Tour de Pulkki

Juoksemisen hurmaa?

Viimeisen juoksulenkkini Aurinkovuoren harjuseiskalla hikoilin lokakuun lopussa 2015. Olin juuri täyttänyt 60 vuotta. Pidin juoksemisesta, vaikka lenkille lähtö ikääntyneenä oli silkkaa tervanjuontia: lämmittelyä, venyttelyä, syömisen kanssa tarkkana olemista, sopivan vaatetuksen valitsemista ja kai jotain muutakin. Sekä tietysti kymmenen minuutin venyttelysarja tunti juoksun jälkeen tai muuten heräsi aamuyöstä jalkasärkyyn. Sitten kun radalle oli ehtinyt, nautinto oli kaiken vaivan arvoinen – ehkä. Mutta selkäkipua en enää kuusikymppisenä kestänyt, varsinkin kun tiesin jo ilman lääkärinkin vakuutteluja, että selkäni rakenne ja iän mukanaan tuomat kulumat ovat sellainen yhdistelmä ettei krampeilta voi mitenkään välttyä. Jotain muuta oli keksittävä. Tai olin jo keksinytkin.

Nishiki 402 ilman ääntä

Olihan minulla kelvollinen hybridipyörä jo vuodesta 1996. Se oli osittain vakuutusrahoilla Helsingin Hallituskadun Hellbergin alennusmyynnistä ostamani Nishiki 402. Vakuutuskorvauksen sain, kun kaksi pikkupoikaa törmäsi alamäessä eteeni. Tein komean ilmalennon – kypärä päässä – tienpenkkaan. Selvisin pelkillä naarmuilla, parilla tikillä ja haitariksi rypistyneellä Lidlin halpiskypärällä. Pyöräni, Nishiki sekin, vääntyi niin monelle mutkalle, ettei siitä ollut kuin metallinkeräykseen. Tuon onnettomuuden seurauksena minulla oli jo samana syksynä uusi 402 ja hintava kypärä, joka siitä edes pysyi tiukasti päässäni – myös lyhyillä lenkeillä. 02 viittasi ”hiljaiseen kytkimeen”, toisin sanoen uusi fillari ei pitänyt vaihdepyörälle ominaista sirinää kun polkimia ei pyörittänyt. No joo. Nishiki oli muuten hyvä peli, varsinkin sen jälkeen kun olin vaihtanut alkuperäiset maastokuvioiset renkaat sileisiin Vittorioihin.

402:lla sompasin ahkerasti ympäri Tuusulanjärveä. Lenkki oli pituudeltaan kutakuinkin 20 kilometriä ja aikaa kului säästä riippuen kolmesta vartista tuntiin. Reitti oli mukava ja turvallinen; lähes koko matka taittui pyörätiellä, vain lyhyt maisemareitti taiteilijakotien ohitse kulki maantiellä, pitkin pittoreskia Tuusulanjärven Rantatietä.

Vääksyn tiet

Ensimmäinen liikahdus Vääksyn suuntaan tapahtui 2001, kun ostimme Koivuksi nimeämämme jalasmökin Vääksyn Kesän alueelta. 2000-luvun alku oli aktiivista ”juoksuaikaani”, joten polkupyörää käytin pääasiassa mökkikylän alueella liikkumiseen. Joskus, vaihtelun vuoksi, polkaisin Kuotaanrannan matonpesupaikalle ja takaisin. Se oli sellainen puolen tunnin pyrähdys mökkinaapuri-Akulta parilla kympillä ostetulla teräsrunkoisella mökkipyörällä. Raskasliikkeisen pyörän merkki oli osuvasti Terässiipi. Nishikiä en mökille Järvenpäästä tuonut. Rompetta oli muutenkin tarpeeksi täyttämään Escort-farmarin tavaratila mennen tullen. Tätä en tuolloin tiennyt, mutta tosiasia oli, ettei tietä 314 myötäilevää kevytväylää ei edes ollut vielä olemassa. 2009 muutimme Vääksyyn asumaan. Tuona kesänä oli sitten pakko kuljetuttaa koko maallinen omaisuutemme, pyörät mukaan lukien, uuteen asuinpaikkaan.

