Lintumiehet munavarkaissa

Hassan, niin kuin nimestä on helppo päätellä, oli turkkilaista sukujuurta. Hän, hänen isänsä, äitipuolensa, velipuolensa Simo ja tätinsä muuttivat viereiseen Menninkäisentie 5B -taloon pari vuotta meidän Tapiolaan saapumisemme jälkeen.

Hassan oli minua melkein kaksi vuotta vanhempi, mutta hyvät kaverukset meistä nopeasti tuli. Hän oli punatukkainen ja pisamanaamainen energiapakkaus, joka oli kiinnostunut kaikesta  maan ja taivaan välillä. Tai ainakin niin minusta silloin tuntui. Jotain tuossa kaverissa kiehtoi minua. Hän ei ollut se keskiverto Korhosen kundi Keski-Suomesta.

Hassanin perhe ahtautui kaksioon, jossa oli vain keittokomero – eikä edes jääkaappia. Sen virkaa toimitti olohuoneen seinässä oleva kylmäkaappi, joka oli tilavuudeltaan yhden nykyjääkaapin hyllyn kokoinen. Meidän asunnossamme kylmäkolo oli peitetty laudoituksella ja tapetilla; olihan keittiössämme upouusi General Electric. Jääkaapissamme oli usein kylmää limonadia ja pakastelokerossa joskus eskimopuikkoja. Hassan oli kateellinen.

Hassan piti kauppaa pihalla autotallisyvennyksessä. Hänellä oli tuoli ja pöytä. Pöydän reunasta roikkui teipattu lappu: Haskin kaupa. Pöydällä oli kaikenlaista romua ja krääsää: melkein ehjiä leluautoja, hieman vääntyneitä nauloja ja ruuveja, ruosteisia työkaluja, mainoslippiksiä, repaleisia sarjakuvalehtiä, roskiksesta dyykattuja Seuroja ja Apuja. Mitä lie. Mutta kauppa kävi. Aikuiset ostivat ohimennessään usein jotain muutamalla kymmenellä pennillä.

Varsinainen pikkupoikien houkutin oli Hassanin itsensä rakentama kuulapeli, eräänlainen fortuna. Kuula piti saada ammuttua jousella vinon vanerisen pelilaudan ylimpään reikään. Sen alle oli Hassan kirjoittanut punaisella maalilla VOITO! Silloin sai valita kauppapöydältä (melkein) minkä vain esineen. Viisipennisellä sai yhden pelivuoron. Pelilaudan kulma oli niin jyrkkä ja jousi niin jäykkä, että aika monta viisipennistä kolisi purkkiin ennen kuin joku onnekas onnistui sohaisemaan kuulan oikeaan koloon. Päivän päätteeksi Hassanin polvihousujen taskut pullottivat kolikoista. Niihin oli kertynyt niin monta markkaa, että hyvä jos ylhäällä pysyivät. Olin kateellinen.

Hassanilla oli kotonaan iso radiolevysoitin, pari älpeetä ja muutama single-levy. Meidän levysoittimemme oli jonnekin kadonnut kahdessa muutossa.  Populaarimusiikki oli juuri saamassa otteen pikkupojan sielustani eikä meillä ollut edes soitinta saatikka levyjä. Tai oli sentään yksi säästynyt: Brita Koivusen ”Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa”. Olin kateellinen.

Hassanin levykokoelma laajeni epäilyttävän nopeasti. Tiesin, että hänen perheellään ei rahaa moisiin turhuuksiin liiennyt. Tosin synnynnäisenä liikemiehenä hän keksi ansaita rahaa myös levyjen soitolla. Juuri ilmestyneen listaykkösen molemmat puolet sai kuunnella kymmenellä pennillä, mikä oli mielestäni varsin kohtuullista. Maksoihan uusi single-levy kuusi markkaa yhdeksänkymmentä penniä.

Kerran kun sitten olimme selailemassa Heikintorin yläkerran Wager-Musiikin pikkulevylaareja, sain selville hänen varsinaisen hankitametodinsa. Pari levyä livahti salamannopeasti housunkaulukseen takin alle. Ilmeenkään värähtämättä Hassan jatkoi levyjen plaraamista ja käveli kohta tyynesti pois kaupasta. Hän nyysi levyjä! En olisi mitenkään uskaltanut. Olin kateellinen.

