1987 kaikki oli vielä alkutekijöissään. Olin saanut siirron pois neuvonnan tiskiltä pieneen huoneeseen heti neuvontatoimiston vasemmanpuoleisen oven viereen. Oveni pielessä luki valkoisin muovikirjaimin uusi nimikkeeni, Foreign Student Adviser, joka kuulosti kyllä hienolta, vaikka palkkakuitissa se ei mitenkään näkynyt.
Yliopisto oli juuri 80-luvun puolivälissä harpannut pitkän loikan eteenpäin tietotekniikassa. Valokaapelikaivanto Mannerheimintiellä eteni kohti keskustaa; lähiverkkoa rakennettiin vauhdilla. Domain helsinki.fi rekisteröitiin; Helsingin kaupunki heräsi vasta paljon myöhemmin ihmettelemään, että miten siinä noin kävi. Telex-osaston tiukkojen tätien moitteitta aivan liian pitkistä sanomista ei enää lähitulevaisuudessa tarvinnut korvat punaisina kuunnella: sähköpostin ihme oli jo konkreettisesti nurkan takana. Matkaa sähköisiin lomakkeisiin ja skaalautuviin verkkosivuihin tosin oli vielä vielä vuosikymmeniä. Opintoihin hakeminen tapahtui paperilla. Opetusministeriön julkaisemaa lähes 200-sivuista ”Study in Finland” -opasjööttiä lähetettiin ympäri maailmaa alkeellinen hakulomake kirjan väliin viikattuna.
Kuva: Lisää muistia, Helsingin yliopisto
Ensitöikseni väsäsin Yliopistopainossa monistetun, muutaman taitetun aanelosen paksuisen lituskan, The Foreign – myöhemmin International – Applicant’s Guide -pikaoppaan hakemiseen. Myös lomake laajeni nelisivuiseksi. Hakijamäärät kasvoivat päätöntä vauhtia. Vauhti oli niin huimaavaa, etteivät keskushallinto ja tiedekunnat pysyneet mitenkään kyydissä. Kun tuohon aikaan ulkomaalaisia perustutkinto-opiskelijoita katsottiin sanonnan mukaisesti kieroon, ei ollut mikään suuri ihme, että monenlaisia ylilyöntejä ja virheitä tapahtui. Ulkomaalaiset väitöskirjan tekijät ja tutkijat eivät olleet harvinaisia ja ainakin englannin laitoksella suuri osa opettajista oli amerikkalaisia ja brittejä. Mutta voi sanoa, että olimme täysin valmistautumattomia kohtamaan sekä hakemusten että opiskelijoiden vyöryn.
Aamupuoli päivästä minulla menee kirjeenvaihdon hoitamiseen ja puheluihin vastaamiseen. Hyvin nopeasti tajuan sen, ettei noihin lähes identtisiin – legendan mukaan paikallisella torilla kirjurin laatimiin – kyselyihin kannata tuhlata persoonallisen vastauksen naputteluun uppoavaa aikaa. Standardivastaukset syntyvät helposti, kun on muutaman viikon lueskellut päivittäin saapuvia kymmeniä kirjeitä eri puolilta maailmaa, pääasiassa Afrikasta ja Aasiasta. Sen verran filatelistia minussa vielä on, että leikkaan kuninkaiden ja diktaattorien päät talteen. Lounastauko on pidettävä ennen kello kahtatoista, jolloin alkaa vastaanotto. Asiakkaita riittää jonoksi asti, kun tammikuun lopun hakuajan päättyminen lähenee. Mitään kansainvälisten asioiden yksikköä ei vielä ole. Tiedekunnissa kv-asioita, niin kuin tuo lyhenne kuuluu, hoitaa joku opintoneuvojista – siinä kaiken sivussa.