Syksyllä 2012 taisin ensimmäisen kerran ottaa suunnan pohjoiseen. Sotkin sujuvasti pitkin uutta asfalttia Asikkalan kappelille. Tie näytti jatkuvan siitä eteenpäin horisonttiiin ja sen yli, mutta minne? Pelastukseen? Kadotukseen? Käännyin ympäri ja jatkoin juoksun junttaamista harjulla. Ja kärsin helvetillisistä selkäkivuista säännönmukaisesti kaksi kolme kertaa vuodessa. Talvella harjun seiska muuttui hyvin huolletuksi hiihtolenkiksi. Sinne ehti töiden jälkeen pimeässäkin, olihan koko reitti valaistu. Selkäsäryt hellittivät hiihtokaudella. Mikä ei tietenkään ollut yllättävää.

Pyörätie, joka ei vie minnekään

Vääksyn Kesän mökkikylässä oli muitakin innokkaita juoksijoita ja pyöräilijöitä. Eräänä lauantaina, kun istuimme vilvoittelemassa miesten saunavuoron tiukoista löylyistä punakoina ja oluesta raukeina tyyntä Vesijärven selkää katsellen, naapurimökin Jarmo tiesi kertoa, että hyvää pyöräilybaanaa kuulemma riitti Pulkkilanharjulle ja jopa pidemmälle. Jarmo perheineen oli kuitenkin lähdössä kohti Espoon kotiaan jo sunnuntain aamupäivällä. Lenkki saisi siis odottaa seuraavaan viikonloppuun. Sopimus oli joka tapauksessa tehty ja sopivin ajankohtakin – tiukan harkinnan jälkeen – löydetty: lähtö lauantaisin noin kello kaksi iltapäivällä ja paluu juuri ennen 16.30 alkavaa miesten saunavuoroa. Tuo parituntinen tuli olemaan lauantaipäivien liikunnallinen vakio. Jopa siinä määrin, että vaimoni Heidi herkesi jossain vaiheessa kysymään, että onko teidän pakko joka lauantai lähteä kello 14 lenkille ja ettekö voisi mitenkään ajatella muuta ajankohtaa? Vastaukseni olivat kyllä ja ei.

Akun Terässiipi

Aluksi kulkuvälineeni oli Akun entinen Terässiipi. Kolmannen rengasrikon jälkeen mietin olikohan myyjänä ollut hra Ankka. Epäonnen määrä tuntui kohtuuttomalta. Jarmo oli kauden alussa hankkinut kaksi naistenpyörää Kanavan leipomon naapurissa sijainneelta, romuttamon näköiseltä ja toimintansa lopettaneelta pyöräkorjaamolta. Näillä yksivaihteisilla halpafillareilla teimme varmasti kymmeniä onnistuneita Pulkkilanharjun kierroksia – ilman ainuttakaan puhjennutta rengasta. Akun pyörästä tein kukkapenkin koristeen.

Kaksi tuntia meni mukavasti hissukseen polkien ja koko matkan niitä näitä jutellen. Kolme vuotta myöhemmin, kun Jarmo oli myynyt mökkinsä ja tein Pulkkilanharjun rundia yksin, ymmärsin Einsteinin ajan suhteellisuusteorian täydellisesti. Keskustelun tuoksinassa maisema vaihtui vikkelään ja lähes 30 kilometrin reissu tuntui, jos ei nyt sentään lyhyeltä, niin ainakin vaivattomalta.

Uudella kalustolla

Parina viimeisenä yhteisenä pyöräilykesänä annoimme periksi Heidin vaatimukselle lyhyemmästä lenkistä. Matkaa emme lyhentäneet, mutta kun kumpikin oli päivittänyt kalustonsa noin 20-vaihteisiin hybridipyöriin, matka-ajasta leikkautui pois yli puoli tuntia. Nopeimmillaan teimme kokopitkän Tour de Pulkin aikaan 1.18,27. Keskinopeus huiteli siis yli 25 km/t. Hartsportilla terästetty juomavesi tuli käytettyä viimeiseen kitkerään pisaraan. Kotoa tehty Pulkin reissu oli hieman lyhyempi, ärsyttävästi minuutin pari yli täyden tunnin. Eräänä tyynenä päivän olin valmis ennätysyritykseen. 25 kilometrin matka oli tarkoitus puristaa alle tunnin. Ja menihän se: 56.47 oli komea tulos. Toipumiseen kuului pari päivää. Toista ennätysyritystä en tehnyt.

