Aarnivalkean kansakoulu

Ensimmäinen tie on asfalttia ja se vie ruotsinkieliseen päiväkotiin. Kulku kohti dagista käy hitaasti äidin kanssa käsikkäin. Rakennuksen edessä on suuri työmaakuoppa, joka pitää ylittää huojuvaa lankkusiltaa pitkin. Tartun äitini käteen molemmin käsin. Äärimmäiseen verkkauteen on syynä myös se, että en pidä lastentarhasta.

Jälkikäteen ihmettelin miksi vanhempani valitsivat minulle ruotsinkielisen päivähoitopaikan. Isäni äidinkieli oli ruotsi ja äitinikin puhui sitä sujuvasti, mutta emme me kotona ruotsia käyttäneet. Kyllä minä muutaman ruotsin sanan opinkin: gummorron, frööken, takskaduhaa ja adjöö. Päällimmäisiksi muistoihini jäävät määrittelemätön vastenmielisyys ja vastahakoisten askelten kaiku aamuisen kivikaupungin autioilla kaduilla.

Tapiola ei ole kivikaupunki. Puutarhakaupungin reitit ovat hiekkaisia teitä tai leveitä laatoitettuja väyliä. Asfaltille vedettyjä pätkiä on harvakseen. Kuten Helsingissäkin, ensimmäinen käyntini kotikatuni, Menninkäisentien, päässä sijaitsevaan Lastentaloon tapahtuu äidin kädestä kiinni pitäen. Pian koittaa vapaus kulkea omin neuvoin. Reitti on helppo ja turvallinen: vain yksi autoteiden risteys osuu Silkkiniityn viertä myötäilevälle, päiväkotiin vievälle hiekkatielle. Monesti tuon muutaman sadan metrin matkan kuljen oman pihapiiriin kavereiden kanssa mennen tullen.

Katselemme Menninkäisentie seiskan päiväkodin ikkunoita. Olemme toista päivää laitoksessa. Monta tuttua kaveria on aloittanut yhtä aikaa: Veli-Matti, Pekka, Heikki ja muutama muu, jonka tunnen ainakin ulkonäöltä. Somisteena on ilmeisesti edelliseltä keväältä leveälle ikkunalaudalle unohtuneita, jo hieman haalistuneita askartelutöitä. Erityisen huomiomme kohteena on ryhmä pahvista värkättyjä mustavalkoisia kissoja. Yksi kissoista on vääntynyt outoon asentoon, se pyllistää suoraan kohti katsojia.

– Tuolta kissalta näkyy peffa.
– Mä meen kantelee opettajalle! Robert sanoi ruman sanan.

Valtava hätäännys vyöryy ylitseni. Lähden juoksemaan itkien kotiin. Vasta seuraavana päivänä olen takaisin päiväkodissa. Moni ryhmässämme ei osaa lukea. Minä osaan, mutta jostain syystä saan vain kerran jokapäiväisen tietokisan palkinnon, pienen pussin veteen sekoitettavaa appelsiiniporetta.

Sora rahisee juoksussa kenkien alla ja Silkkiniityn nurmikentiltä kantautuvat koululaisten iloiset huudot ja kiljahdukset. Vaikka päiväkodissa ei minkäänlaista kurittomuutta suvaita, menen sinne mielelläni. Siellä leikitään, askarrellaan ja opitaan monia uusia asioita. Ennen kaikkea, se on paikka, jossa lähes kaikki Kolmirinteen kaverit käyvät. Ystävyys syventyy ja valmius astua ruohokentän toisella laidalla näkyvään, valkoiseksi rapattuun Aarnivalkean kansakouluun kasvaa.

Tie kansakouluun kulkee Silkkiniityn poikki kuraista polkua pitkin. Taas on äiti turvanani, kun koulu alkaa. Onhan valkoinen rakennus suuri ja hieman pelottavakin, oikea kansakoulu. Seison pihassa monen muun koulutiensä aloittavan pikkupojan ja -tytön kanssa. Siirrymme luokkaamme ja vanhemmat lähtevät. Kansakoulu on alkanut. Ensimmäinen taito, jonka jokainen oppii, on parijonoon järjestäytyminen.