Keskushallinnon kansainvälisiä asioita hoiti ”kivikova kv-kolmikko”, niin kuin jonkun humoristin ryhmällemme antama liikanimi kuului. Hillevi hoiti paperityöt apunaan intialainen herra Patel. Hillevi puhui sujuvasti kuutta kieltä. Laaja kielitaito ei kuitenkaan korvannut hänen kärsivällisyytensä puutetta, joka ilmeni kohoavana puheäänen voimakkuutena saavuttaen loppuvaiheessa lähes kirkumisen tason. Tämä lienee ollut yksi syy siihen, että asiakaspalvelu muodosti tehtävieni ydinosan. Olin myös marinoitu neuvontatiskin hälyssä ja kiihtyneiden asiakkaiden vimmassa, joten en ollut kovin herkkä hermostumaan. Kolmellakin kielellä neuvonta sujui vaivattomasti. Varsinkin kun sen räjähdysherkin osa, opintotukineuvonta, jäi kokonaan koppini oven ulkopuolelle. Touhukas Hillevi haki päivän saaliin toimiston ovien sulkeuduttua ja porhalsi työhuoneeseensa hakemusten liitteet ala-aulassa leijuen. Herra Patel kulki rauhallisin askelin Hillevin jalanjäljissä keräten kivilattialle lennelleet dokumentit talteen ilman, että hänen intialainen habituksensa olisi ilmaissut minkäänlaista tunnekuohua.
Kuva: Helsingin yliopistomuseo
Ensimmäinen oma tietokoneeni, Tuhkimo, oli ollut alkujaan pomoni käytössä. Kiki oli innokas tupakoitsija eikä kiireessä ehtinyt karistaa kessuaan tuhkakuppiin – siitä tuo IBM:n kutsumanimi. Toimiston yhteiskäytössä oleva matriisiprintteri ampui konetulisarjaa taukotilassa. Tietokoneiden tehot nousivat ja hinnat laskivat samaa kiivasta vauhtia. Ei mennyt kauaakaan, kun myös työntekijät saivat upouudet koneet ja oman, hiljaisen lasertulostimen. Henkilökohtainen sähköpostiosoite piti melko nopeasti jättää todella vain henkilökohtaiseen käyttöön. Tilalle keksittiin ensin fsa@helsinki.fi, myöhemmin admissions@helsinki.fi. Ja e-postia tuli. Ei ollut mitenkään harvinaista, että Tuhkimon muutaman minuutin kuluttua lämmettyä käymään, se räväytti näytölle Thunderbirdin inboksin, jossa lojui kolmattasataa vastausta vaativaa kyselyä. Mainosten määrä kun oli olematon. Kunkunpäiden leikkely kävi yhä harvinaisemmaksi. Standardivastaukset sen sijaan kelpasivat erittäin hyvin myös sähköiseen viestintään.
Housut kintuissa -tilanne näkyi 80-luvun lopun hulluina vuosina monenlaisina kummallisuuksina. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä kansainvälistymisen ristipaineissa. Mutta kansainvälistyä piti, vaikka sitten hampaat irvessä. Pääsykokeita ei sentään lähdetty tarjoamaan englannin kielellä. Jostain syystä perustutkintoa, siis kandia, opiskelemaan kuitenkin hyväksyttiin yksilöitä, joilla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä saavuttaa tarvittavaa kieli- ja opiskelutaidon tasoa. Ensin tuli marokkolaistulva, sen jälkeen bangladeshiläisvyöry, kohta kiinalainen tsunami ja viimeisenä afrikkalainen hyöky. Näitä onnettomia sisään päässeitä, muutaman opintosuorituksen kaapineita, kandivaiheen opiskelijoita sitten vaelteli oppilaitoksen käytävillä jopa vuosia. Aina silloin tällöin he muistivat piipahtaa luonani selvittämässä maanmiestensä – nimenomaan miesten – mahdollisuuksia opintoihin. Jonnekin nuo kovanonnenonkijat lopulta katosivat, kuka minnekin.
