Helsinki on kivikaupunki. Puistoja on siellä täällä, mutta harvoin avautuu ikkunasta näkymä mihinkään vehreään lehtipuumetsikköön. Jos haluan katsoa Pursimiehenkadun asunnon ikkunasta ulos pitää isän tai äidin nostaa minut ylös pöydälle seisomaan. Näen vastapäisen kivitalon seinän ja pätkän katua, jonka reunoille on pysäköity muutama auto.
Merikadun huoneiston ruutujen takaa avautuu jotain aivan muuta: meri tietysti, ja lehmuskuja. Myös Kaivopuisto koivikkoineen on lyhyen kävelymatkan päässä. Puita on paljon ja ne ovat liian isoja mahtuakseen nelivuotiaan maailmankuvaan, johon on tunkeutumassa joka hetki valtava määrä kuvia ja tietoa.
Halkosuontiellä istun toipilaana nojatuolissa ja näen yläkerran ikkunasta koulun kentän. Sen takana on metsä, jossa ehdin kävellä äitini kanssa ennen sairastumistani.
Tapiolan puutarhakaupunki: siihen nimeen on istutettu paitsi unelma paremmasta elämästä myös lupaus puista, pensaista ja metsiköistä. Kun nyt katson Tapiolan rakennusvaiheen mustavalkokuvia, tajuan miten tärkeitä puut ovat olleet kaupungin suunnittelijoille ja rakentajille. Suuret, täysikasvuiset puut ovat saaneet ympärilleen lautahaarniskan. Niitä ei saa kaataa eikä edes vahingoittaa.
Espoon kaupunginmuseo
Menninkäisentien takapiha on tiheä metsä, jonka halkaisee hiekkatie. Hiekkatien takana on toinen metsä, harvempi, koska siellä ovat vallihaudat. Ensimmäinen puuyksilö, johon tutustun henkilökohtaisesti, on suuri koivu pyykkitelineiden vieressä. Kun istun keittiötason ääressä korkealla puisella jakkaralla läksyjä tekemässä, silmäni hakeutuvat koivuun. Puunkyljen tuohipinta on käpristynyt ja halkeillut. Valkoisen ja mustan sävyt loihtivat runkoon kasvot. Kun olen iloinen, ne hymyilevät. Kun olen allapäin, nekin ovat surulliset. Laskevan auringon säteet leikkivät rungon pinnalla saaden sen elämään. Koivun silmät liikkuvat ja sen suu muodostaa salaperäisiä sanoja.
Vallihautojen länsirinteellä seisoo vinoon kasvanut kookas pihlaja. Joku on, vuosia sitten, solminut puun ylimpään oksanhaaraan paksun hamppuköyden. Köysi ja puu ovat kestäneet lukuisten poikajoukkojen kiipeilyt ja leikit. Pekan, jengimme hurjapään, käsi ei kestä. Kaikkien aikojen ilmalento päättyy käsivarren murtumiseen ja ylivoimaiseen tartsanhuutoon.
Ritvalan kesäkodin rannat peittyvät läpitunkemattattomaan lepikkoon ellei niitä harvenneta vesurilla. Verinen, märkä lepänrunko, puoliksi vuoltu, muistuttaa minua aina erään sadepäivän majojen rakentamisesta, joka loppuu sairaalareissuun. Minulle tuo onnettomuus merkitsee murhetta ystäväni loman pilaamisesta ja kahden viikon ahdistavaa pelkoa, että vanhempani saavat selville kuka Ilkan kämmenselän leikkasi puukolla auki.
Jo muuttopäivänä ihmettelen Kinnarinkadun rivitalomme takapihan näkymää hallitsevaa suurta valkoiseksi rappattua omakotitaloa, punamullattua vajaa ja ylikasvanutta koivukujan riviä. Paljon myöhemmin ymmärrän etteivät vuosi vuodelta pahenevat oireet olekaan sitkeää kesäflunssaa. Elimistöni on kehittänyt allergian koivuille, kukille, kissoille ja erityisesti heinille. Senaikaiset allergialääkkeet aiheuttavat voimakkaita sivuoireita. Sen tajuan, kun olen ystäväni heinäpeltojen ympäröimän rintamamiestalon aitatalkoissa. Toisen olutpullollisen jälkeen minun pitää taluttaa sisälle toipumaan, pois paahtavasta auringonpaisteesta ja heilimöivän viljapellon pölystä.
Elokuinen hellepäivä katkeaa tummien pilvien vyöryn peittäessä Hyrylän uimakuopan ylle kaartuvan sinitaivaan. Olemme ryhtyneet pakkaamaan filttejä ja retkilounaan astioita hyvissä ajoin. Autolle ei ole pitkä matka. Siinä samassa, kun saamme ahdettua itsemme ja kassimme Corollaan, synkeä taivas repeää rajuun sateeseen. Matelemme kotiin kolmeakymppiä. Tie katoaa välillä kokonaan näkyvistä. Pysäytän auton asuinrakennuksen eteen. Myrskytuuli riepottelee pihapuita. Vesisade raivoaa vaakasuoraan. Ryntäämme sisään eteishalliin. Salama välähtää Tuusulanjärven yllä. Taivaan repivä jyrinä tulee melkein heti perässä. Riisumme eteisessä märkiä vaatteita, kun sokaiseva valo täyttää huoneiston. Valtava pamahdus seuraa silmänräpäyksessä. Poikani portaikkoon jättämä paristolelu alkaa vinkumaan. Salama on iskenyt Maaseutuopiston pihapuuhun. Kurkimme varovasti ikkunoista. Pihan korkein puu, lehtikuusi, on räjähtänyt säleiksi. Vain pieni kannontynkä näkyy harmaan vesiseinän keskellä.
Myrsky kiitää kohti uusia seutuja. Yhtäkkiä sade loppuu. Avaan ulko-oven ja vilkuilen selkenevälle taivaalle. Aivan kiviportaiden juurella on jotain vaaleaa. Räjähdyksen voima on lennättänyt kuusenriekaleita ympäri pihaa. Poimin talteen sydänpuun palasen.
Vääksyntien puolella on makuuhuoneemme ikkuna. Paitsi Offset-painon tasakaton näen myös lipputangon hopeanvärisen nupin. Lipputangon vieressä on yksinäinen koivu. Sen kaatoa on suunniteltu monta vuotta. Puun juuret rikkovat asfaltin, eräs talon asukas väittää. Sitkeästi puu seisoo paikallaan. Toivon todella, että sen sitkeys palkitaan. Koivulla on monta tehtävää: se kertoo vuodenajan, se tarjoaa suojaa linnuille ja se on luotettava tuulimittari. Kun vedän ylleni hiihtokamppeet, vilkaisen oksien liikettä – ja kiitän tiedosta.