Hassanin kiinnostuksen kohteet eivät suinkaan kaikki olleet materialistisia. Hän oli myös innokas luonnonystävä. Itsetehdyllä haavilla hän taitavasti pyydysti päiväperhosia. Yöperhosten metsästys oli tietysti se jännittävin juttu. Elokuisten iltojen pimeässä lämmössä levitimme Hassanin kotoaan ”lainaaman” lakanan kahden puun väliin. Lakana kasteltiin sokeriliemellä. Taskulamppujen valo suunnattiin lakanaan. Ei mennyt kuin hetki, kun lakanan valokeilassa kuhisi yökkösiä ja kiitäjiä.

Kiinni saadut perhosparat joutuivat lasipurkkiin, jossa oli etikkaeetteriin kastettu pumpulitukko. Etikkaeetterin Hassan oli itse käynyt ostamassa Tapiolan apteekista. Tainnutetut perhoset hän asetti varovasti pinsettien ja neulojen avulla omatekemälleen pahviselle levitysalustalle. Kauniisti aukilevitetyt yksilöt laitettiin nuppineulojen lävistäminä näytteille isoon laatikkoon, jossa oli styroksipohja ja läpinäkyvä lasinen kansi. Pihan pojat pääsivät ihailemaan perhoskokoelmaa – pienestä maksusta, tietenkin. Olin kateellinen.

Eivätkä perhoset olleet ainoita Hassanin luontoharrastuksen kohteita, hän oli myös lintumies. Hänellä oli Itä-Saksassa valmistetut kiikarit ja Euroopan Linnut. Kookas Euroopan Linnut oli oikea aikuisten lintuharrastajien kenttäopas, jossa oli upeita ja tarkkoja värikuvapiirroksia linnuista eri kuvakulmista, nuoria ja vanhoja yksilöitä, lintuja lennossa ja maassa, naaraita ja uroksia erilaisine höyhenpukuineen. Isäni kalliita kiikareita käytimme vain veneretkillä. Minulla oli pieni Jokamiehen Lintukirja. Siinä oli pari suttuista mustavalkovalokuvaa per lintu. Olin kateellinen.

Tapiola oli tuolloin 60-luvun alkuvuosina harvaan ja harkiten rakennettu. Taajaman ulkopuolella avautuivat laajat luonnontilaiset niityt, kosteikot, suot ja merenlahdet – siis todellinen luontoharrastajan paratiisi. Vaikka emme me sellaiseksi itseämme ajatelleet. Olikohan tuollaista sanaa edes keksittykään? Meillä oli pitkävartiset nokialaiset, makkaravoileipiä repussa ja kaikki kolme kesäkuukautta aikaa samoilla tutuissa lähikohteissa. Polkupyörillä pääsimme helposti myös kauemmas: Mankkaalle, Laajalahteen, Hanaholmaan ja joskus jopa Lauttasaareen.

Mankkaan lisähoukutin oli valtava kaatopaikka. Löyhkä paikan liepeillä ja varsinkin paikan päällä oli keskikesällä tyrmistyttävä. Siihen aikaan kaikki jätteet kuljetettiin suoraan kaatopaikalle. Jonkinlaista lajittelua tehtiin rakennusjätekuormien kanssa, mutta muut, bio-, energia-, lasi-, metalli-, ongelma- ja mitä näitä on, olivat sulassa sovussa kerroksittain.

Valtavat lokki- ja varislintuparvet tappelivat kovaäänisesti räähkien parhaista paloista, joista ei hajusta päätellen ollut puutetta. Muita raadonsyöjiä ja petolintuja vilahteli joukossa. Mankkaa tarjosi siis sekä mielenkiintoisen lintufaunan sekä mahdollisuuden tehdä ”löytöjä” vaikkapa myytäväksi pihakaupassa. Joskus Hassanin isä tuli mukaan. Raha oli perheellä tiukassa.

Laajalahdella saattoi tehdä aivan toisenlaisia havaintoja. Varsinkin syksyllä vesilintujen muuton aikaan merenlahti suurine joutomaineen ja kosteikkoineen houkutteli paikalle oikeitakin ornitologeja, joilta saimme usein vihjeitä ja tietoa. Monia harvinaisuuksia heidän avullaan bongattiin ja linnun nimen alle sai vetää viivan merkiksi tunnistamisesta.