Maisteritasolle livahti varmaan tukuttain valekandeja väärennetyillä tutkintotodistuksilla. Näin siis ennen kuin Internetin tuomien, parantuneiden tietolähteiden myötä havahduttiin siihen todellisuuteen, että tietyissä maissa kaikenlaisten virallisten paperien väärentäminen oli suosittu kansanhuvi. Erään yhdysvaltalaisen kollegani mukaan noin 80 prosenttia tietyistä Afrikan ja Aasian maista tulevista hakuasiakirjoista oli väärennöksiä. Emme tuolloin ottaneet todesta noin raflaavaa väitettä, joka kyllä myöhemmin osoittautui valitettavan osuvaksi arvioksi. Komeita olivat kohopainanteiset ”lipereillä” varustetut leimat ja oikealla vahalla painetut sinetit: väärennöksiä ne silti lähes kaikki olivat. Suomalaiset tutkintotodistukset olivat karuja ja koruttomia, jopa siinä määrin, ettei niitä aina uskottu oikeiksi – vaatimattomuuskaan ei oikein toiminut kansainvälisillä koulutusmarkkinoilla… Osa hyväksytyistä oli oikeasti suorittanut kandidaatintutkinnon – arvosanoja vain oli hieman viritelty paremmiksi. Yllättävää kyllä, monet näistä ne suomalaiset maisterin paperit hankkivat. Tiet opintoihin suosikkimaissa Yhdysvalloissa ja Britanniassa olivat tukossa, joten sinisilmäinen Suomikin kelpasi.
Englannin kielen taidon osoittamista ei Britannian imperiumin entisistä alusmaista tulleilta vaadittu – aluksi. Kyllä nuo opiskelijat englantia puhuivat, mutta kesti aikansa ennen kuin aloin ymmärtää sujuvasti hinglish, minglish, tanglish ja banglish -variantteja tai Afrikan eri valtioiden lingua franca -englannin erikoisuuksia. Oma brittiläinen ääntämykseni tuhoutui tässä sekamelskassa lähes täydellisesti.
Koska olin Foreign Student Adviser, oli luontevaa lykätä minulle jo alkuun saatettu opiskelijavaihto-ohjelma yhdysvaltalaisten yliopistojen kanssa. Vaihtarit, kuten heitä nimitettiin, olivat pääasiassa mukavaa porukkaa: fiksuja, nuoria amerikkalaisia. Uskaliaita myös, koska monien tänne tulleiden mielikuvissa Suomi oli epämääräinen ei-skandinaavinen punaisen hämärän maa: jos ei nyt sentään Neuvostoliiton osa, niin kuitenkin selvästi Euroopan halkaisevan rautaesiripun väärällä puolella oleva puolikommunistinen kummajainen. Tämä harhaluulo kyllä karisi vaihtovuoden aikana. Jotakin hyvää sentään saatiin aikaiseksi.
Vaihto-opiskelijat asutettiin Domus Academedicaan Hietaniemeen. Koordinaattorina minun tehtäviini kuului myös opiskelijoiden haku lentokentältä. Seisoin monena viikonloppuna aulassa heilutellen pahvilappua, johon oli kirjoitettu saapuvan opiskelijan nimi. Ajoimme pakaasit kyydissä linja-autolla Dommalle, jossa huone saattoi olla siivottu – tai sitten ei. Sunnuntaina ei voinut muuta kuin koputella varovasti jo aiemmin tulleen vaihtarin oveen ja toivoa, ettei hän ollut lauantaina viettänyt aamuyölle venyneitä hilpeitä juhlia. Maanmiehen tai -naisen kohtaaminen vaimensi tulokkaan shokkia ja naapurilta saimme apua huoneen saattamiseen asuttavaan kuntoon. Yksi yö meni vaikka lainalakanoissa. Maanantaina taas heti aamusta lampsin paikalle asiaa selvittämään. Joillekin vaihto-opiskelijoille vuosi täällä Euroopan reunalla oli ilmeisen rankka. Eräs akuutista koti-ikävästä kärsinyt tyttö jätti yhdessä lukukaudessa jälkeensä 7000 markan puhelinlaskun. Muuten mukavalla pojalla oli humalapäissään tapana viskoa kämpän irtaimistoa kadulle – onneksi mikroaaltouuni ei aamuyöllä osunut kehenkään eikä mihinkään.
