Spotify-linkki soittolistaan: https://open.spotify.com/playlist/7nAo9wj3xu9gr4J5LHbW7Z?si=44MKz71QRHiTQTobfODuig&pi=LeHd2e83SZCgm
Hyvää Beatles-iltapäivää! Nimeni on Robert Ramberg. Vieressäni on viehättävä assistenttini Michelle Mabelle. Kuten ilmoituksessa mainitaan, kuljemme tänään Beatlesin loistokkaan ja monivaiheisen uran lopusta alkuun parinkymmenen laulun kantamina. Koska olemme Suomessa ja koska tämä esitys on suomenkielinen, jätän yhtyeen nimen edestä määreisen “the” -artikkelin pois.
Tähän alkuun soitan kappaleen All You Need Is Love, jonka Beatles esitti ensimmäisessä maailmanlaajuisessa, suorassa Our World -satelliittilähetyksessä juuri tänä päivänä vuonna 67. Näin itsekin tuon lähetyksen Telefunkenin mustavalko-TV:stä. Tähän lauluun huipentui Summer of Love, rakkauden kesä, 67.
ALL YOU NEED IS LOVE (14. – 25.6.1967)
Aikansa lapsi, kahdessa studiosessiossa kiireellä tehty, osittainen live-esitys, All You Need Is Love on, Beatlesin mittapuulla, melko vaisu kokonaisuus, mutta se täytti paikkansa täydellisesti tuossa satelliittilähetyksessä. Kappalehan on laadultaan yhteislaulun tapainen hoilotus rakkauden kaikkivoipaisuudesta, joka vielä tuona kesänä 67 oli validi julistus. Seuraavana vuonna laulun sanoma, kuten myös rakkauden kesä, hukkui ennennäkemättömään väkivaltaan ja pettymykseen. Myös Beatlesin musiikki muuttui.
Ensimmäinen äänilevy, jonka itse kävin ostamassa Helsingin Stockmannin levyosastolta oli tuota uutta satoa, Hey Jude/Revolution -single. Vuosi oli 68. Olin 12-vuotias. Olin kyllä kuullut yhtyeen kaikki siihen mennessä ilmestyneet singlet ja LP-levyt ystäväni Veli-Matin pikkuhuoneessa Tapiolan Menninkäisentiellä, vuodesta 64 alkaen. Tuo oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minulla oli Beatles-levy, jota Veli-Matti ei ollut kuullut.
Veli-Matin isä, Pekka Jauho, oli toisen maailmansodan taistelulentäjä, fysiikan tohtori, tietokirjailija ja VTT:n pääjohtaja. Tuo kaikki oli silloin toissijaista. Paljon tärkeämpää oli se, että hän matkusti paljon ja toi usein uuden Beatlesin singlen tai älpeen ystävälleni. Monesti kuulimme uutuuden ennen kuin se ehti myyntiin Suomeen. Olin onnekas. Beatlesista tuli mittapuu kaikelle musiikille, jonka kuulin: onko tuo yhtä hyvää kuin Beatles? Parempaa se ei voinut olla.
Monet 60-luvun puolivälin jälkeiset Beatles-kappaleet syntyivät poiminnoista päivän lehdistä ja radiosta, tai leyiltä kuultujen laulujen soinnutuksilla leikittelystä. Itseluottamuksen kasvaessa he lisäsivät tätä satunnaistekijää käyttämällä sattumanvaraisia tapahtumia äänitysten aikana, kuten Shakespearen King Lear -näytelmän radiolähetyksen pätkää, joka puolivahingossa sekoittui I Am the Walrus -kappaleen loppuun. Tuon laulun kuulemme kohtapuolin.
60-luvun alkupuolen laulut, jotka yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, ovat Lennon-McCartney -tuotantoa, syntyivät kaiken sen musiikin inspiroimana, jota kaksikko oli kuullut, soittanut ja suodattanut: kansanmusiikkia, laulelmia, viihdesävelmiä, kabareeta, Broadway-hittejä, rock’n’rollia, bluesia, jazzia, folkia. Mustaa ja valkoista. Uutta ja vanhaa. Lainattua ja kähvellettyä.
Lähes jokaisen heitä seuranneen trendin luojina, Beatles, yhdessä ja erikseen, muodosti todellisen populaarikulttuurin akatemian. Lennon-McCartney -kumppanuuden ylläpitämät standardit, muutamaa mielenkiintoista poikkeusta lukuun ottamatta, olivat koko Beatlesin olemassaolon ajan erittäin korkeat.