Laajalahdessa samoin kuin Mankkaan kaatopaikan liepeillä eleli vanerista ja hylkylaudoista kyhätyissä asumuksissa hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle poispudonneita. Usein kävimme erään linturetkillämme tutuksi tulleen pariskunnan möksällä juttelemassa ja juomassa appelsiininkuorista valmistettua kuumaa mehua. Isäntä touhusi jotain vaalean muovipullon kanssa. Meidän mukeihimme hän ei kuitenkaan tenua laittanut…

Eräällä syyskuun reissulla törmäsimme todella isoon löytöön. Kaisloilla hätäisesti peitettynä, puoliksi heinikkoon vajonneena lojui edessämme Honda 750. Saimme vaivoin nostettua suuren moottoripyörän pystyyn. Se ei siinä ollut kauan maannut; kromi kiilsi virheettömänä ja bensatankissa hölskyi polttoaine. Käynnistyshommiin kummankaan rohkeus ei onneksi riittänyt. Raahasimme arvokkaan löytömme läheiselle Otaniemen poliisiasemalle. Poliisit kiittivät ja ottivat nimet ja yhteystiedot ylös. Monta viikkoa myöhemmin sain kuulla äidiltäni, että pyörä oli ilmoitettu varastetuksi. Löytäjinä saimme vakuutusyhtiöltä mielestämme valtavan rahapalkkion – muutaman kympin muistaakseni. En tiedä mihin Hassan rahat käytti. Minä ostin Euroopan Linnut.

Hanaholmassa ei ollut vielä Pohjoismaista kulttuurikeskusta kirjastoineen. Siellä oli kuitenkin paljon muuta mielenkiintoista tutkittavaa: vanhoja, ilmeisen hylättyjä rakennuksia ja puoliksi romahtaneita varastoparakkeja sekä tunkkaisia aittoja. Paikalle pääsi nopeiten ryömimällä tien ali johtavaa betoniputkea pitkin.

Betoninen viemäriputki on ahdas ja haisee epämääräisesti pahalle. Laskeudumme polvillemme. Putken pohjalle jäänyt vesi tunkeutuu heti housun polvien läpi. Selkäreput on riisuttava. Niitä voi vain työntää edellä. Matkanteko on hidasta muutenkin. Hassan sohii edessäni huonovaloisen taskulampun kanssa ja on näkevinään jotain. Minä en näe mitään. Kuulen vain Helsinkiin vievän autotien jylinän yläpuoleltani. Seuraan sokkona perässä. Putken läpi soluttautuminen tuskin vie muutamaa minuuttia kauempaa, mutta matka tuntuu kestävän ikuisuuden. Kohteenamme on Hanaholma. Tämä on se lyhyin reitti perille.

Hanaholma vetää meitä puoleensa voimakkaan magneetin tavoin. Sukellamme ulos kosteasta betoniputkesta sadepilvien hämärtämään lokakuiseen iltapäivään. Ravistelen kastuneita housujani ja puhdistan taskusta löytyneellä nenäliinalla kuraantunutta reppuani. Hassan heittää oman reppunsa selkäänsä, seisoo jalat harallaan rakennusten muodostaman piirin reunalla, katselee pitkään tarkkaavaisesti ympärilleen, ottaa muutaman askeleen, mutta pysähtyy saman tien. Hän kyykistyy polvilleen ja kutsuu minut luokseen. Kuraan on painautunut tassun jälki. Monta isoa tassun jälkeä. 

– ”Koira tai kettu. Susia tääl tuskin liikkuu. Ne menee tonne vajan taakse.” Sanoo ystäväni viittoillen kohti synkkää vajaa.  

– ”Lähetään veks. Tääl voi olla koira vapaana. Vahtikoira.” Kuiskaan varuillani.

– ”Se olis haukkunu jo. Ei oo ainakaan taluttajaa. Pläägien jälkiä ei oo missään. Jatketaan.” Toteaa Haski ja ponnistautuu ylös.  

Hassan nousee seisomaan, ryhdistäytyy ja vetää valuneita housujaan ylemmäs. Lähestymme hiipien vajarakennusta. Askeleemme ovat muuttuneet vaistomaisesti epäröiviksi. Puuskainen tuuli kohisee rantakoivikon kellastuneissa lehdissä. Alkaa ripsiä sadetta. Vajan ikkuna rämähtää auki. Lasi pirstoutuu sirpaleiksi. Pitkäsorminen, luiseva käsi viittoilee meitä astumaan sisään. Jäykistyn paikalleni. Tunnen kuinka lämmin pissa valuu reittäni pitkin. Käännyn, valmiina ryntäämään pakoon. 

