonka Arttu oli kadonnut oppilaitoksen pihalle juuri ennen oppitunnin alkua.
Kun vielä Taika ja Tiuku, Lispetiltä salassa, antavat apuaan sekä aikakoneen suunnitteluun että kokoamiseen, pohjoissiiven entiseen vankityrmään rakentuu rivakkaa vauhtia sedan-mallinen aikamatkakärry neljälle ihmiselle – ja yhdelle koiralle – tavaroineen. Laikka-koiran mukaanoton olivat tytöt asettaneet ehdoksi salaisen avun antamiselle isä-kunkulle. Tavoitteena on saada kone valmiiksi kuningattaren syntymäpäiväksi. Lispetti on kovasti toivonut koko perheen virkistävää maisemanvaihtoa. Aikakonehan ei sinänsä mihinkään liikkuisi, mutta maisema kyllä vaihtuisi ja vieläpä erittäin vikkelästi.
Lispetti-kuningattaren syntymäpäivän aattona masiina on valmis matkaan. Kiirettä oli pitänyt, mutta siinä nyt Mega-Tipsu lojuu siistityn vankityrmän keskellä. Koska tultaisiin liikkumaan ajassa sinne sun tänne, aikakone on pallon muotoinen. Sen pinta on sileäksi kiillotettua terästä. Pieniä pyöreitä tirkistysikkunoita on ruuvattu eri puolille teräksistä palloa. Sillä onhan hyvä nähdä minkälainen melske laitteen ympärillä on käynnissä kunakin aikakautena, ennen kuin luukku avataan.
Pallonmuotoiseen alukseen oli Arttu – Taikan ja Tiukun suosituksesta – lopulta päätynyt. Samoin Artun aikomuksen rakentaa kääpiökokoinen ydinreaktori olivat tytöt päättäväisesti torjuneet. Atomin kanssa ei ole leikkiminen, olivat he yhdestä suusta todenneet. Teräksinen kuula ei jäisi mistään ulokkeesta kiinni mihinkään vaan pyörisi johonkin suuntaan vapaaksi jonnekin. Tyttöjen suunnittelema oli myös kaksivaippainen laakeroitu rakenne, jonka ansiosta sisällä hytissä olevat matkustajat pysyisivät paikoillaan vaikka aikakone pyörisi ympäri kuinka kovaa vauhtia tahansa. Ajasta toiseen liikkuminen vaatisi nimittäin hypernopeaa pyörimisliikettä, jollaiseen tyrmään asennettu monimutkainen hyrrämekanismi robottikäsineen pallon laittaisi. Uudelleen kootun käkikellon viisareilla säädettäisiin aikamatkailua.
Koekäyttö oli joka tapauksessa onnistunut. Arttu oli testimielessä käynyt tulevaisuudessa kurkkaamassa oikean Eurojackpot -rivin numerot. Näillä miljoonilla hän oli rahoittanut koko touhun ilman kansalaisilta nyhdettävää lisäveroa. Myöskään valtakunnan budjetin vartija, Lispetti-kuningatar, ei tällä menettelyllä saanut mitään vihiä melko hintavaksi tulleesta projektista.
Kuningattaren syntymäpäiviä juhlitaan perinteisen ikävystyttävästi: lähettiläät liehakoivat, ministerit myhäilevät, hoviväki häärää, vieraat vaivautuvat ja kuningatar kestää sekä kestitsee. Artturi istuu Lispetin vieressä suuressa juhlasalissa koko pitkän talvisen iltapäivän ja hyvän matkaa iltaakin, pidättelee haukotustaan ja koettaa näyttää kiinnostuneelta. Kellon käydessä yhdeksää viimeinen vieras livahtaa linnan porteista talven pimeään. Lispetti haukottelee makeasti ja hieroo puutuneita pakaroitaan. Hän on jo valmis vetäytymään kuninkaalliseen makuusaliin länsisiivessä, kun Artturi tarttuu hänen olkavarteensa ja alkaa nykiä kuningatarta kohti pohjoissiiven kulmatornia, inttäen innokkaasti: “Äläs nyt ihan heti pane pitkäksesi, Lissu. Minulla on sinulle pikkuinen synttäriylläri. Tule nyt! Ei tässä koko iltaa mene.”