Talvipyörä on lumivalkoinen

Helsingissä, jossa työpaikkani sijaitsee, on runsaasti houkutuksia. Iltapäivällä muiden pitäessä kahvitaukoa, teen aina pienen kävelylenkin lähikohteisiin: Makkaratalon City-Anttilan levyosastolle, Vuorikadun Sofia-antikvariaattiin, Kluuvin XXL:ään ja – erittäin pitkin hampain – Intersportin kulmamyymälään. Intersport kun on juuri se ylikansallinen konserni, joka vei Hellbergin kivijalkakaupan liiketoiminnalta kannattavuuden. Kluuvissa on myös miniatyyrinen kauppa, joka tuo itse maahan fillareita. Liike on niin pieni, että puolet pyöristä pitää rullata kauppakeskuksen käytävälle ennen kuin asiakkaita saattaa laskea sisään. Siellä kaikkien kahden, kolmen ja neljän tuhannen euron vaihdehirmujen ympäröimänä nököttää sympaattinen, lumivalkoinen Nishiki. Myyjä huomaa kaihon katseessani ja rientää sulavasti ylistämään Intro-mallin erinomaisuutta: kevyt ja kestävä, laadukas ja japanilainen – kaksivaihteinen.

– Siis Duomatic? Minulla oli 70-luvulla sellainen Nopsa. Kun kevyesti polkaisi taaksepäin, vaihde vaihtui. Näppärä peli.
– Hah-ha… Ähm. Ei aivan. Tämä on Automatix. Vaihde vaihtuu itsestään.
– Miten se on mahdollista. Tuleeko persukseeni jokin anturi, vai?
– Hah-ha… Ähm. Polkimien pyörimisnopeus säätää vaihteen.
– Tämähän olisi hyvä talvifillari, kun ei roiku noita vaijereita joka puolella. Kerran viime talvella ei tuiskussa toiminut kuin yksi vaihde.
– Aivan. Sitä vaaraa ei tässä ole. Meillä on muuten nastarenkaat juuri nyt tarjouksessa.
– Ohjaustanko on hieman alhaalla. Onhan tuossa säätövaraa? Selkä ei kestä takamus kohti taivasta ajoasentoa.
– Hah-ha… Ähm. Juu, säätää voi helposti tuosta noin ja tästä.

Ongelmaksi kuvittelemani kuljetus Vääksyyn ratkeaakin helposti. Nishiki tulee pahvilaatikossa ja koottuna; ainoastaan polkimet pitää pyörittää paikoilleen ja ohjaustanko kääntää oikeaan asentoon. Matkahuollon rahtikin on vain parikymppiä ja lähin palvelupiste näkyy meidän kotimme ikkunasta. Kaupat syntyivät. Talvirenkaat tietysti raahaan kotiin juna-auto -yhdistelmällä.

– Mitkäs nuo on?
– Polkupyörän talvirenkaat. Näissä on nastat. Öh… Ostin uuden pyörän. Kaksivaihteisen. Kevyen ja kestävän. Laadukkaan japanilaisen. Talveksi. Tuota. Voisitko mitenkään hakea sitä tuolta.
– Pihalta? Painavan polkupyörän. Helikopterillako se tänne lennätetään.
– Hah-ha… Ähm. Kevyt se on. Matkahuolto tuo huomenna. Voisitko? Mitenkään? Raahaat vain muutaman metrin tuohon ulkovarastoon. Mä olen kotona vasta kuudelta, jos hyvin käy.