– ”Hah! Mä vähän skagasin. Myrskytuuli pamautti ton fönärin siruiks. Tsigaa, repaleiset verhot ne vaan heiluu. Hei! Roba, mihin sä oot dallaamassa.” Naurahtaa Hassan kireästi.  

– ”E-en mihinkään. Studasin mäkin. Snadisti. Jos tuol on joku. Vaik joku denso.” Sanon, valmiina kääntymään ympäri.  

– ”Ei tääl ketään oo. Hylkytaloja nää on. Ei Hekarin spurgut jaksa tänne Hanaan raahautua. Mennään ineen. Ota säkin se sukelluslamppus et nähdään paremmin. Siin on skarppi lysis.” Puhelee Haski ja riuhtoo vajan vääntyneen oven auki.

Hassan on oikeassa. Vaja on tyhjä. Ihmisistä. Tavaraa on kasoittain. Keskellä lattiaa on puoliksi purettu perämoottori. Ruosteisia koneita ja työkaluja. Sahoja, kirveitä, kaira ja betoniraudasta hitsattu ankkuri. Seinillä roikkuu revenneitä verkkoja. Kalastusvaja. Vanhoja sanomalehtiä on korkeissa pinoissa ja tuulen repiminä pitkin lattiaa. Suuntaan fikkarini valon lehden sivulle. Marraskuu 1944. ”Helsingin seudulta on löydetty kätkettyjä konepistooleja…”.

– ”Haski, tuu tsigaa tätä. Asekätkentää. Faija kerto. Täs on uutinen Hesarissa. Kakskyt vuotta sitten.” Otan kellastuneen lehdenaukeaman käteeni.

– ”Roba hei! Tääl voi olla niitä vieläkin. Nyt syynätään tarkkaan joka kolo.” Hassan innosttuu.  

– ”Mua pelottaa.” Sanon vaimeasti.

Hassan sohii lampulla ympäri vajaa. Nurkassa lojuu harmaa mantteli laatikoiden peittona; kolme suurta puulatikkoa laatikkoa pinottuna päällekkäin. Hassan nykäisee takin syrjään. Kirjoja. Homeisia, ruotsin- ja saksankielisiä kirjoja. Ainakin päällimmäisessä. Nostamme painavan puulaatikon lattialle. Lisää kostuneita kirjoja. Alimmainen laatikko. Kirjeitä. Nekin homeisia. 

– ”Tääl on jotain kiiltävää. Näytä lisää valoa! Pirtukanisteri. Toinen samanlainen. Tyhjiä on. Nää kirjeet otetaan megeen. Kato! Kenttäpostimerkkejä. Sodan aikaisia kirjeitä ja kortteja. Saksalaisia Hitlerin päitä. Nää voi olla arvokkaita. Vähän on kastunu. Mut ei se mitään. Avaa reppus. Mä en saa mahtuu omaani enempää. Tsiigataan himassa sit tarkemmin.” Tohottaa ystäväni.  

Etsintä jatkuu. Luhistuneeseen eläinsuojaan emme uskalla astua. Sikalan haju tuntuu vieläkin. Kurkistelemme sisään. Valokeilassa ei näy kuin olkia ja liejua. Saappaanikin ovat paksussa kurassa. Syksyisen iltapäivän hämäryys sakenee. 

– ”Jos mä olisin aseita kätkemässä, niin tää sikala olis kyllä paras mesta. Helvetti! Mikä dunkkis. Yök! Antaa olla. Mennään tsekkaa toi päärakennus. Sit poljetaan himaan. Alkaa tulla liian pimeetä.” Sanoo Hassan potkien lantapaakkua.  

Pihapiirin ainoa lukittu rakennus on aivan päärakennuksen vieressä. Jykevien kaksoisovien yli kulkee massiivinen metallinen puomi. Sisäänpääsyn viimeisenä esteenä roikkuu nyrkinkokoinen umpeen ruostunut lukonmöykky. Sihtaamme fikkarien valot saranapuolen raoista sisään halliin. Hallin täyttää pressujen puoliksi peittämä, jättiläismäinen ja punaruskean ruostepatinan kuorruttama jokin… Kone tai ajoneuvo. 

– ”Mikä ihme toi on? Näätsä mitään?” Kysyy Haski.  

– ”Perän vaan. Telaketju on molemmilla puolilla. Joku merkki on tossa keskellä ja jotain kirjaimia sen alla.” Yritän saada selvää merkeistä.  

– ”Musta risti punasella pohjalla. Hakaristi. Ja tunnus. Se on panssarivaunu. Sakujen tai meidän.” Huudahtaa ystäväni.  