John Lennonin jatkuva, uusien, sääntöjä rikkovien, ilmaisujen etsintä hakee vertaistaan. Koska Lennon ei ollut kitaristina tai pianistina mikään virtuoosi, hänen täytyi luultavasti hapuilla tarvitsemiaan sointuja säveltäessään laulujaan, mutta hänen tekniset puutteensa ovat merkityksettömiä verrattuna hänen mielikuvituksensa voimaan.
Ylivertaisena melodioiden luojana Paul McCartney on popmusiikin hienoimpia multi-instrumentalisteja, ehkä popin taitavin basisti, sujuva pianisti, kekseliäs rumpali ja iskevien kitarasoolojen esittäjä.
Vaikka George Harrison oli huomattavasti vähemmän spontaani soittaja kuin McCartney, hän oli roolimalli aloitteleville soolokitaristeille. Kannattaa kuunnella hänen soittoaan erityisesti 60-luvun alkuvuosina, jolloin hän tuki huolitellusti Lennonin ja McCartneyn osuuksia. Harrisonin merkitys säveltäjänä kasvoi voimakkaasti vuosikymmenen loppua kohden.
Mitä tulee Ringo Starriin, häntä on usein pilkattu keskinkertaisuutena, joka ratsasti Beatlesin siivellä. Itse asiassa Ringo on modernin pop- ja rock-rummutuksen isä, sen vaatimaton keksijä. Vasenkätisenä, mutta oikeakätisen rumpusetin soittajana, hänen omintakeinen tyylinsä potki Beatlesia hienovaraisesti eteenpäin. Ringon rumpujen viritykset toivat ”botnen”, eli matalat äänet, äänitettyyn rumpusoundiin ja hänen eksentriset rumpufillinsä ovat edelleen mieleenjääviä.
THE END (23.7. – 18.8./ELOKUU 69)
Heinäkuun 23. päivä 69 Beatles alkoi työstää viimeiselle levylleen, Abbey Roadille, uutta kappaletta. Sen ensimmäinen studiosessio aloitettiin tuona päivänä, ja sen julkaistussa versiossa kuullaan kaikkia neljää Beatlesin jäsentä. Tämä kappale on The End. Viimeiset päällekkäisäänitykset lauluun tehtiin elokuun 18. päivä. Tämä on siten viimeinen äänite, jonka tekemiseen kaikki neljä muusikkoa ottivat osaa ja jonka julkaistulla versiolla kaikki ovat kuultavissa.
The End sisältää paitsi vastentahtoisen Ringon ainoan rumpusoolon myös Paulin, Georgen ja Johnin peräkkäiset kitarabreikit, tuossa järjestyksessä. Laulu, samoin kuin Beatlesin olemassaolo yhtyeenä, päättyy sanoihin: “In the end, the love you take is equal to the love you make.” (Lopulta, rakkaus, jonka otat on yhtä suuri kuin rakkaus, jonka annat.)
YOU NEVER GIVE ME YOUR MONEY (1.7. – 5.8./ELOKUU 69)
You Never Give Me Your Money -laulun avaussäkeistössä, vuosi ennen Lennonia, Paul McCartney myöntää, että unelma on ohi. Kaikille, jotka rakastavat Beatlesia, tätä katkeransuloista nostalgiaa on vaikeaa kuunnella ilman kyyneleitä. Tässä idealistiselle 60-luvulle jätetään urheasti jäähyväiset. Laulu, tai oikeastaan sävelruno, koostuu viidestä osasta, jotka on liitetty yhteen muodostamaan saumaton, nopeasti – yhdeksän tunnin aikana – kasattu kokonaisuus. Abbey Roadilla julkaistu kappale katkeaa ikään kuin kesken nauhaluuppiin ja tuulikelloihin, johdantona seuraavalle laululle, Sun Kingille.
OLD BROWN SHOE (16. – 18.4./HUHTIKUU 69)
Yleensä vähälle huomiolle jäänyt, George Harrisonin, poikkeuksellisesti pianolla, säveltämä, ska-vaikutteinen kappale Old Brown Shoe oli ehdolla Abbey Road -albumille, johon se olisi tuonut pirteän lisän. Harrisonin ystävän Bob Dylanin vaikutus on kuultavissa tällä singlen B-puolella julkaistussa laulussa. (A-puoli on The Ballad of John and Yoko). Siinä on samantyyppinen säkättävä poljento kuin Dylanin Highway 61:ssa. Erään väitteen mukaan Harrison soittaa tässä kaikki instrumentit, lukuun ottamatta rumpuja. Mutta koukeroinen bassolinja kuulostaa McCartneyn tyyliltä. Joka tapauksessa laulun soitto – kuunnelkaa räiskyvää kitarasooloa – ja sanoitus tekevät Old Brown Shoesta erään Harrisonin parhaista Beatles-kappaleista. Tämän singlen kohdalla B-puolelle kurkkaaminen todella kannattaa.