Säädöt tien päällä

Puoli seitsemän jälkeen olen vihdoin kotona. Lokakuun lehtikeli haittaa taas junaliikennettä. Heidi on ystävällisesti retuuttanut ison Nishiki-laatikon varastoon. Siellä lootan sisällä on hohtavan valkoinen Nishiki Intro. Polkimet on paketoitu omaan pieneen laatikkoon ja tangossa roikkuvassa muovipussissa on kaksi kuusikulma-avainta ja kiintoavain. Ulkona on kohta pimeää ja kylmää, niinpä kannan laatikon kotiin kolmanteen kerrokseen. Kevyt on – siis pyörä. Tukeva laatikko painaa varmasti puolet ajopelin painosta. Huuhtelen hiet suihkussa ja syön pikaisesti. Sormet syyhyävät päästä fillarin kimppuun. Kokoaminen sujuu hyvin. Lukon kiinnitys onnistuu vaivatta järeillä nippusiteillä. Polkimet pyörähtävät ongelmitta paikoilleen, lisään hieman ilmaa renkaisiin ja ruuvaan akkuvalon ohjaustankoon. Kaikki on valmista. Ei muuta kuin pahvit kierrätykseen ja fillari ulkovajaan. Pyörähdän pari kierrosta talon ympäri. Vaihteet toimivat kuin unelma ja kevyesti rullaa Nishiki. Huomenna teen täyspitkän Pulkkilanharjun lenkin uudella Introlla. Kun talutan pyörän Matkahuollon palvelupisteen ohi, huomaan ulko-oveen teipatun lapun: ”Matkahuollon palvelut tässä lopetetaan. Lähin toimipiste on Lahden linja-autoasemalla.”

Lokakuinen aamupäivä on lähes tuuleton ja syksyn kalpea aurinkokin viuhahtelee poutapilvien välissä. Satulan alla on pieni laukku, johon olen pakannut muutaman työkalun. Säädöt on hyvä tehdä tien päällä. Matka kohti kääntöpaikkaa, ravintolan parkkialuetta, etenee hitaasti. Hyvä satulan asento löytyy vasta melkein perillä. Parkkipaikalla laitan Nishikin jalalle seisomaan ja alan tutkia ohjaustangon nostoa. Avaan kuusikulmapultit. Yhtäkkiä kädessäni, ja osittain asfaltilla, on epämääräinen kasa metalliosia: tanko, holkkeja, pultteja ja öljyinen tangon pystyputki. Pyöräkaupan mielevä myyjä puhui niin sanotusti löysiä; ohjaustangossa ei ole korkeussäätöä. Puolen tunnin hikoilun ja kiroilun jälkeen ohjausjärjestelmä toimii taas. Samalla syntyy päätös hankkia etulaukku puhelinta varten. Rengasrikko tai muu iso ongelma kahden tunnin kävelymatkan päässä on aina mahdollinen. En jaksa maanantaina mennä reklamoimaan pikkukauppaan vaan kävelen suoraan XXL:ään ja ostan korotetun holkin, nousukahvat ja bmx-pyörän ohjaustangon. Viisi senttiä kun rautasahalla lyhentää molemmista päistä ja ruuvaa tangon päihin kahvat, on paketti kasassa.

Cresent ja vielä alennuksella

22 vuotta palvellut 402 kesti yhdellä täysremontilla syksyyn 2017 asti. Kun vaihteisto teki lopullisen tenän, hyppäsin Sitikkaan, ajoin Lahteen ja ehdin juuri ennen Järvisen pyörän ja urheilun sulkeutumista pujahtamaan liikkeeseen. Sattui vielä olemaan syysalen viimeinen päivä. Sain ahdettua uuden Cresent Salton, etupyörä irrotettuna, kääpiöautoomme. Vaimoni mielestä tuollainen ilman pitkällistä harkintaa tehty hankinta ei voi olla hyvä. Toisaalta kohta kymmenen vuotta hyvin palvelleen Citroënin osto tapahtui lähes identtisen impulssin sysäämänä. Minun vastaväitteeni on, ettei laatu harkintaa tarvitse. Aviopuolisot eivät siis välttämättä ala muistuttaa toisiaan… Mutta nyt takaisin syksyiselle pyörätielle uudella Cresentillä.

Talvitie

Talvipyöräily onkin aivan oma lajinsa. Se eroaa kesäpyöräilystä hieman samaan tapaan kuin hiihto eroaa vesihiihdosta. Nishikin nastarenkaat pitävät hyvin eikä valaistus ole nykyaikana mikään ongelma. Parhaimmillaan etuvalaisimen teho on kutakuinkin sama kuin auton kaukovalon. Vastaan tulevat häikäisijäautot saavat takaisin samaa valuuttaa… Talvilenkeissä on aivan oma erityinen tunnelmansa: tuttu reitti muuttuu epätodelliseksi ja hieman pelottavaksi. Tehokaskin valaisin luo vain liikkuvan pienen ja kirkkaan kehän, jonka ulkopuolella on vain läpitukematonta maalaispimeyttä. Auratulla väylällä, lumipenkkojen lisätessä luxien määrän potenssiin kaksi, näkee lähes yhtä hyvin kuin päivällä.