– ”Eikä oo. Kolmio se on. Mass tai jotain. Fergu. Se on vanha traktori. Massey Ferguson.” Sanon, kun valo osuu masiinan perään paremmin.  

– ”Voi olla. Musta se näytti ihan tankilta.” Myöntää Hassan vastahakoisesti.

Kiipeämme ylös vanhan kartanorakennuksen vintille. Hämäryyteen sekoittuu ummehtunut, imelänkirpeä hylätyn rakennuksen  tuoksu. Portaikon seinät ovat vihreän homeen peittämät. Lahonneet askelmat murenevat askeltemme painon alla. Kellertävä sahanpuru leijailee hiljaa alas harmaata valoa kajastavaan alakerran suureen saliin. Merituuli ulvoo ravistuneen talon seinänraoissa. Pihakoivun lehdetön koura raapii haljennutta ikkunaruutua. 

Vintin ovi vääntyy auki kirskahdellen. Hassanin taskulampun valokeila osuu johonkin kiiltävään. Se jokin tuijottaa meitä elottomin lasittunein silmin. Sen valtava ruumis on joka puolelle valuva, harmaan karvan peittämä muodoton möykky. Nielaisen. Joku seisoo takanani. Käännyn ympäri. Näen vain kattolautojen väleistä siivilöityviä valojuovia.

– ”Roba hei! Tuu kattoo. Tääll on kaasunaamari. Ja susiturkki! Nää me otetaan megeen.” Riemuitsee Haski.

Susiturkki jäi, mutta kumisen kaasunaamarin saimme raahattua viemäriputken läpi. Eihän me sillä mitään tehty, mutta magee jutska se oli. Kokeilimme hengittämistä naamari päässä. Henkeä ei kunnolla saanut. Olisiko suodatin tukkeutunut? Kun juoduimme autotallista  luopumaan 70-luvun puolivälissä, jouti Hanaholman muisto muun roskan joukossa kaatopaikalle.

Parasta Hanaholmassa oli kuitenkin valtavan lokki- ja tiirayhdyskunnan kansoittama luoto aivan rannan läheisyydessä. Meteli oli korvia huumaava. Veden ollessa kesällä alhaalla luodolle pääsi kumisaappailla kiveltä toiselle hyppien.

Tässä vaiheessa Hassan oli siirtynyt hieman konkreettisemman lintuharrastuksen tasolle. Hän kokosi munakokoelmaa. Tämä tarkoitti selkokielellä lintujen pesien rosvoamista. Pikkulintujen pesät eivät olleet vaikeita kohteita, mitä nyt piti korkealle koivun latvaan kiivetä. Useimmiten pesän löytämiseen riitti kärsivällinen maassa pesivien lintujen tarkkailu. Lokkiluoto oli aivan toisen tason haaste. Lokit ja varsinkin tiirat ovat pesimäaikaan raivokkaita pesänpuolustajia.

Sitä emme tienneet, kun lipsuttelemme luodolle munavarkaisiin. Minua alkavat tiirojen syöksyt kohti päätäni pelottaa ja jättäydyn jälkeen. Hassan on kuitenkin päättänyt kartuttaa kokoelmaansa lokkien munilla. Pesältä toiselle syöksähdellen hän kaappaa syliinsä niin monta munaa kuin mahdollista ja lähtee loikkimaan pitkin veden ja levien liukastuttamia kiviä kohti rantaa.

Itse olen jo vetäytynyt huomattavan kauaksi rantakoivikon suojaan. Raivopäinen tiira sipaisee Hassanin lippahatun hänen silmilleen. Silloin hänen jalkansa lipeää ja hän mätkähtää kierähtäen matalaan veteen. Munat säilyvät kuin ihmeen kaupalla ehjinä. Päästyämme rannan puiden huomaan huomaamme, että lippalakin päällinen on värjäytynyt punaiseksi. Tiira on nokkaissut Hassanin päälaelle pitkän verinaarmun.

Munat me veimme salaa autotalliimme, jossa suoritimme operaation seuraavan vaiheen eli munien tyhjennyksen. Tämä tapahtui tekemällä ohuella neulalla pienet reiät kumpaankin päähän ja työntämällä pitkän neulan munan sisälle, jotta rakenne rikkoutuu. Sitten vain puhallettiin kovaa ja sisälmys roiskui lavuaariin. Kuusi munaa saimme ehjänä tyhjennettyä. Yksi, se viimeinen, räsähti pirstaleiksi sotkien housuni ja takkini. Olisi taas äidille selittämistä, vaikka pahimmat roiskeet saimme huuhdeltua pois. Ystäväni oli tyytyväinen. Harmaalokin muna oli komea. Hassanin munakokoelma sai hienon lisän. Ja vaikka kokoelmalaatikko haisikin mädälle munalle, olin kateellinen.