Orientaatiokurssi ja tutorjärjestelmä tulivat vähitellen helpottamaan näitä aloittamisen ja ohjaamisen tuskia. Olihan kurssin organisoinnissa iso työ ja ”Orientation Handbookin” editoinnissa kului monta keväistä viikkoa. Lisäksi tuli vielä tutoreiden koulutus, jossa apunani oli sentään osaava tutorsihteeri. Mutta kiitos näiden uudistusten alkuvuoden kaaosmainen multitasking minun osaltani muuttui paremmin hallituksi kokonaisuudeksi, joka kulminoitui yhteen superviikkoon vuodessa. Orientaatiokurssi pidettiin myös kevätlukukauden aluksi. Silloin tulijoita oli huomattavasti vähemmän ja moni syksyn tutoreista tuli uudestaan mukaan, joten työn määrä oli kaikille erittäin kohtuullinen.
Syksy on saapunut pääkaupunkiin. Yliopisto kuhisee taas elämää muutaman hiljaisen kuukauden jälkeen. Olen lopettelemassa vastaanottoa, kun sisään ryntää tuttu afrikkalainen opiskelija, Freddy. Hän uhkuu suuttumusta, raivoakin. Minulta kestää hetken ennen kuin saan tolkkua, mitä oikein on tapahtunut. Kun vedän oven kiinni ja pyydän häntä rauhoittumaan, saan niskaani ryöpyn rasismisyytteitä. Joku on kadulla huudellut hänelle rasistisia herjoja. Miksi emme tee mitään? Mikä on yliopiston asenne tälläiseen? Mikä on oppilaitoksen vastuu? Ja paljon muuta. Yritän saada muutaman sanan väliin. Lähinnä pyrkimykseni on rauhoittaa tilanne ja olla empaattinen. Kadulla huutelu on erittäin ikävä asia, mutta yliopisto ei oikein voi tehdä asialle paljonkaan, ehdin sanomaan. Yhä tuohtuneempi Freddy poistuu saman tien paiskaten oven kiinni perässään.
Jotenkin arvaan, ettei tämä ollut tässä. Enkä valitettavasti ollut väärässä: tapaus eskaloituu vauhdilla. Ei mene viikkoakaan, kun minulta pyydetään selvitys tapahtuneesta. Joku – epäilemättä asianosainen opiskelija itse – vielä vuotaa keissin Ylioppilaslehteen, joka siihen hanakasti tarttuu. Seuraavaksi vararehtori haluaa saada minun mielipiteeni tapauksesta. Kirjoitan hänelle seikkaperäisen tapahtumakuvauksen perustuen siihen, mitä minulle on kerrottu. Oletan, että ongelma on tämän myötä ratkaistu: eihän huutelu tapahtunut edes yliopiston alueella eikä rasistiseen kielenkäyttöön sortunut tyyppi ollut opiskelija. Tämä huutelija, keski-ikäinen äijänköriläs, käy nimittäin myös luonani kertomassa oman versionsa. Hänen kirosanoilla ryyditettyä versiotaan kuunnellessani mietin, että minkälainen sananvaihto Helsingin kaduilla oikein onkaan käyty.
Rasismipallo potkaistaan uudestaan syliini. Minun pitää mennä antamaan suullinen selonteko vararehtorin nimeämälle ”totuuskomissiolle”. Sen kunniaksi on sanottava, että koko kohu kääntyy vihdoin oikeille raiteille ja absurdit mittasuhteet saanut insidentti hiipuu vähitellen pois. Myös afrikkalaisen opiskelijan kanssa löydämme yhteisen näkemyksen. Kun myöhemmin näen Freddyä kampuksella, hän tervehtii minua kuin vanhaa ystävää.