Toinen tärkeä kyky on pitää suunsa kiinni ennen koulutunnin alkua. Järjestäjäksi valittu kirjoittaa ennen opettajan saapumista metelöineiden oppilaiden nimet liitutaululle. Jos nimi on raapustettu taululle tarpeeksi monta kertaa, saa jälki-istuntoa. Jostain syystä näen nimeni siellä hyvin usein. Niin usein, että välttääkseni lisärangaistuksen kotona, keksin lisätä lukujärjestykseen perjantain viimeiseksi tunniksi ”preppausta”. Äitini kysyy, mitä se tarkoittaa. Sanon, että teemme vapaaehtoisia lisäharjoituksia.

Kurissa ja nuhteessa 60-luvun alun koulua käydään. Kun ensimmäisen vuoden ankara miesopettaja vaihtuu nuoreen, ystävälliseen naisopettajaan, kulku kohti valkoista taloa kevenee kummasti. Osasyynä on Silkkiniityn kuraisen polun korjaaminen kunnon hiekkatieksi. Tien reunalle ilmestyneet katuvalotkin kertovat, ettei kyseessä ole mikä tahansa tienpätkä. Olen alkutaipaleella kohti vuosikymmenien koulutusta ja opintoja.

Silkkiniitty ei suinkaan ole luonnonvarainen niitty vaan Tapiolan asukkaiden käyttöön Asuntosäätiön 1964 rakennuttama seitsemän hehtaarin suuruinen ulkoilu- ja virkistysalue. On ihme, että Tapiolan puutarhakaupungin lähes kokonaan tuhonnut, massiivinen ja vuosikymmeniä jatkunut rakennusrieha ei nielaissut tätä vehreää nurmikkokeidasta. Vallihautojen lisäksi Silkkiniitty on se toinen ehjänä säilynyt 60-luvun garden city -unelman jäänne. Lähes kaikki muu, joka teki Tapiolasta poikkeuksellisen viihtyisän pikku lähiön, on hävinnyt tai hävitetty.

Ennen Silkkiniittyä oli vain Hagalundin kartanon savikkoista ja mutaista joutomaata. Olihan silläkin käyttöä, tosin pienimuotoista. Rakensimme alueen reunoille majoja ja maakuoppia. Valtava, hyvin hoidettu nurmialue oli sitten jotain aivan muuta. Kun seisoi tämän alueen itäreunalla aivan Poutapolun päässä, näytti vihreä nurmimatto jatkuvan iäisyyteen. Aluetta kyllä halkoivat polut ja tiet, mutta perspektiivin tekemän visuaalisen tempun vuoksi niitä ei nähnyt.

Koulun jalkapalloaktiviteetit järjestetään aina hiekkaisella ja pölyisellä Aarnivalkean omalla kentällä, vaikka aivan vieressä on pehmeä, vihreä nurmialusta. Ainoa syy, joka mieleeni tulee on, että koulun pihalla sojottavat ne välttämättömät maalikehikot.

Hiihtokilpailut kyllä järjestetään Silkkiniityllä, joka on talvella suunnaton valkea ja tuulinen kenttä. Latu on hiihdetty alueen reunoja pitkin puuston katveeseen. Pienellä hiihtäjällä on edessään kova urakka, kun lähtökäsky annettiin. Puiden välissä kiemurteleva latu takaa sen, että aina joku raahautuu itkua tuhertaen kohti koulua retuuttaen katkennutta sukseaan perässään. Jokin ilkeä taika leijuu näiden koko koulun hiihtotapahtumien yllä. Olen äitini kanssa tehnyt pitkiä hiihtoretkiä ja siksi varmasti hyvässä hiihtokunnossa. Jotain menee kuitenkin joka kerran pieleen.

Liikuntaan ja urheiluun liittyvä äärimmäinen vakavuus ja tarpeeton kilpailuhenkisyys valkenee minulle vähitellen. Suomea ei ole juostu maailmankartalle hauskaa pitämällä vaan tuskien tiellä, veren ja oksennuksen maku suussa.

”Herää jo Roba. On aika lähteä kouluun. Teillä on ne hiihtokilpailut tänään.” kuiskaa äitini ja ravistelee olkapäätäni. Avaan silmäni helmikuisen aamun hämärään. Nousen istumaan vuoteelleni, haukottelen ja venyttelen käsiäni.

Muista kyllä, että tänään on neljäsluokkalaisten hiihtokilpailut – ja viimeinen koulupäivä ennen hiihtolomaa. Katson kuuraisia makuuhuoneen ikkunoita. Hiippailen vilkaisemaan lämpömittaria. Mittarin hento sininen juova näkyy juuri ja juuri jäisen ikkunan läpi: -16 – ja tuuli, joka kieputtaa lumipyörteitä parvekkeella. Toiveeni on toteutunut. On liian kylmää hiihtää.