GET BACK (23.1. – 5.2./HELMIKUU 69)
Get Back on Beatlesin 19. single. Alunperin se antoi nimen epäonniselle konserttihankkeelle, ja josta paljon, paljon myöhemmin tuli nimi myös Disney-korporaation rahoittamalle ja Peter Jacksonin tuottamalle sekä ohjaamalle lähes kahdeksan tunnin dokumenttielokuvalle. Alunperin kappale oli osa Michael Lindsey-Hoggin ohjaamaa vuoden 70 Let It Be -elokuvaa, jossa yhtye näytettiin olevan hajoamaisillaan. Disney-versio onnistui tekemään tuosta tuskien taipaleesta niin hyväntuulisen ja iloisen, että sitä katsoessa miettii, miten sama 60 tunnin videomateriaali voidaan leikellä ja koota uudelleen antamaan käänteinen kuva.
Get Back on sujuvasti rullaava rhythm’n’blues, jossa Paul McCartney pudottelee irtonaista, huumeviitteitä sisältävää lyriikkaa ja Lennon sekä vieraileva sähköpianisti Billy Preston soittavat nasevia sooloja. Canned Heat -yhtyeen Going up the Country -hitti on ilmeinen inspiraation lähde. Beatles nimittäin lämmitteli tuolla biisillä studiossa ennen Get Backin nauhoittamista.
ONE AFTER 909 (28. – 30.1./TAMMIKUU 69)
Jo 60-luvun alussa studiossa kokeiltu, mutta hylätty, John Lennonin karhea junablues, kirjoitettiin Paul McCartneyn kotona pian heidän ensitapaamisensa jälkeen Wooltonin puutarhajuhlissa kesällä 57. One After 909 kaivettiin naftaliinista Get Back -projektia varten. Laulu julkaistiin lopulta yhtyeen viimeisenä ilmestyneellä Let It Be -albumilla. Kappale sai myös riemukkaan tulkinnan vuoden 69 kattokonsertissa Lontoon keskustassa. Laulu on rento ja repaleinen skiffle-nostalgian harjoitus, jossa Harrisonin soolokitara sekoittaa hauskasti Carl Perkinsiä ja Eric Claptonia. Hampurin tuttava Billy Preston on pianisti.Tämä laulu säästyi, mutta kuinka paljon “suttupapereita” Paulin kumppani Jane Asher heitti pois vuoden 65 tarmokkaassa kevätsiivouksessa, voidaan vain arvailla…
HAPPINESS IS A WARM GUN (2
3. – 25.9./SYYSKUU 68)
The Beatles -albumin eli Valkoisen Tuplan ehkäpä synkin kappale, Happiness Is a Warm Gun, on neljän erillisen fragmentin yhdistelmä. Kappale sai alkunsa, kun John Lennon huomasi NRA:n, Pohjois-Amerikan kivääriyhdistyksen, absurdin iskulauseen lehdessä: “Onni on lämmin ase”, eli ase, jolla on juuri ammuttu jotakin. Muuten sanat ovat pääasiassa vapaata assosiaatiota. Beatlesin jäsenet, jotka kaikki pitivät tästä kappaleesta erityisen paljon, tekivät yhdeksänkymmentäviisi ottoa saadakseen tahtilajista toiseen horjuvan, sirpalemaisen laulun toimimaan, ja joutuivat lopulta liittämään kaksi versiota yhteen ennen kuin he olivat tyytyväisiä lopputulokseen.
Upeasti laulava Lennon piti tätä yhtenä parhaista kappaleistaan. Vaikka laulu ei järjellä ajatellen ehkä pysy kasassa, se iskee voimalla, ja toimii emotionaalisella tasolla, johon vain harvat lauluntekijät ovat päässeet.
WHILE MY GUITAR GENTLY WEEPS (25.7.- 6.9./SYYSKUU 68)
Vaikka George Harrisonin While My Guitar Gently Weeps sai alkunsa Rishikeshissä Intiassa akustista kitaraa näppäillen, sen lopullisen version jylhä monikerroksellisuus viittoillee 70-luvun raskaaseen rockiin. Kun kappaleen ensimmäinen akustinen versio oli hylätty, Beatles käytti lähes neljäkymmentä studiotuntia saadakseen laulun sellaiseksi kuin Harrison halusi. George käytti kokonaisen päivän “itkevän” kitarasoundin löytämiseen, turhaan.