Suomen kielen ulkomaalaisopetuksen ikiaikainen metodi oli järjestää parin viikon erittäin intensiivinen kurssitus, joka toimi ponnistuslautana ummikolle varsinaisiin suomi vieraana kielenä -opintoihin. Monien kohdalla metodi täytti tehtävänsä ja opinnot lähtivät kertarysäyksellä hyvin liikkeelle. Oli tietenkin yksilöitä, joiden kyky omaksua suomen kaltainen, indoeurooppalaisesta kieliperheestä täysin irrallaan oleva outo kieli, oli erittäin rajallinen.
Esimerkkinä tästä hyvää tarkoittavasta, mutta täysin epäonnistuneesta rekrytoinnista on lähes viisikymppinen irakilainen Ahmad. Hänen englannin kielensä on varsin puutteelista, muutamia sanoja ja lauseenpätkiä vain. Melko pian hän tajuaa, ettei suomen kielen opinnoista tule mitään. Yritän vakuuttaa, että kannattaisi jatkaa. Pari päivää hän käykin kursseilla ja on sitten taas istumassa masentuneena vastaanotollani. Kommunikaatio välillämme toimii joten kuten hänen, hieman käytössä parantuneella, englannin taidollaan ja kansainvälisellä elekielellä. Tämä meno jatkuu ne syksyn muutamat sateiset viikot hänen rimpuillessaan kaamos-Suomessa. Miehen perhe on jäänyt kotimaahan ja koti-ikävä on kova.
Sitten eräänä päivänä hän tuo minulle päärakennuksen alakerran naulakon säilytyslokeron avaimen. Kun kysyn miksi, hän kertoo, että siellä on lahja minulle. Sanon, etten voi virkamiehenä ottaa vastaan mitään lahjoja. Ahmad katsoo minua surullisilla, ruskeilla silmillään ja saa vajavaisella englannillaan ja käsillään selitettyä syyn: hän joutuu palaamaan Turkin kautta kotimaahansa. Turkkilaiset tullimiehet vievät kaikki ei-välttämättämättömät tavarat joka tapauksessa; olisi parempi, jos kaapissa oleva esine jäisi minulle kiitoksena avustani. Hän kumartaa, kättelee minut ja poistuu. Avain jää työpöytäni reunalle. Kun vastaanottoni on päättynyt, koppaan avaimen kouraani ja etsin ruokalan viereisestä vaatenaulakosta lokeron, johon avain sopii. Suuressa säilytyskaapissa on iso musta jätesäkki. Olisiko Ahmad jättänyt talvivaatteensa tänne? Ainahan ne voi kipata UFF:n keräyspönttöön. Takaisin työhuoneessani avaan saksilla säkin. Sen sisältö on matto, aito persialainen matto. Samalla ymmärrän, mitä hän on eleillään tarkoittanut: tämä on hänen rukousmattonsa.
Pomoni on kuuluu olevan vielä paikalla. Maaritin huoneen avoimesta ovesta kantautuu henkarin kolina, kun hän tekee lähtöä kotiin viikonlopun viettoon. Kiikutan käsinkudotun maton hänen työhuoneeseensa ja kerron tapauksen kulun – kera kysymyksen, että mitäs tälle oikein tehdään? Maarit katsoo mattoa ja sitten minua ja sitten taas mattoa. Tunnustelee sormillaan rukousmaton kuvioita, nostelee silmälasejaan ja miettii. ”Sinulle tämä kuuluu. Teit viikkoja töitä sen opiskelijan kanssa. Kannustitkin. Kyllä minä tilanteen näin. Eikä tämä tänne sovi. Kanna pois. Ei kai se mikään lentävä matto sentään ole.”