Puen vaatteet nopeasti ylleni ja istun aamiaispöytään tyytyväisenä. ”Siellä on liian kylmä hiihtää! Ja kova tuuli.” sanon ja lusikoin cornflakes-muroja hyvällä ruokahalulla suuhuni selaillen samalla uusinta Aku Ankkaa. Äitini nousee aamiaispöydästä. Hänkin käy vilkaisemassa mittarilukemaa. Hänen mielestään se on juuri sillä rajalla: ”-15 astetta, ja ilma varmaan lämpenee iltapäiväksi. Eiköhän tuulikin tyynny. Mitä voimistelunopettaja sanoo, jos tulet koululle ilman suksia. Uudet suksetkin vielä… Ja kalliit.”

Sukset on ostettu vain viikko aikaisemmin, oikeat kapeat kilpasukset – tai ainakin niin niitä kehui Tapiontorin urheilukaupan miesmyyjä:  ”Olympiavoittajan valinta! Tästä vielä kaupan päälle mukaan tervaa pitoa antamaan. Järvisillä se Mäntyrantakin voitti Seefeldissä kultaa!” Sidon monot jalkoihini, pujotan repun selkääni ja otan narulla niputetut sukset sauvoineen mukaani. Olen jo avannut oven, kun äitini pysäyttää minut ja kietoo toisen kaulaliinan kaulaani ja huolehtii: ”Onhan sinulla villatumput siellä rukkasten sisällä? Onnea kilpailuun!”

Kolistelen portaat alas. Työnnän selälläni ulko-oven auki. Kun käännyn, kylmyys ja viima iskevät kasvoihini. Pakkaslumi narskuu monojeni alla rientäessäni puolijuoksua kohti Aarnivalkean kansakoulua. Varpaitani paleltaa lyhyellä matkalla kouluun, vaikka nahkaisissa monoissa minulla on kahdet villasukat. Jätän sukset ja sauvat eteisen naulakkoon nojaamaan. Toistakymmentä suksiparia siellä näyttää jo olevan, ehdin huomaamaan. Istun pulpettiini. Kun kaivan repustani nuhraatuneen matematiikan vihkon, katson koulun sisäpihalle, jossa tuuli viskoo lunta korkeina pyörteinä. Luokkahuoneen isot ikkunat ovat huurteiset.

Välitunnilla oma opettajamme päästää meidät käytävälle lämmittelemään. Meidän kuullen hän käy kiivasta sanailua Väntsi-nimisen voimistelunopettajan kanssa. Väntsi jää ilmeisesti voitolle, koska hän huudahtaa voitonriemuisena: ”Iltapäivällä katsotaan kuka on koulumme mister Seefeld!”

On minun vuoroni lähteä matkaan. Opettaja puristaa turhan voimakkaasti olkapäätäni. Ote irtoaa. Ponnistan vauhtiin Silkkiniittyä ympäri kiertävälle ladulle. Puuskainen tuuli pöllyttää pakkaslunta. Hyytävä viima tuntuu puhaltavan suoraan kehoni läpi. Vesi valuu silmistäni, ripseni jäätyvät kuuraan, huohottava hengitykseni kuorruttaa kaulaliinani jääkiteillä. Pusken vasten aukealla niityllä esteettä puhaltavaa tuulta. Tervatut sukset pitävät hyvin, mutta kovassa pakkasessa luisto on olematonta. Vaikka ponnistelen voimieni äärirajoilla, olen kohmeessa puolivälissä viiden kilometrin latua. Jalkani monoissa ovat tunnottomat, porkkia puristavat sormeni tuntuvat jäätyneen konttaan kahvojen ympärille.

Silkkiniittyä reunustavassa koivikossa kääntyilevällä ladulla sohaisen sauvan jalkojeni väliin. Tuiskahdan polvilleni kovaan hankeen. Toisen suksen rotanloukku napsahtaa auki. Kun yritän nousta ylös, joku ajaa suksieni kannoille ja huutaa: ”Latua!”. Roteva A-luokkalainen, Jussi, välituntien kiusanhenki ja voittamaton kukkulan kuningas, painelee puuskuttaen ohitseni kadoten viiman ylös piiskaamaan pakkaslumeen. Viimeisetkin voimanrippeet häviävät palelevasta kehostani. Potkin sukset irti jaloistani. Raahaan sukseni ja sauvani koulun eteiseen.