Syyskuun alussa turhautunut Harrison tapasi ystävänsä Eric Claptonin ja pyysi tätä soittamaan laulun läpi kulkevan solistisen kitaraosuuden. Claptonin ensireaktio oli: “En voi mitenkään tehdä sitä. Kukaan ulkopuolinen ei soita kitaraa Beatles-levyllä!”. George sai kuitenkin Ericin suostuteltua ja lopputulos oli juuri sellainen kuin Harrison oli ajatellut: Claptonin punainen, ADT:llä (Artificial Double Tracking) muokattu, Lucy-Gibson -kitara vaikeroi ja valittaa vakuuttavasti läpi kappaleen, joka on mielestäni Valkoisen Tuplan parhaimmistoa – ja ehdottomasti eräs hienoimmista Harrisonin Beatles-biiseistä.
OB-LA-DI, OB-LA-DA (3.7.-15.7./HEINÄKUU 68)
Spontaanilta kuulostava Ob-la-di, Ob-la-da on Paul McCartneyn kunnianosoitus jamaikalaiselle ska-tyylille. Se vaati kuitenkin työläät neljäkymmentäkaksi tuntia valmistuakseen, ja säveltäjän perfektionismi aiheutti matkan varrella monia jännittyneitä tilanteita. Alkuperäinen versio oli ollut työn alla kolme päivää, kun McCartney päätti, ettei se toimi, ja hylkäsi sen. Studioon lampsinut, kyllästynyt Lennon toi biisiin uutta energiaa hakkaamalla pianolla varietee-intron nopeammalla tempolla. Tästä otosta tuli lopullinen versio.
Kepeytensä, hupsun sanoituksensa ja iskevän soundinsa ansiosta, joka luotiin kompressoinnilla ja bassolinjaa tuplaavalla akustisella kitaralla, Ob-la-di, Ob-la-da on Valkoisen Tuplan kaupallisesti menestynein kappale. Saatuaan tarpeeksi koko touhusta muut Beatlet estivät sen julkaisun singlenä, niinpä Marmalade-yhtye hyödynsi tilaisuuden vieden sen listaykköseksi.
THE INNER LIGHT (12.1. – 8.2./HELMIKUU 68)
George Harrisonin kiinnostus intialaiseen musiikkiin ja ajatteluun sai alkunsa jo Help! -filmin kuvauksissa vuonna 65. Elokuvan ravintolakohtauksessa, todennäköisesti pakistanilainen, yhtye soittaa intialaisittain A Hard Day’s Nightia. Pian George löysi Ravi Shankarin levytykset ja jo Rubber Soulilla sitari soi Norwegian Woodilla. The Inner Lightin aidot intialaiset instrumenttipohjat äänitettiin Bombayssa (nyk. Mumbai). Harrison lisäsi niiden päälle oman laulunsa. Lennonin ja McCartneyn taustalaulu kuuluu aivan kappaleen lopussa. Muut Beatlet pitivät kappaleesta, niinpä se pääsi Lady Madonna -singlen B-puolelle.
I AM THE WALRUS (5.-29.9./SYYSKUU 67)
I Am the Walrus -kappaleen taustalla olivat monet tapahtumat vuonna 67. Rakkauden kesä, Summer of Love, päättyi Britanniassa huumepidätyksiin (Rolling Stonesin Jagger, Richards ja Jones olivat tunnetuin tapaus); MBE-kunniamerkin saaneet Beatlet varjeltuivat vielä tuomioilta. Beatlesin manageri, Brian Epstein, oli kuollut joko tahalliseen tai tahattomaan lääkkeiden yliannostukseen. Maharishin transsendentaali meditaatio sai otteen yhtyeestä. John ja Paul olivat kertoneet julkisesti LSD-kokeiluistaan.
Alkusysäyksen laululle antoi John Lennonin kotonaan kuulema poliisiauton kahden nuotin hälytysääni. Hän sai inspiraation LSD-tripeistä ja Lewis Carrollin vuoden 1871 runosta The Walrus and the Carpenter, joka sisältyy Alice Through the Looking Glass -kirjaan. Vähitellen yhä surrealistisemmat sanat ryöppyävät vihaisina ja niiden kohteena on koko brittiläinen yhteiskunta. Viha kuuluu myös Lennonin säröilevässä laulussa. George Martinin tekemä upea jousi – ja puhallinorkesterointi vielä lisää laulun vaikuttavuutta. Mike Sammes Singers hihkuu ja ulvoo moniäänisesti efektejä taustalla.
Laulu päätyi BBC:n soittokieltoon, mutta ei huumeisista sanoistaan vaan siksi, koska siinä lauletaan: “Boy, you’ve been a naughty girl, you let your knickers down” (ts. “Voi pojat, olet ollut tuhma tyttö, kun pudotit pikkarisi nilkkoihin”).