Myöhemmin samana kesänä, ollessamme viimeistä viikkoa Vekan kesäkodissa Ritvalassa, saan houkuteltua äitini mukaan souturetkelle. Päämääränä on selkälokkiparin pesä niemenkärjen toisella puolella. Olen jonkin aikaa tarkkailut niiden touhuja ja tiedän, että pesässä odottaa muna-aarre noutajaansa. Äidin tarvitsen apulaiseksi huopaamaan venettä kurottaessani veneen kokasta nappaamaan munan. Vielä lämmin linnunmuna on suurempi kuin kämmeneni ja tuntuu yllättävän painavalta. Hassan tulee olemaan kateudesta vihreä, kun hän näkee tämän jättimunan.

Suuntaamme veneen kohti kesäkotirantaa. Äitini lähtee kävellen päärakennukseen iltapalalle. Olen saanut häneltä kinuttua välttämättömät tykötarpeet. Kiipeän rannan korkeimmalle kalliolle suorittamaan punkteerauksen. Jos olisin ollut paremmin tietoinen lintujen pariutumis- ja pesimisaikatauluista, olisin jättänyt munan pesään. Nyt kuitenkin puhallan voimieni takaa. Mitään ei tapahdu. Tökin uudelleen neulalla. Uusi voimakkas puhallus. Kuuluu risahdus. Ulos lennähtää elävä lokinpoikanen, joka henkeä haukkoen makaa kalliolla. Hoipun kasvot vihreinä pensaikkoon oksentamaan.

Kun olin toipunut shokista ja huonosta olosta, menin katsomaan uudestaan, mitä olin tehnyt. Sen tiesin, ettei eläimiä saanut jättää kitumaan. Poimin polulta suuren kiven. Luonto oli jo hoitanut asian. Kaksi varista tappeli ilmassa tuoreesta saaliista. Muna oli yllättäen säilynyt ehjänä. Toinen aukko oli hieman suurempi, mutta muuten se oli rikkoutumaton. Tämä on saatava kotiin jollakin keinolla.

Seuraavalla viikolla palasimme Tapiolaan. En malttanut odottaa matkatavaroiden purkamista vaan nappasin sanomalehdillä vuoratun munankuljetuslaatikon näppeihini ja ryntäsin viheltämään Hassanin ikkunan alle. Pian heilahti punapää pervekkeella ja rapusta kuului tuttu jytinä, kun hän loikki kolme porrasta kerralla kaiteesta vauhtia ottaen. Kerroin nopeasti seikkailuni pääkohdat ja avasin aarre-arkun. Selkälokin muna oli satoina paloina laatikon pohjalla. Autokyyti hiekkateillä oli sitten ollut liikaa hauraalle artefaktille. Hassan ei ollut kateellinen.

Jälkinäytös tapahtuu 1989 Järvenpäässä. Aivan rivitaloyhtiömme lähellä sijaitsee maailman pohjoisin islamilainen rukoushuone. Olen matkalla keskustan kauppaan ruosteisella Rupi-Hopsu -Volvollani.

Rukoushuoneen kohdalla joudun suuren väkimäärä vuoksi hidastamaan kävelyvauhdille. Eteeni pientareelle kaartaa uusi, iso Mercedes-Benz. Joudun pysähtymään, kun ovet lennähtävät auki. Kuskin puoleisesta astuu ulos tutunomainen punaisen tukan ja peililasien kehystämä pisamainen naama. Hassan! Hyppään ulos. Tervehdimme ja vaihdamme muutaman sanan. Ehdin kertoa, että avovaimoni odottiaa toista lasta. Vasta silloin tajuan, että vieressäni naputtaa sirolla korkokengällä asfalttia tumma kaunotar. Hassan esittelee vaimonsa ja Mersun takapenkiltä purkautuneen lapsilaumansa. Saman tien he kiiruhtavat sisälle rakennukseen. Ovet sulkeutuvat.

Niin sulkeutui myös eräs elämäni auki jääneistä luukuista. Emme koskaan enää tavanneet. Kateellisia emme varmasti olleet kumpikaan.