Kyyhötän lattialla ja painan selkäni tulikuumaan patteriin. Lämpö leviää kohmettuneisiin jäseniin. Koko ruumiini kihelmöi tuskaisena. Pistely lämpenevissä sormissani ja varpaissani on niin voimakasta, että pillahdan itkuun. Nuori naisopettaja kyykistyy viereeni, lohduttaa minua ja kysyy haluanko kuumaa kaakaota. Pyyhin vuotavan nenäni hiihtorukkaseen ja nyökkään vaisusti. Siemailen kuumaa suklaajuomaa ja pyyhin kyyneleeni. Kihelmöinti ja pistely vaimenee vähitellen, kun kuuma juoma saa vereni jälleen kiertämään jäsenissäni. Ulko-ovi rämähtää auki. Voimistelunopettaja porhaltaa ohitseni tuloslistat käsissään. ”Noposen Jussi on meidän koulun Mäntyranta!” kaikuu Väntsin huuto koulun tyhjillä käytävillä.

60-luvun talvet olivat kaikki runsaslumisia ja sopivasti kylmiä, sanotaan. Olisiko Suomen jääkiekkojoukkueen orastava menestys saanut kansakoulun veistonopettajan pään sekaisin; saimme oppitunneilla tehdä minikokoiset lätkämailat. Olimme me pikkupojatkin innoissamme, vaikka jouduimme aina TV-ruudun ääressä karvaasti pettymään. Eivät auttaneet Mölli Keinosen kiemurat eivätkä Lalli Partisen laitoja paukuttavat taklaukset. Punakone tuli klap-klap-klap yli kentän ja Harlamov vippasi kiekon maalin yläriman kautta sisään: 7 – 1.

Veistotunneilla tehdyt mailat eivät kauaa pihalätkän rajuudessa kestäneet. Siirryimme nopeasti oikeisiin jääkiekkomailoihin. Peliväline oli tennispallo. Jääpallolla sohaistulla harhalaukauksella saimme heti porraskäytävän ikkunan säpäleiksi. Tennispalloa ne kestivät hyvin. Pihalätkää jaksoimme hakata ilta toisensa perään. B-talon piha oli tasainen ja riittävän iso. Meteli kasvoi pelaajien kasvaessa. Huutoa tuli sekä meistä että yhä enemmän parvekkeille ilmaantuneista vanhemmista. Siirryimme luistinradalle.

Keväisellä koulumatkalla ei voi olla huomaamatta, että Menninkäisentien kanakoppien puoleinen tienpiennar kasvaa rehevää ruusunmarjapensasta. Syyskuussa suurin osa marjoista hehkuu punaisina ja kypsinä. Marjasotaa käydään innokkaasti, ja kun marjan sisällön sujauttaa kaverin paidankauluksesta sisään toimii se tehokkaana kutituspulverina.

Menninkäisentie ei ole mikään valtaväylä. Autoja menee harvakseltaan. Arkipäivän vilkkain hetki osuu tietysti siihen kello viiden nurkille. Ylikypsien ruusunmarjojen viskominen kavereiden päälle ei kovin pitkään innosta. Mitä muuta näillä herkuilla voisi tehdä? Vastaus tulee heti ohiajavan Simcan tuomana, jonkun olkapäällä istuvan pikkupirun kuiskutellessa ohjeitaan. Seuraava auto saa ryöpyn puolimätiä marjoja päälleen. Pensaat ovat täydessä lehdessä ja tiheät, joten autosta ei mitään näe ennen kuin tuulilasiin liiskaantuu oikein ajoitettu latinki.

Sen verran varotoimenpiteitä olemme etukäteen tehneet, että joku on käynyt varmistamassa läheisessä talossa asuvan Veli-Matin takapihalle vievän portin olevan auki. Pakoreitti on siis valmiiksi katsottu. Marjojen heittely bilikoiden päälle alkaa pian kyllästyttää. Kukaan ei vaivaudu edes pysähtymään. Suurin osa autoilijoista on tuttuja ja he arvaavat, mistä on kyse. Tujaus pissapojan nestettä ja matka jatkuu pysähtymättä. Liikkuvaan autoon on myös vaikea osua. Moni autoilija onnistuu tietämättään varjeltua marjapommitukselta.

Lämmin syysilta alkaa jo hämärtää, kun iso dollarihymy lipuu tien kaarteesta esiin. Auto on mallia cabriolet ja kulkee kuomu alhaalla. Huviajelulla on tuntematon nuori mies tyttöystävänsä kanssa. Puolen tusinaa poikaa supisee puskien takana marjat kourissaan. Yyk, kaa, koo, nyt! Osumia tulee. Osa marjoista on vielä raakoja kolahtaen ikävästi kylkiin ja konepellille. Jarrut kirkusvat ja ovet paukkuvat. ”Ja perkeleen nulikat. Nyt tulee turpaan ja kunnolla!”