Lennon myös naljaili Bob Dylanille, jonka sanoitukset olivat niin vaikeaselkoisia ja älyllisiä, että ne eivät yleensä joutuneet soittokieltoon – vaikka syytä olisi ollut. Lennon pohtikin tekevänsä laulun nimeltä ”Stuck Inside of a Lexicon with the Roget’s Thesaurus Blues Again” eli ”Olen taas jumissa sanakirjassa synonyymisanastobluusin kanssa”.
GOOD MORNING GOOD MORNING (8.2. – 29.3/MAALISKUU 67)
John Lennonin Good Morning Good Morning on sapekas vastakohta Paul McCartneyn hilpeälle Good Day Sunshine -kappaleelle. Laulu sai lähtökohtansa Lennonin tavasta työskennellä televisio auki taustalla. Toistuva, ärsyttävä Kellogg’sin maissihiutale -mainos toimi välittömänä inspiraationa. Voi sanoa, ettei populaarimusiikissa juuri kukaan ole ollut ärtynyt viihdyttävämmin kuin Lennon. On vaikeaa olla naurahtamatta sille kiukkuiselle innolle, jolla hän tässä melskaa. Laulu myös kumoaa sen unenomaisen, idealistisen maineen, jonka Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band on jälkikäteen saanut. Good Morning Good Morning on eräs maanläheisimmistä kappaleista, jonka Beatles koskaan teki. George Martinin tuotanto vielä maksimoi laulun aggressiivisuuden kompressoinnilla ja riehakkaalla puhallinsovituksella. Rummuissa Ringo antaa erinomaisesti äänitetyn panoksen, ja raita huipentuu McCartneyn säkenöivään pseudo-intialaiseen kitarasooloon.
GOOD DAY SUNSHINE (8.- 9.7./HEINÄKUU 66)
Kesä 66 oli erityisen kaunis, ja Paul McCartneyn Good Day Sunshine, joka kirjoitettiin eräänä kuumana iltapäivänä Lennonin kartanossa, oli yksi niistä monista levyistä, jotka taltioivat tuon helteisen kesän tunnelman. Ne muut kuuman kesän 66 hittibiisit ovat Lovin’ Spoonfulin Summer in the City, Kinksin Sunny Afternoon ja Donovanin Sunshine Superman sekä Rolling Stonesin synkistely Paint It, Black.
Laulu tehtiin poikkeuksellisen nopeasti ja helposti kahdessa Revolver-albumin sessiossa. Kappale on näennäisen yksinkertainen, mutta täynnä vapaamielistä musiikillista leikittelyä, jolla Beatles hämmästytti klassisen musiikin kriitikot. Good Day Sunshine olikin erityisesti Leonard Bernsteinin suosikki. Jottei laulun rakenne kävisi liian tutuksi, toinen säkeistö katkeaa George Martinin soittamaan sujuvasti rullaavaan piano-osioon. McCartneyn rennosti laulama ja Martinin kekseliäästi tuottama Good Day Sunshine esittelee Beatlesin vaivattomimmillaan.
AND YOUR BIRD CAN SING (20.-26.4./HUHTIKUU 66)
Alkujaan John Lennonin And Your Bird Can Sing oli tehty Byrds-yhtyeen tyylillä. Byrds oli taas lainannut vaikutteita Beatlesilta, erityisesti 12-kielisen Rickenbacker-kitaran helkkyvän soinnin. Siitä tulee sanaleikki kappaleen nimessä: bird i:llä – byrd y:llä. Kyseessä saattaa olla myös ilkeämielinen vihjaus siihen, ettei Byrds soittanut instrumentteja ensimmäisellä albumillaan, Roger McGuinnia lukuunottamatta. Revolver-boksilla on tuo Byrds -versio, jossa John ja Paul saavat hysteerisen naurukohtauksen pystymättä laulamaan. Biisi tehtiinkin kokonaan uudelleen, nyt kahden soolokitaran mutkikkaana kudoksena läpi koko kappaleen. On myös arveltu, että laulu kertoo Johnin avioliiton ongelmista. Tai sitten se viittaa Frank Sinatran sanalliseen hyökkäykseen Beatlesia vastaan. Tai johonkin muuhun…
THINK FOR YOURSELF (8.11./MARRASKUU 65)
Vuoden 65 Rubber Soul -albumilla George Harrison saa vihdoin äänensä kuuluviin. LP on muutenkin käännekohta Beatlesin tuotannossa; se on loikka kohti kokeellisuutta ja rock-musiikkia. Rubber Soulilla on kaksi Georgen laulua: Byrds-vaikutteinen If I Needed Someone sekä Dylan-vaikutteinen Think For Yourself. Vaikutteet kulkivat tietysti molempiin suuntiin. Think For Yourself sai alkunsa poliittisena lauluna, mutta sen voi yhtä hyvin ajatella olevan kuvaus katkeavasta ihmissuhteesta. Soittopuolella kappaleen erikoisuus on kaksi bassoa. Oletettavasti varsinaisella taustaraidalla McCartney soittaa tuttua Hofner-viulubassoa. Toisella bassolinjalla, joka itse asiassa on läpi kappaleen kulkeva soolo, Paul soittaa plektralla uutta Rickenbacker-bassoa säröpedaalin läpi.
