Purkkaa ja jytää

60-luku oli ehdottomasti Beatles-yhtyeen vuosikymmen. Musiikin lisäksi he mullistivat käytöstavat, nuorisomuodin, asenteet, lehdistösuhteet, liiketoiminnan periaatteet ja paljon muuta. Oli tietyllä tapaa erittäin sopivaa, ettei tuo nelikko enää ollut yhdessä uuden vuosikymmenen koittaessa. Ainakin minulle Beatles-musiikki asetti selkeän vertailukohdan, kun kohtasin uuden artistin ja uutta musiikkia. Hain alitajuisesti jotain mikä voisi kuulostaa Beatlesiltä. Kyllä minä tuosta Beatles-mittatikusta pääsin vähitellen eroon, vaikka koville se otti… 

Lukiovuosinsa Tapiolan yhteiskoulussa ei tarvinnut tyytyä tavanomaiseen. Luokallani ja rinnakkaisluokilla riitti musadiggareita. Kouluhan oli tunnettu kuorostaan ja big band -toiminnastaan. Poppareita, rokkareita, jatsareita, progeharrastajia, folkkareita, bluestyyppejä – mitä lie muita – oli joka luokalla. Vaikutteita ei tarvinnut etsiä yhtään kauempaa. Tarjonta oli runsasta ja eklektistä, siis monista lähteistä ammentavaa. Lähes jokaisen musiikkityylin harrastamisen juuret ulottuivat minun osaltani noihin kolmeen viimeiseen kouluvuoteen. 

Otaniemen diskojen iloihin pääsin vasta lokakuun lopussa 1973, joten se ei enää ollut niin merkittävä jysäys kuin se ehkä olisi ollut heti vuosikymmenten taiteessa. Progen diggailun lyhyt oppimäärä taas tuli eräällä tavalla osana kouluopintoja. Tapiolan yhteiskoulun kasvatteja oli monissa suomalaisissa progebändeissä. Suurimman vaikutuksen teki tietysti Pekka Pohjola, joka vielä koulussa ollessaan rekrytoitiin Wigwamin basistiksi. Kun Pohjolan sävellys ”Frederik & Bill” soi aamuhartauteen marssiessamme, oli peli selvä. Wigwam vielä esiintyi Tapiolan syyslysteissä pari kertaa taaten siten kestävän ja jatkuvan suosion tapiolalaisten nuorten keskuudessa vuosiksi eteenpäin. 

70-luvun päälle voisi liimata Dymolla tehdyn etiketin, jossa lukee ”Purkkaa ja jytää”. Nämä ovat tietysti melko ylimalkaisia määrittelyjä, mutta rajanveto ei itse asiassa ollut kovin vaikeaa. Sweet ja T. Rex olivat purkkaa. Deep Purple ja Led Zeppelin olivat jytää. Tein nuoremmalle tyttärelleni juuri tuollaisella sekamelskalla täyteen poltetun CDR-levyn vuosituhannen alussa. Hänen huoneensa ohi kulkiessani myhäilin tyytyväisenä tuttujen biisien soidessa uudelleen ja uudelleen. 

Radion kuuntelulla oli merkittävä asema uusia suosikkeja etsiessä. Tai ei niitä oikeastaan sen kummemmin etsitty, mutta kun vetävän poprallin kuuli ja parhaimmassa tapauksessa sai kasetille vangittua, kulkusuunta kohti Heikintorin Wager-Musiikkia kävi vääjäämättömästi.

Progemiehen arvolle ei tietenkään sopinut purkan kuuntelu. Piti hieman vilkuilla ympärille, ettei vain kukaan toinen progediggari ollut todistamassa häpeällistä ostotapahtumaa. Omassa huoneessa kuulokkeet korvilla sai vapaasti kuunnella mitä vain. Yllättävän hyviltä nuo 70-luvun alun glamrockbiisit kuulostivat. Oikein rupesi harmittamaan, kun niitä ei mitenkään kehdannut kavereille kehua. 

Nuo neljä alussa mainittua bändiä kaikki aloittivat 60-luvun lopulla, heti vesimiehen ajan jälkimainingeissa. Led Zeppelin ehti niittämään suosiota 60-luvun viimeisinä kuukausina, mutta senkin suurin menestys osui reilusti 70-luvun puolelle. Vaikka yhtyeen materiaali oli aluksi paljolti bluespastisseja ja omiin nimiin otettuja plagiaatteja kuorrutettuna 70-luvun runttaavilla soitinäänillä, on Led Zeppelin tietysti enemmän jytää kuin esimerkiksi John Mayallin Bluesbreakers, joka oli selkeästi lähempänä mustaa amerikan bluesin sykettä.