Pensaikon takana syntyy säpinää. Kuusi kundia hajaantuu tehokkaasti eri suuntiin. Kolme nopeinta ehtii portista takapihalle viimeisen loksauttaessa lukon kiinni. Raivostunut autoilija jää tempomaan takalukkoon lämähtähtänyttä rautaporttia. Kiroilu herättää talon koiran. Veli-Matin isä ilmestyy koiran kanssa kysymään syytä meteliin. Sanavaihto kestää vain hetken, kun entisen taistelulentäjän auktoriteetti tehoaa. Nuori mies lampsii marjoja potkien autolleen. Ovet paukkuvat ja auto kiihdyttää renkaat ulvoen pois paikalta. Saamme mekin maistaa Matin isän sanansäilää, vaikka häntäkin tilanne hieman huvittaa. Lupaamme lopettaa marjojen heittelyn – varsinkin avoautojen päälle.

Olimme liian nuoria Elviksen kotimaisen läpimurron aikaan. Säästyimme myös 60-luvun alun rautalankavillitykseltä. 1964 emme enää varjeltuneet, kun Beatles-hyöky pyyhkäisi yli maapallon. Sen laineet löivät korkeina myös Suomessa. Ei Beatlesin tai muiden popyhtyeiden musiikkia radiossa soitettu kuin vahingossa. Olihan Yleisradiolla sivistyksellinen ja kansanvalistuksellinen tehtävä. Työsarkaa riitti.

Popmusiikkia inhosivat kaikki aikuiset. Aikuisen raja oli kovin alhaalla noihin aikoihin. 20-vuotias poika pukeutui ja puhui kuin isänsä. 20-vuotias tyttö seurasi tiukasti äitinsä korkokenkien jäljissä. Ei ollut teini-ikäistä kuluttajasegmenttiä eikä tietenkään nuorisomuotia.

Aarnivalkean kansakoulussa ei laulukokeissa riekuttu uusia pophittejä. Alakoululaisilla laulatettiin yltiöisänmaallisia hurmemarsseja ja ummehtuneita nurkkakuntaisia maakuntalauluja. Eihän sodan loppumisesta ollut edes kahtakymmentä vuotta. Se näkyi ja ennen kaikkea kuului joidenkin miesopettajien pedagogisessa otteessaan. Ei seitsenvuotias sitä silloin ymmärtänyt, paljon myöhemmin kylläkin.

Yleissivistävään kouluun kuului muitakin taideaineita kuin piirtäminen ja maalaus. Musiikkikasvatus koostui lähinnä poljettavalla urkuharmoonilla säestetystä epävireisestä yhteislaulusta. 60-luvun laulukirjoja selailemalla saa hyvän käsityksen siitä, minkälaisia lauluja kansakoulussa laulettiin. Maakuntalaulut olivat kai niitä tuoreimpia ykköshittejä. Mitään modernia ei kirjasta tietenkään löytynyt. Virsiä tietysti, koska kirkossa käydessä oli syytä osata melodiakulut.

Isänmaallisia sotalauluja ja -marsseja harjoiteltiin ahkeraan. Ateenalaisten laulu tuntui olevan opettajien ikisuosikki, ainakin siitä päätellen, että vieläkin muistiini on kaiverrettu: ”Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.” Ja se ylistys, että ”kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut”. Silloin vielä kun meitä opetti miesopettaja, saattoi tämän hurmeisen marssin edes jotenkin nuotilleen mölisten esittänyt oppilas olla varma kiitettävästä arvosanasta. Toinen varma kympin tuoja oli oli Lippulaulu: ”Siniristilippumme, sulle valan vannomme kallihin: sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin”. Aika rankkaa kamaa alle kymmenvuotiaille nassikoille. Heleät lasten äänet tekivät melkoisen kontrastin synkkiin lyriikoihin.