DAY TRIPPER (16.10./LOKAKUU 65)
Beatles tarvitsi uuden singlen markkinoille, niinpä he, saatuaan valmiiksi Rubber Soul -albumin Drive My Car -raidan, käärivät hihat ja purkittivat perjantaina aihion Day Tripperistä saaden biisin valmiiksi lauantai-iltapäivän aikana. Kokonaan tarttuvan riffin varassa kulkevan blues-pohjaisen kappaleen huippukohta on poikkeuksellisesti, laulun säveltäjän, John Lennonin kitarasoolo, jota Harrison hienosti tukee.
Erityisen leveään stereopanorointiin miksattu Day Tripper oli hyökkäys viikonloppuhippejä vastaan, niitä, jotka pukeutuivat kukkapaitoihin ja otsapantoihin kuunnellakseen acid rockia toimistotöiden välissä. Tosin tämä Lennonin väittämä oli noin vuoden edellä aikaansa… Sanoituksessa alkuperäinen “prick teaser” sensuroitiin “big teaser” -muotoon: Beatles vastakulttuurin esitaistelijana oli vasta tuloillaan. Tämä on myös ensimmäinen Beatlesin kappale, jonka riffin osasin soittaa ystäväni Veli-Matin kitaralla.
HELP! (13.4./HUHTIKUU 65)
Kun Help! -elokuvaa, jota Beatles inhosi, oli kuvattu puolitoista kuukautta Eight Arms to Hold You nimisenä, päättömän, sekoilevan filmin nimi muutettiin. Beatlesille tuli kiire luoda tunnussävel. Help! -kappaleen synty kuvaa hyvin sitä, miten kykeneviä he olivat toimimaan kovan paineen alla. Lennonin henkilökohtainen hätähuuto muokkaantui nopeasti rajuksi mollivoittoiseksi rockiksi. Sanoituksessa John tunnustaa avuntarpeensa ensi kertaa aivan suoraan. Lennonin soittama 12-kielinen akustinen kitara helkkää instrumenttitaustalla, jota kuljettaa McCartneyn jykevä basso ja Ringon kekseliäät rumpufillit, Harrisonin lisätessä sävyjä alenevalla kitarariffillä. Jännite kiristyy loppua kohden päättyäkseen raskaaseen huokaukseen.
NO REPLY (30.9./SYYSKUU 64)
Brasilialaisen bossa nova -rytmin pohjalle rakennettu, Beatles for Sale -albumin avaava, surumielinen No Reply on hyvä esimerkki siitä, kuinka nopeasti Beatles otti studion luomat mahdollisuudet täysimääräisesti käyttöön. Kappaleen teho perustuu dramaattiseen lauluosuuteen, jossa pääasiallisen säveltäjän, Lennonin ääni on tuplattu ja jota McCartneyn kiihkeä harmonia tukee. Taustalla on akustisten kitaroiden pehmeys ja George Martinin soittaman pianon vaimea sävytys. Pianon tehtävänä on ennen kaikkea luoda oikea tunnelma draamaan. Instrumenttisoolon sijaan keskiosa on kolmekymmentä sekuntia tehokasta nostatusta ja kontrastia voimakkaine rumpuineen ja kättentaputuksineen.
A HARD DAY’S NIGHT (16.4./HUHTIKUU 64)
Mahtisointu, joka avaa A Hard Day’s Nightin, koostuu – todennäköisesti – Harrisonin 12-kielisestä Rickenbackerista, Lennonin kuusikielisestä Rickenbackerista, Paulin Hofner-bassosta ja George Martinin pianosta. Beatlesin legendassa tällä soinnulla on yhtä suuri merkitys kuin A Day in the Lifen päättävällä viiden soittajan ja kolmen pianon soinnulla. Lennon sävelsi laulun pikavauhtia ehtiäkseen ennen McCartneyta. Molempien lauluraita on tuplattu ja George laulaa taustalaulua. Mukana soitinraidalla on akustisia kitaroita, sähkökitaroita, basso, rummut, bongot, muuta perkussiota ja piano. A Hard Day’s Nightin elokuvamusiikki oli täten valmis.