Lispetti katsoo parhaaksi suostua, sillä hän kyllä tietää, ettei saisi hetkeäkään rauhaa ennen kuin Artturi on saanut hänet katsomaan kovasti kohkaamaansa yllätystä. Arttu laittaa vaaleanpunaisen silkkisen liinan kuningattaren silmille ja ohjaa hänet samanvärisellä sametilla vuorattuun entiseen vankityrmään. Tytöt rientävät mutkittelevia käytäviä pitkin kulkevan kaksikon edellä hihittäen ja näyttäen soihduilla tietä kohti pohjoissiipeä. Viimein joukkio on perillä. Tyrmässä odottaa sinfoniaorkesteri, joka Artturin merkistä alkaa soittamaan Richard Straussin Also Sprach Zarathustra -sävelrunon ensimmäistä osaa. Siinä samassa Arttu napsauttaa valonheittimet loistamaan ja nykäisee liinan pois Lispetin kasvoilta huudahtaen: “Hyvää syntymäpäivää, rakkaani! Onnea, onnea, onnea vaan! Teräksinen pallo ja aikamatkaamaan!”
– “Mikä ihme se tuo on? Oletko sinä pöljä ostanut minulle jättiläismäisen keilapallon syntymäpäivälahjaksi, Arttu!” Voihkaisee Lispetti, kun liina nykäistää hänen kasvoiltaan.
– “Ethän sinä keilailua harrasta… Tämä tässä on aikakone. Se kyllä pyörii kuin keilapallo ajassa eteen- ja taaksepäin.
– “Olin toivonut ulkomaanmatkaa, en aikamatkaa. Viimeksi kun juttelimme, sanoit harrastavasi pienoismallien rakentamista. Tämä möhkäle tässä on omakotitalon kokoinen.” Lispetti katsoo Artturia alta kulmain.
– “No niin no… Jopo taisi hieman keulia. Katsos, kun yksi asia johtaa toiseen ja toinen kolmanteen ja niin edespäin. Sitä paitsi, sinähän minut niille kursseille usutit. Tuli tällainen…Öh… Kone. Joka muuten toimii!” Artturi innostuu hieman liikaa omista sanoistaan.
– “Milloin sinä olet tätä öhkonetta testannut? Ja miten? Et kai sinä se lehdissä kohuttu lottovoittaja?” Lispetti alkaa epäilemään jotain.
– “No niin no… Tein sen vain koemielessä. Ja jostain tähän piti rahat kaapia. Teräksen hinta on nykyään aivan pilvissä. Piti vähän käydä lainaamassa rahaa… Tulevaisuudesta.” Arttu mumisee.
– “Näytäs niitä piirustuksia! Vaikuttavat hieman liian järkeviltä ja hyvin tehdyiltä. Ei kai… Tytöt ole tässä hullutuksessa mukana? Tekeekö tällä öhkoneella yhtään mitään?” Lispetti tutkailee teknisten piirustusten nivaskaa alkaen jo menettää malttiaan.
– “No tietysti! Se kulkee tänne taikka sinne ja rullaa vaikka minne! Siinä on out sekä in. Se on fiksu vekotin!” Arttu kimittää innosta puhkuen. “Ja huomenna lähdetään! Eikös vain tytöt ja Lissu!”