Deep Purplen ”In Rock” nimensä veroisesti paahtoi kitara- ja urkuvetoista rokkia läpi koko albumin – ainoana suvantona ”Child in Time”, joka sekin esitteli oivasti erään jytämusan peruselementin: stratosfäärikirkumisen. Toinen toistaan pitkätukkaisempia mieskirkujia astui korskeina lavan etuosaan kapeita lanteitaan vatkaamaan ja äänihuuliaan revittelemään: Led Zeppelinin Robert Plant, Deep Purplen Ian Gillian ja Uriah Heepin David Byron etunenässä. Beatlesmäinen harmonialaulu oli karissut pois matkalla kohti metallitaivasta. Aluksi minulla oli vaikeuksia erottaa, kuka noista huutajista oli kyseessä: rockkukot kiekuvat, vitsailtiin. 

Lauluharmoniaa etsiessä musiikin valtavirrasta tuli poimittua 10CC, Sweet, Sailor ja jopa Rubettes. Purkkaa kaikki tyynni. Diskoikäisenä purkan yliannostus tuli jo yhden Otaniemen viikonlopun aikana. Kukaan ei varmaankaan huomannut tahtia hakkaavaa jalkaani pöydän alla ”Starmanin” soidessa… David Bowie olikin varsin hankala tapaus. Bowien omaperäinen sekoitus monia tyylejä ja trendejä tuotti kriitikoillekin päänvaivaa. Psykedeelinen progemies glamrockin vaatteissa oli sen verran omalla kiertoradallaan, ettei ilmiöstä ehtinyt saada tolkkua, kun tyyli jo vaihtui.

1976 UKK-hallin konsertti harmitti pitkään. Olisin halunnut nähdä tähtimiehen mutta sainkin laihan valkean herttuan. Myöhästyin noin vuodella. Vaikka nyt kun katson keikalla esitettyjen laulujen listaa, niin eihän siinä ole yhtään turhaa biisiä. Onneksi olin katsomossa, nenä kiinni lavassa, niin kuin myös Marc Bolan, tuo T. Rexin sähkösoturi. Tosin juuri tuohon kohtaan Bowie-diggailu loppui turhautumiseen alkaakseen myöhemmin 80-luvulla uudelleen. 

Suomessa tilanne oli omanlaisensa. Popmusiikkia ei valistus- ja kansansivistystehtävänsä hieman liian vakavasti ottavassa Yleisradiossa liiemmälti siedetty. Ja niin kuin Mikko Saarela Eppu Normaalin ”Radio” -biisissä riimitteli: ”Kun radion avaat, niin voit olla varma. Ei siellä soi kuin Bowie ja Karma” ja lisäten vielä, että ”Liika-annos Eaglesia, ELOa ja Abbaa tälläisen raavaan miehenkin jo tappaa.” Tottahan tuo oli – 70-luvun puolivälin tienoilla. Myöhemmin Martti Syrjä itseironisesti lauloi keikalla ”ELOa” tilalla ”Eppuja”. Laulussa mainittu Karma oli purkkaa, hyvin laulettua mutta umpikornia. 

Hurriganes tuuttasi sitä jytämusaa. 70-luvun alussa Albert Järvisen tyylitietoinen kitarismi häivytti alleen junttimaisen pubirokin tylsyyden. ”Roadrunneria” kuunneltiin paljon, mutta siinä se ainakin minun osaltani oli. Yritin kyllä pitkään löytää Remun bändin musiikista sitä jujua kuitenkaan siinä onnistumatta. Vinyyleistä sain onneksi hyvän hinnan poismyydessä. Hurriganesin yliarvostusta kuvaa se, että sain 60 euroa kynnysmattona käytetystä, soittokelvottomasta, kansiltaan repaleisesta Vuoromies-virhepainanta -”Roadrunnerista”. Kyseessä oli ystäväni isän levy. Jotain sitä on vuosien varrella oppinut. Eräs niistä taidoista on vinyylilevyjen hellävarainen käsittely. 