SHE LOVES YOU (1.7./HEINÄKUU 63)
Yeah, yeah, yeah! -kertosäkeen – jolla kappale yllättäen lähtee liikkeelle – jälkeiset sanat seuraavat puheen luonnollista intonaatiota. Sekin on yllättävää. Kun näiden shokkiefektien lisäksi Lennonin laulua myötäilee koko ajan McCartneyn taitava harmonia, vie She Loves You vastustamattomasti mukanaan. Jo näin varhaisessa vaiheessa on selvästi kuultavissa Lennonin alakuloisen kyynisyyden ja McCartneyn tarmokkaan optimismin kaksoisilmaisu. She Loves Youssa kuulemme Johnin ja Paulin yhdistämässä erilaisia näkemyksiään musiikilliseen muotoon. Tulos on autenttinen tislaus tuon ajan ilmapiiristä ja yksi räjähtävimmistä koskaan tehdyistä pop-levyistä.
Sanojen ja musiikin takana oli elintärkeä sovitustyö, jossa Beatlesista duon sijaan tuli kvartetti. Starrin ja Harrisonin panos osoittaa bändin terävän yhtenäisyyden. Kappale muuttui dramaattisesti ennen kuin se saavutti levylle tallennetun muodon. Tässä ryhmässä ei ollut vapaamatkustajia. Britanniassa elokuussa 1963 julkaistu She Loves You oli valtava menestys ja todellinen läpimurto. Se on edelleen Beatlesin myydyin brittisingle.
IT WON’T BE LONG (30.7./HEINÄKUU 63)
It Won’t Be Long on ensimmäinen Lennon-McCartney -originaali, joka äänitettiin With the Beatles -albumille. Se on myös tuon levyn tehokas, aiemmin julkaistua She Loves You -hittiä peilaava avausraita “yeah, yeah, yeah!” -huutoineen. Tässä vaiheessa useimmat sävellysideat tulivat Lennonilta. Tosin tämäkin laulu, kuten i Beatlesin parhaat kappaleet, on syntynyt yhteistyössä McCartneyn kanssa. Erikoinen miksaus nostaa Harrisonin kitaran suureen rooliin. Nälkäinen kiihko kuuluu joka nuotissa.
ROLL OVER BEETHOVEN (30.7.63/24.10./HEINÄKUU 63)
Chuck Berryn kappaleilla on erityinen sija Beatlesin legendassa. Eniten lainabiisejä yhtyeellä on juuri Berryltä, kaiken kaikkiaan 15. Suurin osa on Johnin laulamia, mutta myös Paul, ja tässä Roll Over Beethovenissa, George pääsivät ääneen. Tämä Beatlesin ensimmäisellä ulkomaankiertueella Ruotsissa nauhoitettu, Anthology ykkösellä julkaistu, radionauhoitus lokakuulta 63 osoittaa, kuinka hyvä yhtye oli tuolloin myös konserttitilanteessa – ennen Beatlemaniaa. Beatles ehti käydä Ruotsissa vielä toisella kiertueella 64. Suomi sen sijaan sai odottaa elokuuhun 72 ennen kuin täällä nähtiin edes yksi Beatle, Paul McCartney and the Wings. Kävin itsekin kuuroutumassa tuossa Messuhallissa pidetyssä konsertissa.
TWIST AND SHOUT (11.2./HELMIKUU 63)
Abbey Roadin studio kakkosen kellon lähestyessä yhtätoista yöllä yhtye tietää, että heillä on korkeintaan kaksi mahdollisuutta saada vaativa Twist And Shout nauhalle ennen kuin nuhainen Lennon menettää kokonaan äänensä. John riisuu paitansa pois ja he ryhtyvät toimeen. Rankka esitys ällistyttää kuuntelevat teknikot ja innostaa yhtyeen panemaan parastaan – kuten kuullaan McCartneyn riemukkaasta ”Hey!”-huudosta kappaleen lopussa, jossa on myös Lennonin yskintää. Yrittäessään toista ottoa Lennon tajuaa, ettei hänellä ole enää mitään annettavaa. Tällaista intensiteettiä ei ole koskaan aiemmin äänitetty brittiläisessä pop-studiossa.
Autenttinen, voimakas saundi, joka saavutettiin ylikuormittamalla Vox AC30 -vahvistimet välittyy vain osittain. Silti tulos on aikakaudelle poikkeuksellinen: raaka tasolla, jota muut valkoiset artistit eivät saavuttaneet – ja aivan liian villi vanhemmalle sukupolvelle. Sellaisena siitä tuli symbolinen osa yhtyeen esiintymisiä Beatlemanian aikana: laulu, jota vanhemmat, liberaalitkaan, eivät halunneet kuulla.