Lumettomat kaudet ovatkin aivan toinen juttu. Silloin ymmärtää heijastavan materiaalin tärkeyden – nimittäin jos haluaa olla tulematta päälleajetuksi. Mustissa vaatteissa fleksillä koiraansa ulkoiluttava henkilö vaarantaa oman, koiransa sekä pyöräilijän hengen: kännykkäänsä höpöttävä tumma hahmo seisoo tien oikeassa reunassa, nuuhkiva turre vasemmassa ja siinä välissä kiristyy teräksinen vaijeri. Näitä hengenvaarallisten ansalankojen virittäjiä mahtuu kauteen aina muutama. Onneksi nykyvaatteissa on valmistajan toimesta johonkin kohtaan retonkia ommeltu pala heijastavaa kangasta. Pimeässä voi kuvitella näkevänsä kaikenlaista outoa, esimerkiksi vaikkapa liikkuvan aurauskepin, joka kuitenkin lähempää tarkasteltuna osoittautuu tummaan ulkoilupukuun sonnustautuneeksi reippailijaksi.

Aivan oma heimonsa on napit – siis kuulokkeet – korvissaan tallustelevat, perheen koiraa flegmaattisina taluttavat teinit: he eivät kuule mitään, he eivät näe mitään ja heille on täysin yhdentekevää, mihin suuntaan perheen kuriton labradorinnoutaja sinkoilee. Nappitauti on tarttunut aikuisiinkin: minusta kuuloaisti on pimeässä ehkä se tärkein tapa ympäristön havainnointiin pimeässä. Humppa tai hiphop voi olla jonkun viimeinen valssi ennen ambulanssin tuloa.

Kädetön mies kummittelee

Paras kuitenkin viimeiseksi. Eräänä sateisenmustana iltana kurvaan Asikkalan hautausmaan jälkeisen mutkan takaan peltoaukealle. Kirkkaan etuvalon keilassa, muutaman sadan metrin päässä mäkeä alas rullaa outo näky. Ensin luulen, että kädetön mies on lähtenyt ajelulle, seuraavaksi epäilen haamua leijailemassa astraalifillarin kyydissä. Kun etäisyyttä on enää muutama kymmenen metriä, tajuan mistä todella on kyse. Eihän se ole muuta kuin punaiseen, hupulliseen sadeviittaan kääriytynyt teinipoika, joka ohjaa valotonta pyöräänsä jaloillaan samalla näpytellen viestiä kännykällään. Pysähdyn väylän sivuun ällistelemään tuota akrobaattista suoritusta. Sinne poika sukeltaa yön syliin ilman mitään havaintoa minusta tai paljon muustakaan. Verratonta kuolemaa halveksivaa rohkeutta – ja äärimmäistä typeryyttä.

Lintujen matkassa

Maaliskuussa valo lisääntyy ja lumi vähenee. Reitillä on aavistus keväästä. Nastarenkaita ei kuitenkaan ole kiire vaihtaa pois sillä +10 -asteista tyyntä päivää seuraa vääjäämättömästi nollan pintaan jäävä, synkeän tuulinen räntäkeli. Myöhemmin keväällä Pulkkilanharjun kansallismaisemissa kääntyilevä reitti tarjoaa parastaan. Cresentin etulaukussa on nyt puhelimen lisäksi sirot kiinalaiset kiikarit.

Ei minulla lenkillä niin kiire ole etten voisi pysähtyä ihailemaan kurkiauraa tai noin tuhannen hanhen jättiparvea. Kiurun viserrystä en enää kuule, mutta töyhtöhyypän ja kuovin ääntelystä en voi erehtyä. Pelloilla näen paitsi paluumuuttoa tekeviä lintuja myös kauriita ja peuroja. Valkohäntäpeura on iso eläin parin metrin päästä nähtynä. Autoa pakoon loikannut yksilö on kerran törmätä minuun metsikössä ennen tie-314:ta ritiläsillalle johtavaa kannasta. ”Sydän kurkussa” voi olla pelkkä sanonta, mutta tuolloin olin eri mieltä. Ennen tuota kohtaa on vielä kuuluisa paskapätkä. Muut farmarit eivät käytä enää lietelantaa, mutta tämän pellon omistaja porhaltaa lannoittamaan maitaan keltaruskea säiliöperäkärry traktorin perässä iloisesti hölskyen. Voiko ihminen olla hengittämättä kolme kilometriä? Olen yrittänyt.