Eppu Normaalilla ja Sweetillä on tietty yhtymäkohta, jonka ilokseni huomasin lukiessani Suomalaiset sähkökitaristit -kirjaa. Nimittäin dempattu tsukka-tsukka -kitarasaundi, jonka tunnistaa helposti Eppujen alkupään tuotannossa. Kyseinen ääni syntyy, kun sähkökitaran kielten vaimentaminen tehdään tallalta plektrakäden kämmensyrjällä. Tuolla kikalla saadaan kielten jälkisointi sammutettua ja saundi tukevoitettua. Monen mielestä Eppujen musiikki on enemmän purkkaa kuin jytää – siis ilmiselvä rajatapaus. Punkrokin vaikutus kuuluu myös selvästi, erityisesti Sex Pistolsin kitaravallit. Sehän tekee Sex Pistols -yhtyeestä purkkabändin, joka se todella olikin: voimapoppia kirosanoilla ja alatyylisillä herjoilla höystettynä. Kysykää vaikka Dead Kennedys -faneilta. 

Purkkapoppi oli kuin vartavasten luotu singlelistojen kärkisijoista kilpailemaan. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi tämä Sweet-yhtye… Aluksi yhtyeen jäsenet eivät soittaneet levyillään, lauloivat kyllä ja vieläpä moniäänisesti. Hittimaakarit Sweetin – samoin kuin Mudin, Smokien ja Suzi Quatron – taustalla olivat Nicky Chinn ja Mike Chapman sekä erityisesti sointimaailman nerokas kehittelijä, tuottaja Phil Wainman. Jos nyt joku muukin kuin minä vaivautuu kuuntelemaan yhtä soittoa yhtyeen hittisinglet, voi tämä henkilö tehdä sellaisen havainnon, että imelähkö purkka mutatoitui melko nopeasti the Who -vaikutteiseksi, tukevasti rullaavaksi voimapopiksi.

Beatlesin vaikutus on myös ilmiselvä; tekihän Sweet myös oman – yllättävän taidokkaan – liveversionsa ”Paperback Writer” -raidasta. Biisiä, joka kuulostaa simppeliltä, niin kuin monet muutkin Beatles-singlet, ei ole mitenkään helppoa saada toimimaan kunnolla. Itse Beatles kompuroi viimeisellä maailmankiertuella tuota monimutkaista lauluharmoniaa taittaessaan. Kun Sweet 1972 tammikuussa esiintyi Otaniemen Vesimies-diskossa, olin vasta 16-vuotias. Yhtye jäi kuulematta ja näkemättä, koska limudiskoa ei tuolloin järjestetty. 

Abban synti oli voittaa Euroviisut 1974. Abbaa ei voinut välttää 70-luvulla, enkä sitä edes kovasti yrittänyt. Tapiolan Keskustornin ylimmäisen kerroksen Kultakukko-ravintolassa istuimme kaveriporukalla usein perjantai-iltapäiviä tuopin ääressä. Minulla oli vessassa käydessäni tapana laittaa jukeboksista soimaan ”Waterloo”. Kun istahdin takaisin paikalleni ihmettelin ääneen, että kuka dorka taas laittoi tuon hirvityksen pyörimään.

Beatles-mittatikulla Abba oli hyvää poppia: kamalasti kahdehdittua ruotsalaista laatupurkkaa, johon Suomessa ei koskaan ylletty. Olihan meillä kovia pop- ja rockmusiikin tekijöitä, varsinkin vuosikymmenen lopulla, mutta tuollainen häpeilemättömän mukaansatempaava, loppuun saakka viimeistely Euro-pop ei missään vaiheessa luonnistunut suomalaisilta. Suomessa tyydyttiin pääasiassa kyntämään ja kylvämään humppa- ja tangopeltoja. Kun se Euroviisuvoitto viimein heltisi, oli voittaja metalli-iskelmää junttaava lateksihirviölauma. Tuo onnenkantamoisen jälkeen on turvallista vaikka kääriytyä bolerossa sohvan nurkkaan kuuntelemaan tuttua mantraa: ”Finland zero points, Finlande zéro point, Finnland null Punkte!”

Frank Zappa olisi todennäköisesti ilmaissut mielipiteensä purkasta ja jytästä sanoilla ”cretin simplicity” eli ääliömäisen yksinkertaista. Totuus lienee tuontapainen. Joskus vain on tarpeen suorittaa aivojen nollaus ja laittaa jytälevy tai purkkasingle soimaan – niin kovaa, että naapurikin kuulee.

”Tämä on albumi on täynnä ääliömäisen yksinkertaisia, rasvaisia rakkauslauluja. Teimme sen, koska pidämme todella tällaisesta musiikista (vain joukko vanhoja miehiä rock & roll -vaatteissa istumassa studiossa, mumisemassa jotain vanhoista, hyvistä ajoista). Kymmenen vuoden kuluttua istut ystäviesi kanssa jossain tekemässä samaa, jos on vielä jotakin jäljellä, jonka päällä voitte istua.”

Frank Zappa