THERE’S A PLACE (11.2./HELMIKUU 63)
There’s a Place on raju esitys, joka osoittaa, jos ei muuta kuin, että Lennonilla on kova flunssa; silti hänen ja McCartneyn lauluharmonian intohimo leikkaa läpi, ja yhtyeen draivi on raivokkaan kiireinen. Tämä on Beatlesin autenttinen, aikakauden mukainen live-soundi: laulajat mikitettyinä vahvistimien edessä, ilman eristäviä väliseiniä. Studion kellon tikittäessä armottomasti, ja lähes mahdottoman aikataulun painaessa päälle, otoksen välittömyys on kaikki kaikessa. Sävelkorkeudet heittelevät, mikrofonit poksahtelevat, rummut kompastelevat, kurkunpäät repeilevät: 1:47 aitoa tavaraa.
SOME OTHER GUY (22.8./ELOKUU 62)
Some Other Guy -kappaleen kirjoittivat Leiber ja Stoller sekä Barrett, joka julkaisi sen singlenä vuonna 62. Beatles löysi levyn Brian Epsteinin NEMS (North End Music Stores) -myymälän uutuuslaarista ja teki siitä pikaisesti oman versionsa. Beatlesin ainoa Cavern Clubilla tallennettu esitys on rakeinen filminpätkä yhtyeestä soittamassa juuri tätä biisiä. Ringo Starr oli liittynyt Beatlesiin vain muutama päivä aiemmin. Tallenteessa näkyykin tyytymätön fani huutamassa ”We want Pete!” kappaleen loppuessa. Some Other Guysta tuli jonkinlainen pakkomielle John Lennonille, joka sanoi aikalaishaastattelussa: ”Haluan tehdä levyn, joka on kuin Some Other Guy. En ole vielä tehnyt mitään sellaista, joka tyydyttäisi minua yhtä paljon kuin tuo laulu.” Kappaleen virallinen julkaisu tapahtui vasta Live at BBC -albumilla vuonna 94.
CRY FOR A SHADOW (22.6./KESÄKUU 61)
60-luvun alun Britannian suosituimman yhtyeen Shadowsin tyyliä – nuoruuden vimmalla – parodioiva Cry for a Shadow on Harrisonin ja Lennonin yhteistyötä. Se on ensimmäinen ammattimaisesti tehty Beatles-tallenne. Tosin Tony Sheridanin taustayhtyeenä näissä hampurilaisen alakoulun juhlasalissa tehdyissä nauhoituksissa heidän nimensä oli Beat Brothers. Merkittävää on, että yhtyeen soitinarsenaali oli tuolloin se klassinen: Johnilla on Rickenbacker 325, Paulilla Hofner -viulubasso ja Georgella Gretsch Duo Jet – kaikki laadukkaita soittimia, jotka olivat Beatlemanian keskiössä pari vuotta myöhemmin. Rummuissa on Pete Best.
IN SPITE OF ALL THE DANGER/THE QUARRYMEN (14.7./HEINÄKUU 58)
14. heinäkuuta 58 The Quarrymen -yhtye maksoi 17 shillinkiä ja 6 pennyä (nykyrahassa noin 70 euroa) äänityssessiosta Percy Phillipsin kotistudiossa Kensingtonissa, Liverpoolissa. He äänittivät oman versionsa, tuolloin vielä elossa olleen, Buddy Hollyn That’ll Be the Day -kappaleesta, sekä McCartneyn ja Harrisonin In Spite of All the Danger -originaalin. John, Paul ja George soittivat kitaroita, John Lowe pianoa ja Colin Hanton rumpuja. Äänitys tehtiin yhdellä katosta riippuvalla mikrofonilla. Yli kolmen minuutin mittaisena kappale on paljon pidempi kuin useimmat sen ajan pop-äänitykset: anekdootti kertoo Percy Phillipsin heiluttaneen vimmaisesti käsiään, kiirehtien heitä lopettamaan, koska hän näki levynkaiverruskoneen saavuttavan ääripisteensä.
Kun Lowe oli laittamassa sellakkalevyä huutokauppaan 1981, McCartney kiirehti ostamaan äänitteen suoraan ystävältään. Yleisesti arvellaan, että tuo alkuperäinen levy on maailman arvokkain äänite. Tässä kuultava Anthology ykkösellä julkaistu raita on hieman lyhennetty versio tästä kaikkien aikojen ensimmäisestä – voisi kai sanoa – Beatles-levystä. Enteellistä oli tuon laulun nimi: In Spite of All the Danger eli kaikista vaaroista välittämättä.
Views: 14