Sen verran aikaa seurattiin, että television Levyraati-ohjelman innoittamana kolmannen vuoden keväällä pidettiin luokassamme oma levyraati. Jokainen sai tuoda yhden levyn. Minulle valinta ei valitettavasti tuottanut vaikeuksia, sillä ainoa kolmessa muutossa kohti Tapiolaa säästynyt levy oli Brita Koivusen Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa -single. Kaikilla oppilailla ei levyjä kotona ollut, mutta kokoon saatiin puoli tusinaa soitettavaa. Aikakauden murros näkyi lopputuloksessa. Ykköseksi äänestettiin the Beatlesin All My Loving. Se voitti yhdellä pisteellä Repe Helismaan uuden version Meksikon pikajunasta. Brita Koivusen Kustaa-kiekaisu sai nolla pistettä.

Laulukokeet kuitenkin pysyvät, eikä niissä Beatle-sävelmiä tai muita päivän hittejä luikauteta. Luokasta löytyy aina pari kolme oikein hyvää laulajaa, joille jokainen mielellään suo sen kiitettävän. Suurin osa yrittää tosissaan ja liikaa. Sitten ovat ne poikkeusyksilöt, jotka uskaltavat lyödä koko homman läskiksi. Hämmästelen luokkatoverini Markun pokkaa, kun hän joka ainoan kerran esittää irvokkaana huutolauluna Seitsemän miehen voiman kaikki yhdeksän säkeistöä, ellei opettaja saa jo puolessa välissä tarpeekseen ja pamauta harmoonin kantta kiinni. ”Kiljukoon nyt kaikkein kaula, koska mielin virren laulaa voimasta seitsemän miehen…”. Tämä siis karjuttuna naama punaisena säröisessä ylärekisterissä. Sama ulvonta jatkui vielä oppikoulussa, tosin silloin opettajaakin nauratti.

– Huomenta, lapset. Tänäänhän on se päivä, jota olemme kaikki kovasti odottaneet. Tavallisen ainekirjoituksen sijaan osallistummekin kaikki raittiuskilpakirjoitukseen. Kolme parasta kirjoittajaa saa hienon kirjapalkinnon. Olettehan kaikki perehtyneet vihkoseen, jonka jaoin luokassa viime viikolla. Käsi ylös, kuka ei ole lukenut tärkeää tietoa alkoholin ja tupakan vaaroista. Hienoa! Kaikki ovat olleet oikein ahkeria. Kirjoitusaikaa on tunti. Voitte aloittaa.

Raittiusaate oli 60-luvulla elinvoimainen. Keskioluen vapautumisen vuoteen oli vielä paljon matkaa. Ei meille sentään Turmiolan Tommin tekemisiä luetettu, mutta ei tuo 12-sivuinen valtakunnallisen levikin saanut vihkosen viesti ollut kovin kaukana Tommin viinanhuuruisen riehumisen kuvauksesta: ylevää ja sormella osoittelevan tuomitsevaa tavaraa, joka upposi erittäin suotuisaan maaperään. Omakohtaisia kokemuksia viinasta tai tupakasta ei pienellä kansakoululaisella tietenkään ollut. Muutama vuosi myöhemmin minulla olisi ollut runsaasti havaintomateriaalia kotoa.

Koulussa oli tarjolla jos jonkinlaista kilpailua. Oikeastaan kaikesta tekemisestä huokui eetos, jossa haettiin voittajaa. Hiihtokilpailut olivat selviö – totta kai. Voimistelutuntien ydin ei ollut suinkaan kaikki oppilaat mukaan kannustava liikunta vaan taistelu voitosta. Piirustuksetkin arvioitiin koko luokan edessä, ajatuksena valita annetusta aiheesta tehdyistä kuvista se paras käsiäänestyksellä. Kevätnäyttelyssä laadukkaat puutyöt peittivät taakseen vinoon höylätyt henkarit ja muotopuolet leikkiautot.

– Robert, missä se sinun tekemäsi kuorma-auto on?
– Se on tuolla takana. Toi kallistunut kolmipyöräinen…

Aina haettiin nopeinta, vahvinta, ja kauneinta – tai jotain muuten vain parasta. Kilpailumentaliteetti iskostettiin jo varhain kaikkien koululaisten ajatuksiin. Etsittiin uutta Paavo Nurmea, Veikko Kankkosta, Timo Mäkistä, missi-Armia… Suomen piti epätoivoisesti juosta, hypätä, kaahata tai keikistellä itsensä ”maailmankartalle”. Pienen pojan haavekuvissa Suomi voitti jopa jääkiekon maailmanmestaruuden ja Eurovision laulukilpailun.

