Tuijota!

”No niin, siinä se nyt kiiltelee, sähkönsininen uusi Tuijota TEmwFAaiS4x6=24. Meidänkin on syytä siirtyä modernin, saateettoman täysähköautoilun pariin, vai mitä? Eiköhän lähdetä pienelle koeajelulle?” ehdotan vaimolleni siinä seisoessamme Lahelaisen El Mundo -autoliikkeen pihalla.

”Onpa se hieno! Mitäs tuo litania tuossa Tuijotan perässä oikein tarkoittaa? kyselee vaimoni, kun ihailemme kohta koeajettavaa upouutta menopeliä toukokuisen ilta-auringon säteiden heijastuessa sen virheettömältä maalipinnalta. ”Sehän on tietysti Talking Electric multiwagon Fully Automatic artificially intelligent Sport eli puhuva sähköinen monitoimikärry täysautomaattisesti tekoälykäs ja sporttinen. Ja tuo loppuhan on selvää pässinlihaa. Kertolasku, tietenkin. Neljä kertaa kuusi on 24.” selitän malttamattomana, samalla kun painan kaukosäädintä. Auton ovet lennähtävät auki.

”Hui kamalaa! Entä jos tuon tekee täyteen ahdetussa parkkihallissa? ihmettelee vaimoni.
”Täysautomaatti, näet. Ovissa on ultraäänisensorit, jotka mittaavat etäisyyden viereisiin autoihin. Ovet avautuvat vain sen verran kuin on tarpeen.” valistan vaimoani istuessamme alas sporttisille, valkoisille, tekonahkaisille penkeille.

Painan kaukosäätimen toista nappulaa, jolloin turvavyöt lukkiutuvat itsestään kehojemme yli: ”Näppärää, eikö?”
”Pelottavaa”, sanoo vaimoni. Hän tempoo liiaksi kiristävää vyötä löysemmäksi ja kysyy kojelautaa silmäillen: ”Mikä tuo suuri televisioruutu on tuossa keskellä?”
”Ajotietokoneen ohjauspaneeli. Sillä hallitaan tämän tekoälykkään auton kaikkia tarpeellisia toimintoja kuten mäkilähtöavustajaa, peruutustutkaa, pysäköintiassistenttia, kaistavahtia, ilmanvastuksensäätäjää, renkaiden ilmanpaneen tarkkailijaa, hierovien penkkien intensiteetin valintaa, törmäysvaroitinta, kahdeksan kaiuttimen hifi-järjestelmää, valovilleä, automaattista hätähousua, siis -jarrua… sun muuta – ja, mikä hienointa, kuljettajan vireystilan valvontajärjestelmää.” selvitän innokkaasti, painan kaukosäätimen kolmatta nappulaa. Auto käynnistyy. Poljen ’kaasua’ ja huudahdan, ”eiköhän kurvata rundille kohti auringonlaskua!”

Kaarran ulos autoliikkeen portista kohti Vegsjöötä. Toukokuinen ilta viilenee yllättävän nopeasti. Kurotan käteni kohti ajotietokoneen ruudulla näkyvää lämmönsäätöä ja pyöräytän näyttöön 22 astetta.
”Piip! Kuljettajan tarkkaamattomuus havaittu. Katso eteenpäin.” sanoo auto. ”
”Selvä! Selvä! Katsotaan. Täällä on kyllä turhan viileää”, mutisen puoliääneen.
”Piip! Viileys pitää kuljettajan virkeänä. Säädän lämpötilan takaisin 17 asteeseen.” toteaa auto. Matkustamo kylmenee nopeasti.

”Alkaa jo hämärtää. Pitäisikö laittaa ajovalot päälle?” ehdottaa vaimoni ja napittaa palttoonsa tiukasti kiinni.
Kurotan taas käteni ruudulle ja hipaisen lähivalot päälle.
”Piip! Kuljettajan tarkkaamattomuus havaittu. Katso eteenpäin!” mölyää auto ja jatkaa:
”Piip! Lukseja on riittävästi. Villevalojärjestelmän asetukset on palautettu.”
”Kyllä täällä vielä näkee, eikö vain? Fiksu vehje tämä. Säästää akkua…” vakuuttelen vaimolleni, joka katsoo minuun epäilevästi kulmiaan kurtistaen, kun vilkaisen häneen.