Lispetti ihmettelee itsekin, miksi hän taas kerran suostuu lähtemään matkaan. Tyttöjen ja Artturin innostus on kääntänyt – jälleen kerran – kuningattaren pään. Niinpä he kaikki istuvat Mega-Tipsun vaaleanpunaisella sametilla verhoillussa hytissä, joka on kyllä Lispetinkin mielestä mukava ja siisti. Tällä kertaa ei mitään erityisiä asuja tarvittaisi, sillä nyt koko konkkaronkka pysyisi paikoillaan. Vain teräspallon ulkovaippa pyörisi nelinkertaista äänennopeutta. Se olisi juuri ja juuri riittävä vauhti aikakausiloikkaan. Aika vilistäisi heidän haluamaansa suuntaan. Etälamauttimet riittävät aseiksi, koska missään tapauksessa menneisyyttä ei saisi sormeilla vahingoittamalla kohdattavia ihmisiä tai eläimiä. Taskulamput otetaan varmuuden vuoksi mukaan, sillä aikakone ei saattaa pysähtyä kohteessa mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Vielä hetki ennen aikahypyn alkua Arttu katsoo parhaaksi selostaa Mega-Tipsun toimintaperiaatetta. Arttu on pukeutunut luennoitsijan viittaan ja puuteroituun peruukkiin 1700-luvun tyyliin kakkulat nenällään. Tämän hän arvelee vakuuttavan kuulijakunnan aikamatkailun tieteellisestä vakavuudesta. Arttu rapistelee paksua paperipinkkaa ja yskäisee:
“Öhöm… köh köh… Arvoisa kuningatar ja hyvät prinsessat. Nytten kun olemme kaikki kokoontuneet tänne kunnianarvoisan kuninkaallisen linnamme 1500-luvulla rakennettuun, tuolla ikkunasta näkyvän, kallion seinästä käsin louhittujen lohkareiden ympäröivään entiseen vankityrmään, jossa jo esi-isämme viruivat odottaen pääsyä hirttolavalle…”
“Nyt Arttu asiaan! Ei noita sinun sekopäisiä jaarituksia kukaan jaksa kuunnella. Tässähän on ilta käsillä ennen kuin edes pääsemme matkaan!” Lispetti lopettaa Artturin höpötyksen alkuunsa.
Kuningas katselee kuningatarta pitkin nenäänsä, mutta nähtyään tämän tuikean ilmeen, hän pelätyksissään huitaisee paperinipun lattialle. Ja alkaa lievästi änkyttäen selvittää asiaa.
“Tä-tä-tämä teräspallon ulkovaippa nykäistään tuolla jo-jo-jojosta inspiraation saadulla teräskaapelivärkillä tarvittavaan kierrosnopeuteen. Tällä noidutulla käkikellolla valitsemme loikan suunnan ja pituuden. Ol-ol-olemme tyttöjen kanssa arvioineet että voimme tehdä pari kolme pikaista käyntiä menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Ai-ai-aikakoneen pyörimisnopeus hidastuu vähitellen, joten ensimmäinen siirtymä on pisin, viimeisen on syytä olla hyvin lyhyt, koska lo-lo-loput energiasta on säästettävä paluuseen omaan aikaamme.”
Vihdoin kaikki on valmista. Jokainen matkustaja loikoilee mukavassa tuolissaan banaaneja ja rypäleitä mutustaen, kun valtava mekaaninen robottikäsi kurottaa kohti teräspallon ympärille kerittyä kilometrien pituista teräsvaijeria nykäisten aikakoneen ulkovaipan vauhtiin – juuri niin kuin lapsen käsi laittaa jojon rullaamaan. Kuuluu vain kumeaa ultraääntä, jonka taajuus nousee yhä korkeammaksi pyörimisvauhdin kohotessa kohti ääripistettään – loikkaan ajassa taaksepäin.
– “Nyt loikitaan! Ensimmäisen kohde on tyttöjen toivoma dinosaurusten aikakausi. Vuosi on 66 miljoonaa vuotta sitten, kesäkuun alku. Silloin koko maapallo pinta on vehreimmillään ja kaikki maa- ja vesieläimet aktiivisimmillaan. Noin, tuosta pysäytän käkikellon viisarit. Kurkkaamme ensin tirkistysluukusta, miltä siellä näyttää. No, miltä siellä näyttää?” Artturi toistaa kysymyksensä.
– “Onpas valtavasti sauruksia liikkeellä. Aivan kuin ne juoksisivat karkuun jotakin. Outoa jyminää kuuluu jostakin!” Taika ihmettelee.
– “Oikea vauhkopako menossa. Tyrannosauruksetkin painelevat pakoon, että kaulaheltta heiluu. Jostain kuuluu outoa jylinää!” Vahvistaa Tiuku.
– “Minkäs vuoden sinä oikein valitsit Arttu?” Lispetti kysyy katsoen kurkistusikkunasta tiirailevaa kuningasta.