Sellaisestakin leppoisasta yhteisestä huvista kuin pyöräily väännetään lasten liikennekilpailu. Kilpailussa on kaksi osaa: taitokoe ja liikenteen seassa suoritettu ajokoe. Mehän temppuilimme fillareilla koko ajan, joten taitopuoli on joka kundilla hallussa. Esteiden välistä pujottelu, paikallaan tasapainoilu ja muut taidonnäytteet eivät tuota sen kummempia ongelmia. Polkupyörän pitää myös olla tip-top -kunnossa valoja myöten. Lokasuojattomalla krossipyörällä kisa päättyisi lähtöruutuun.

Kun numerolappu pujotetaan päälleni, unohtuvat jännityksessä kaikki edellisenä päivänä isän kanssa treenatut kääntymiset ja ryhmittymiset. Ajoreitin varrella on opettajia väijyssä, tarkkailijoina. He merkitsevät plussat ja miinukset suorituskorttiini. Tapiola ei ole mikään pääkaupungin ydinkeskustan vaarallinen sokkelo ja autoliikenne keskellä arkipäivää on olematonta – onneksi.

Mutta virhepisteitä ropisee jo heti Aarnivalkean koulun pihalta lähtiessäni: minun olisi pitänyt taluttaa pyörä autotien yli ennen liikkeelle lähtöä. Ryhmittymisen Menninkäisentien ja Mäntyviidan risteyksessä sählään täysin poskelleen. Tarkistuspisteessä vilautetuista liikennemerkeistä tunnistan sentään puolet. Kimmeltien kaarteessa joudun tekemään paniikkijarrutuksen, kun eteeni kääntyy pihatieltä auto. Hypätessäni pyörän päältä housunlahje kelautuu ketjun ja eturattaan väliin.

Lopussa, koulun pihan jo häämöttäessä, unohdan näyttää suuntamerkin. Päin mäntyä menee. Miten joku voi voittaa kilpailun ilman ainuttakaan virhettä, on minulle täysin käsittämätöntä. Parhaille ojennetaan taputusten kera Taljan tuotepaketti, jossa on tarroja, heijastin ja liikennepelikorttipakka. Minun saavutukseni on repaleiset öljyn tahrimat housut.

Kaikkein omituisin kilvoittelu oli taisto hymypoika- ja hymytyttöpatsaasta. Maireassa kipsisessä rintakuvassa irvistelee opettajien suosikkioppilas. Tarkoitus lienee ollut alunperin antaa pysti hyvän toveruuden, auttamishalun, muiden huomioon ottamisen ja sensellaisen pyhimysmäisen puuhaamisen tunnustuksena. 60-luvun alun kansakoulunopettajat olivat ehdottomia auktoriteetteja, joita toteltiin kyselemättä. Ei ollut tuollaiselle luokkahuoneen diktaattorille temppu eikä mikään ohjailla äänestyksen tulos mieleisekseen. Patsaan saanutta lellikkiä ei siis hyvällä silmällä katsottu kaveripiirissä. Poikkeuksia tietenkin oli. Vaimollani on hymytyttöpatsas…

Jokaisen koululaisen hymy hyytyi kouluhammaslääkärin suorittamissa kaluston vuositarkastuksissa. Koko luokka passitettiin Poutapolun loppupäässä olevan kerrostalon kellaritilaan, jossa tämä inkvisitiorituaali suoritettiin. Siellä me odotimme pelko sydämessä kuin porsaat teurastamon aitauksessa. Yksi kerrallaan meidät kutsuttiin operaatiohuoneeseen. Nyt ei vielä porattu. Tummansinisellä muovilla päällystetyssä hoitotuolissa kaikki pikku koululaiset vuorotellen istuivat tupot poskissa, suu ammollaan kuunnellen lääkärin mutisemaa litaniaa: “Vasen ala kaksi, reiän alku; oikea ylä viisi halkeama; vasen ylä kolme, reikä…” Hammaslääkärirouvan paksut sormet haisivat tupakalle.

Oli joukossa niitä onnekkaitakin, joille sanottiin niin kuin hammastahnan televisiomainoksessa: reikiä nolla! Tuota lausahdusta en ikinä kuullut. Pahin tulokseni taisi olla seitsemän reikää. Joka tarkoitti sitä, että keväällä alkanut prosessi tulisi jatkumaan senkin jälkeen, kun suvivirsi oli laulettu. Oli kaksinkertaista kidutusta joutua raahautumaan kouluhammaslääkäriin kesäkuussa. Tie vastaanotolle kun kulki Silkkiniityn vierestä, jolla kaverit olivat palloa potkimassa. Kesäloman alkua kuuluttavat riemukkaat huudot vihloivat päätäni melkein yhtä paljon kuin reikä oikea ala vitosessa.