Ahdistaa

Mikä taika siinä oikein on, että jos joku toinen pyöräilijä tulee vastaan tai lastenrattaita työntävä aviopari täytyy ohittaa, tämä lähes säännönmukaisesti tapahtuu hautausmaan kohdalla, jossa väyläleveys on noin metrin. Tähän kohtaan liittyy vielä toinen harmi: vaikka hautausmaan parkkipaikka on suuri ja aivan vainajien viimeisen lepopaikan vieressä, moni hyväjalkainen mummo tai vaari jättää vanhasta tottumuksesta autonsa kirkkomaan portin eteen, jossa on pysähtymiskielto koko matkalle. Pahimmillaan väärin pysäköityjä autoja on kolme peräkkäin. Autoistaan he loikkivat ovet auki läväyttäen hoitamaan manalle menneiden sukulaisten viimeisiä leposijoja.

Toinen paikka näille väistämättömille tapahtumille on erään talon kohdalla noin kilometri kirkolta. Siinä myös on harvinaisen kapea kaistale pyörätietä. Samantapainen ilmiö toistuu myös sadesäällä sillä erotuksella, että näille kohdin kerääntyy myös vettä suuriksi lammikoiksi. Pitää olla tarkkana, ettei kuorrutu ohi ajavan auton roiskaisemalla kuravedellä. Tarkkaavaisuuskaan ei aina auta. Katsoin, ettei autoa ole tulossa pohjoissuunnasta, mutta en voinut arvata, että joku jantteri viritetyllä koslallaan päättää suorittaa ylivauhtisen ohituksen juuri hautausmaan järven kohdalla. Kura roiskui paitsi minun päälleni myös kirkkomaan aitaan ja sen yli tahrien lähimmät hautakivetkin.

Kevytväylä on hyvä parkkipaikka

Kevytväylä on monien autoilijoiden mielestä oikein hyvä parkkipaikka. Vielä mieluiten sillä tavalla, ettei auton kummaltakaan puolelta pääse ohitse muuten kuin ojan kautta pyörää taluttamalla. Jotta en syyllistäisi koko autokansaa, on myönnettävä, että on olemassa kaksi kansanosaa: autoilijat, jotka pyöräilevät ja autoilijat, jotka eivät pyöräile. Tämä jako ilmenee parhaiten kahden harrastussukeltajaporukan kevytväyläkäyttäytymistä tarkkailemalla. Ryhmä A pysäköi autonsa niin, että pyöräilijät ja muut väylän käyttäjät pääsevät vaivatta kulkemaan ohitse. Tämän ryhmän jäsenet ovat myös muutenkin huomaavaisia kasaten varusteensa mahdollisimman lähelle autojaan ja tervehtien ohikulkijoita. Se toinen, B-ryhmä, katsoo väylän kuuluvan kokonaisuudessaan vain heille. Muut tien käyttäjät ovat näkymättömiä heidän silmilleen.

Roskakuski

Kevään ikävin näky on sulavien kinosten alta paljastuvat roskakasat. Pantilliset tölkit joku käy järjestelmällisesti poimimassa talteen ja toukokuussa paikallisten asukkaiden talkooporukka siistii ojat. Roskaamista ei näköjään voi kuitenkaan mikään pysäyttää. Lienee jonkinlainen autoilevan nuorison initiaatioriitti, että autoon helposti täytenä mahtuneet kaljatölkit ja sipsipussit käyvät niiden tyhjentyessä liian isoiksi. Siksi ne pitää välittömästi viskata tien varteen.