– “Ei tämä menneisyyteen meneminen ole niin tarkkaa. Miten niin?” Arttu katsoo yhdestä ikkunasta ylös taivaalle.”Ihan kuin koko taivas olisi tulessa. Outoa.”
– “Arttu! Arttu! Nyt nopeasti! Pyöräytä meidät pois täältä ja sukkelaan! Miten sinä tolvana osuit juuri siihen hetkeen, kun Lontoon kokoinen asteroidi osuu maapalloon ja aiheuttaa eläinten ja kasvien joukkotuhon! Nyt äkkiä se käkikello pyörimään!” Lispetti huutaa kurkku suorana.
– “Oho… Hups!” Sanoo Artturi ja heilauttaa kiireellä käkikellon viisareita kohti uudempia aikoja.
Viime hetkellä aikakone ehtii Yucatanin niemimaalle iskevän asteroidin tieltä pois. Arttu pyöräyttää kellon viisareita oikein kunnolla eteenpäin. Ulkovaipan ulvonta madaltuu vähitellen, kun Arttu painaa jarrua ja kone saavuttaa uuden päämääränsä. Nyt pyöriminen pysähtyy vuoteen 1591. Matkalaiset kurkkivat ulos luukuista. Paikka näyttää hyvin tutulta, vaikka onkin keskiyö. Se ei ole mikään ihme, sillä paikallaanhan kone pysyy.
– “Hei, tämähän on meidän oma linnamme! Tai siis pohjoistorni ja vankityrmä. Se on linnan vanhin osa. Nyt mennään ulos katsomaan tarkemmin!” Arttu meuhkaa innoissaan.
Artturi on oikeassa. Kuninkaanlinna on vasta rakenteilla. Ainoastaan pohjoisin osa eli torni muureineen ja vankityrmä ovat valmiit. Yöaikana ei ketään ole liikkeellä. Koko kuninkaallinen perhe koirineen hiipii kuin viisi iloista rosvoa Kardemumman yössä. Tyrmän ovella kuorsaa haarniskoitu vartija. Sen sijaan tyrmän vanki on hyvinkin hereillä. Artturia alkaa pelottaa, mutta tytöt haluavat nähdä kuka tuo kättään ristikoiden välistä heiluttava vanki oikein on. Kun taskulampun valo osuu vangittuun mieheen, tytöt tunnistavat kasvot heti.
– “Se on William Shakespeare! Iskä hänet on heti vapautettava! Muuten kaikki näytelmät ja sonetit jäävät kirjoittamatta.” Tytöt kiljuvat yhteen ääneen.
Meteli herättää vartijan, joka haarniska kolisten ryntää kohti kuninkaallista perhettä. Lispetti kylmän rauhallisesti painaa etälamauttimen laukaisijaa. Sähköisku saa vielä lisätehoa miehen metallisesta asusta suistaen vartijan tajuttomana maahan. Näppärästi Arttu irrottaa avainnipun miehen vyöstä ja löytää hetken etsimisen jälkeen oikean avaimen. Naristen aukeaa vankityrmän ovi ja kiitollinen vanki syöksyy halaamaan hänen pelastajaansa.
– “I shall be eternally thankful for the liberty of mine, dear sire! (Olen ikuisesti kiitollinen teille vapaudestani, herra hyväkäs!) Shakespeare huudahtaa riemuissaan. “I shall grant thou immortality in my play ‘Tempest’. A ship awaits me in the harbour beyond yonder hillock. Adieu to ye all! (Tulen suomaan teille kuolemattomuuden näytelmässäni ‘Myrsky’. Laiva jo tuolla kumpareen toissa puolen mua vartoo, hyvästi nyt kaikki jääkää!)”.
– “Sehän kävi näppärästi! Viljami lähti loikkimaan kohti laivasatamaa pergamenttikääröt käsissään” Toteaa Artturi, kun kaikki ovat turvallisesti aikakoneen uumenissa.
– “Nyt saatiin selitys Shakespearen kadonneille vuosille ja nopealle nousulle Tudorin ajan Lontoon teatteripiirien huipulle. Hän oli virunut kuninkaanlinnan vankityrmässä ja siellä ollessaan kirjoittanut valmiiksi sonetit ja suuren osan tulevista näytelmistä.” Valistavat tytöt isä-kunkkua, joka pyöräyttää taas käkikellon viisareita, nyt tulevaisuuteen, vuoteen 3025.