”Piip! Kuljettajan tarkkaamattomuus havaittu. Katso eteenpäin!” määkii auto taas.
”Joo, joo. Anteeksi. Katson, katson!” huudahdan hermostuneesti.
”Mitä ihmettä! Pyysitkö autolta anteeksi? ihmettelee vaimoni ja puhaltelee kohmeisiin käsiinsä.
”Se – öh – lipsahti. En ole tottunut vielä tähän puhuvaan autoon.” sanon, ja katson varmuuden vuoksi suoraan eteenpäin, vaikka puhun vaimolleni.

Suoralla tiellä kuluu lähes varttitunti ilman auton puuttumista ajooni. Olen jo unohtanut kommentoivan tekoälyn, kun hiljennän risteyksessä kärkikolmion taakse. Pysähdyn. Katsahdan vasemmalle ja oikealle.
”Piip! Kuljettajan tarkkaamattomuus havaittu. Katso eteenpäin!”  kurnuttaa auto.
”Mitä helv…! Pakkohan tässä on päätä käännellä! Minulla on väistämisvelvollisuus!” huudan kiukkuisesti.
”Nyt sinä huudat autolle.” sanoo vaimoni ja katsoo ilmeettömänä hämärtyvään iltaan.
”Enkä huuda, puhun vain selkeästi!” artikuloin korottaen hieman ääntäni.
”Piip! Kuljettajan tarkkaamattomuus havaittu. Matkustamossa on liikaa desibelejä!”  huutaa auto.
”No niin. Siinäs kuulit.” hymähtää vaimoni.

Risteys on selvitetty. Matka jatkuu.
Irrotan oikean käteni ohjauspyörästä ja hieraisen nenänvartta.
”Piip! Kuljettajan tarkkaamattomuus havaittu. Nenänkaivuu on kielletty!” hirnuu auto.
”Nyt riitti! Mistä tämän perkeleen poppalooran saa kytkettyä irti? Ahaa! Tuossa on namikka.” riemastun ja hipaisen näyttöä.
”Piip! Kuljettajan tarkkaa…” hiljenee auto.
Huokaisen helpotuksesta. Sormeilen lähivalot ja lämmityksen päälle.
”Piip! Kuljettajan valvonta ei käytettävissä. Katso omistajan opas!” möykkää auto ja ammuu:
”Piip! Kuljettajan valvonta ei käytettävissä. Katso omistajan opas!” ”Piip! Kuljettajan valvonta ei käytettävissä. Katso omistajan opas!”

Toitotettuaan tuota omistajan opas -mantraa 20 kertaa tekoäly vaikenee. Ajellemme jo takaisin kohti Lahea, kun hifi-järjestelmä yhtäkkiä jyrähtää päälle täydellä volyymilla:

”Piip-piip-piip-piippolan vaarilla oli talo, hiiala hiiala hei! Vaari se hoiteli lampaitansa, hiiala hiiala hei! Mää mää siellä ja mää mää täällä ja siellä mää, täällä mää, joka puolella mää, mää, hiiala hiiala hei! Piippolan vaarilla oli talo, hiiala hiiala hei! Vaari se hoiteli heppojansa, hiiala hiiala hei! ihahaa siellä ja ihahaa täällä ja siellä haa, täällä haa, joka puolella ihahaa, hiiala hiiala hei! Piippolan vaarilla oli talo, hiiala hiiala hei! Vaari se hoiteli koiriansa, hiiala hiiala hei! hau, hau siellä ja hau, hau täällä ja siellä hau, täällä hau, joka puolella hau hau, hiiala hiiala hei… ”