Helle huumaa

Kesälenkit voin tehdä t-paidassa ja shortseissa – silloinkin paita märkänä. Litran juomapullo tyhjenee ja kuuma tuuli kuivaa hikiset hiukset, kun pysähdyn kääntöpaikalla venyttelemään. Heinäkuussa ei ole mitenkään harvinaista, että tiellä numero 314 jyrisee yli kolmenkymmenen moottoripyörän saattue tai että vastaan tulee tusina 60-luvun Chevrolet Stingraytä. Reitti on motiristien suosiossa. Kesällä ovat satunnaisena riesana kiiltäviin, samansävyisiin lurex-asuihin pujouttautuneet, kovassa vauhdissa kovalla äänellä urheilusuorituksiaan vertailevat MAMIL (Middle-Aged-Men-In-Lycra) -pyöräilijät. Usein nämä onneksi ajavat autotiellä kuolemaa uhmaten kesähuumassa hurjastelevien autoilijoiden seassa. Maantiepyörissä ei ole soittokelloja pilaamassa aerodynamiikkaa, joten olen useammin kuin kerran niistänyt nenäni salakavalasti vierelleni ilmestyneen tyypin päälle.

Oletko muuten koskaan nähnyt laihaa sähköpyöräilijää? Minä tunnen yhden. Nyt nämä vekottimet ovat yleistyneet siinä määrin, että en enää ihmettele pitkässä ylämäessä ohitseni kiitävää riemunkirjavaan unisex-trikoisiin sonnustaunutta pyöräilevää perhettä. Toivottavasti akuissa virtaa riittää myös paluumatkalle…

Isänmaan parturit

Kesän pahin riesa on upeassa kukkaloistossa hehkuvien pientareiden parturointi. Juuri kun ojanpohjat ja tienvarret ovat kauneimmillaan, saapuvat jättikokoiset traktorit tehokkaine leikkureineen. Paitsi esteettistä haittaa, toiminta aiheuttaa myös viheliäisiä rengasrikkoja ja pahoja kaatumisia. Leikkuuterät viskovat sormenpään kokoisia, teräviä kiviä monen kilometrin matkalle. Kun edes harjaisivat kevytväylälle ruopatun sepelin pois. Reitti on paitsi pyöräilijöiden suosiossa myös rullaluistelijoiden ja -hiihtäjien kansoittama.

Kerran pysähdyin ojan reunalla istuvan, yltäpäältä verisen miehen viereen tarjotakseni apua. Mies kiitti ja sanoi jo soittaneensa ambulanssin paikalle. Olen myös ollut yhteydessä parturoinnista paikalliseen ELY-keskukseen. Arvaat varmaan mitä he vastasivat? Aivan oikein. Ei mitään. Miksi pientareet raiskataan massiivisella kalustolla? Loikkaako tappajarusakko ojasta autojen kimppuun?

Yli 200 laulujoutsenta

Syyskuussa ajonautinto on äärimmillään. Prätkä- ja vintageautoparvet pysyvät poissa. Ilma on raikas ja muuttolintujen lähtörituaalit ovat mielenkiintoista seurattavaa. Täällä voi todeta sellaisenkin seikan, että peltobiotyypin yleisin lintu on laulujoutsen. Tuttu lintumies vahvistaa epäilyni, kun ääneen mietin, että tuolla lahdelmassa taitaa olla ainakin parisataa joutsenta. Itse asiassa niitä on 219 ja hanhia 87, hän sanoo muistikirjaansa selaten.

Kauneus ja kohtuus

Kun katsoo Pulkkilanharjun reitistä otettua ilmakuvaa, hiipii ajatuksiin ennen kaikkea se, miten kauniissa maisemissa tuo musta piste, joka lienee pyöräilijä, kulkee.

Pyöräily on hyvä harrastus, mutta minunlaiselleni liikunnalliselle henkilölle – vaimoni käyttää termiä ”urheiluhullu” – liiallisen ja tavoitteellisen liikunnan vaarat ovat ilmeiset. Kaikenlaiset aktiviteettiä mittaavat laitteet ovatkin paholaisen keksintö. Tosin tämän viisauden tajuamiseen minulta meni muutama vuosi. Mutta, hei, onhan lähes 7000 kilometriä pyöräilyä vuodessa hieno luku. Oletteko muuten kuulleet sellaisesta ikävästä ja hitaasti paranevasta vaivasta kuin lonkkanivelen limapussin tulehdus eli bursiitti? Olkoon. Kohtuus kaikessa.

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)