Nyt on tosiaankin syytä kurkistella luukuista ulkona avautuvaa maisemaa. Ihmisiä ei näy missään. Oudot mekaaniset oliot marssivat säntillisissä joinoissa, kuin jonkin ulkoisen voiman ohjaamina. Kaikki puut ja kasvit ovat hävinneet samoin kuninkaanlinna. Eläimiäkään ei näy mailla eikä halmeilla. Taivas on häikäisevän kirkas ja aurinko on valtava koko taivaan täyttävä jättiläinen. Teräspallo alkaa nopeasti kuumenemaan kuin joku heittäisi löylyä liian kuumaksi lämmitetylle kiukaalle.
– “Tuonne ei passaa mennä.” Toteaa Lispetti ja jatkaa.”Ihmiskunta on näköjään tuhonnut itsensä. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat hävittäneet kaiken elollisen. Otsonikerros on lopullisesti tuhoutunut. Tilalle näyttävät tulleen tekoälyn hallitsemat robottiarmeijat.”
– “Synkältä näyttää. Vaan tämäpä oli tiedossa jo meidän aikanamme. Kaikki ennusteet pitivät paikkansa.” Huokailee Artturi.” Eiköhän pyöräytetä käkikelloa varovasti, että päästään takaisin omaan aikaamme.”
Artturi yrittää siirtää viisareita mahdollisimman tarkkaan, mutta miten se punnuksilla toimivalla käkikellolla onnistuisi? Paluu osuukin aika-avaruusjatkumossa keskelle Artturin opintoja iltaoppikoulussa; juuri ennen kuin kuningas innostui aikamatkailuun. Kuninkaallinen perhe astuu hämmentynyneenä ulos aikakoneesta. Koska aikakone on lopullisesti pysähtynyt aikaan ennen valmistumistaan, se purkaa itsensä läjäksi terästä, puuta ja kangasta. Myös kaikki matkalla läpikäydyt tapahtumat katoavat matkalaisten muistista.
Artturi havahtuu hereille, kun joku ravistaa hänen olkapäätään.
– “Nyt sänkyyn siitä ja heti! Kello on vaikka mitä. Olet taas nukahtanut sen kirjan ääreen.” Lispetti komentaa kelloseppäkoulun alkeiskirjan ääreen uupunutta puolisoaan.
– “Kuka?… Mitä?… Häh!… Ai terve, Lissu. Onpas tylsää luettavaa.” Artturi haukottelee niin että leukapielet rutisevat ja läpsäyttää kirjan kiinni. ”Et varmaan arvaa, mitä unta näin! Tosi outoa! Minä olin keksinyt aikakoneen ja…
– “Nyt mennään nukkumaan. Kerrot sitten huomenaamulla.” Sanoo kuningatar ja ohjaa miehensä kuninkaalliseen makuukammariin.
Kun Artturi myöhään aamulla herää, hän huomaa Lispetin jo menneen aamupalalle. Kylkiään kihnuttaen Arttu nousee ylös, kietoo kärpännahkaisen aamutakin ylleen ja sipsuttaa ruokasaliin aamiaiselle. Siellä kuningatar istuukin lopettelemassa ruokailuaan. Arttu painaa suukon Lispetin poskelle ja hakee lasin kylmää maitoa ja lautasellisen höyryävää kaurapuuroa. Kunkun istuttua paikalleen, Lispetti kääntyy Artturin puoleen.
– “Huomenta unikeko. Kerropa nyt minkälaista unta sinä näit?” Kehottaa Lispetti.
– “No, minä… Öh, tuota… En muista mitään. Mitä lienee. Mutta, kuule. Taidanpa jättää sen kelloseppäkoulun kurssin kesken. Minun ei tarvitse kuin avata oppikirja niin johan ramasee.” Sanoo Artturi ja kauhoo kaurapuuroa naamaansa kuin rappari.
Kuvat: Onerva ja Vieno Ramberg
Views: 4