Koulukiusaamisesta puhutaan ja kirjoitetaan nykyään paljon, mutta useimmilta unohtuu eräs kiusaamisen muoto, joka oli järjestelmällistä ja jatkuvaa: kunnan järjestämä kaikille maksuton – ja pakollinen – kouluruokailu. Eihän ruoka tietenkään aina pahaa ollut. Vuosikymmenen alku ei vain vielä ollut osa sitä materiaalisen hyvinvoinnin aikaa, joksi 60-luku vähitellen muuttui.

Aarnivalkeassa oli keskuskeittiö niin kuin muissakin tuon kokoluokan kansakouluissa. Jo aamulla kouluun kävellessä tiesi, mikä tulisi olemaan päivän menyy. Reittini kouluun kulki keittiön ohi, joten avoimesta ovesta ilmoille karkailevat höyryt ja hajut eivät jättäneet mitään epäselväksi.

Kansakoulussa ruokalaan marssittiin luokka kerrallaan jonoissa, kaksi oppilasta rinnakkain, suut supussa ja militaristisen ryhdikkäästi. Kuusikymmentäluvun alku ei ollut vielä kovin etäällä sotavuosista. Osa miesopettajista oli sodan käyneitä ja sen traumatisoimia. Heidän sopeutumisensa siviilielämään oli selvästikin kesken. Koko kansakouluaika oli yhtä parijonoon järjestäymistä. Kuri oli ankara eikä ruokailu tehnyt poikkeusta.

Ruokalassa ei tietenkään saanut istua missä halusi. Paikka määräytyi matemaattisen tarkasti aina saman pöydän ääreen, samalle tuolille, sama auringonpaiste suoraan silmissä. Vasta luokkanousu toi muutoksen tähän marmoriin hakattuun järjestykseen.

Pelin säännöt oppittiin nopeasti. Kurittomuutta ei sallittu, mutta ymmärrystä pystyi hankkimaan ja oveluutta sai käyttää. Tilliliha, veripalttu- ja kesäkeittopäivinä oli syytä olla valpas ruuanjakelussa, joka tapahtui pöytäkunnittain. Koska koko lautaselle kauhottu annos oli syötävä, ei kannattanut tehdä vaikeaa asiaa mahdottomaksi. Pieni annos, lyhyt kiusa. Näkkileipä oli ravitsevaa ja sillä pystyi kompensoimaan alimittaisen pääruuan.

Vaarallisia olivat ne harvat päivät, jolloin oli tarjolla yleisesti herkulliseksi julistettu kouluruoka. Tällaisia olivat muun muassa lihamakaronilaatikko ja jauhelihakastike. Tässä tilanteessa piti muistaa oma kapasiteetti, vaikka juuri olisi tultu ulkoliikunnasta sudennälkäisenä. Itku silmässä istuminen viimeisenä tyhjentyneessä ruokasalissa opettajan vieressä vahtiessa ja auringon paistessa suoraan silmiin, oli kokemus, jota kukaan ei halunnut toistaa.

Niin, se Viola-juustokolmio, se oli lähes kaikkien ykkösinhokki. Suomi-neidon koristama kolmikulmainen, folioon pakattu sulatejuuston pala ei monen pienen koululaisen suussa maistunut. Onneksi yläluokkalaisilta alaspäin kulkeva perinnetietous tuli tässä pulmatilanteessa avuksi. Toisella kädellä soppaa lusikoiden, vapaa käsi muka näkkäriä hamuten, sivusilmällä vilkaisu opettajaan, nopea ranneliike ja Viola taskuun.

Kun ruoka oli syöty sai poistua pihalle juttelemaan tai palloa pelaamaan. Välituntivalvoja ei kiinnittänyt huomiota jalkapallon pelaajiin, jotka kyykistyivät kengännauhoja solmimaan. Tai ringissä jutteleviin ja nauraviin tyttöhin. Sormin tai kengänkärjellä tehtyyn pikku koloon tipahti Suomi-neidon koristama, folioon pakattu ällötys. Hieman hiekkaa päälle ja siellä lepäsi.

Ensimmäisen kouluvuoden opettajamme on ankara ja mielestäni epäoikeudenmukainen Eino Luostarinen. Jälki-istuntoa tulee milloin mistäkin. Toisena vuonna saamme uuden opettajan. Liisa Lankinen on taivaan lahja; innostava, reilu ja hyvä opettaja. Voin poistaa preppauksen lukujärjestyksestäni. Piirustustunnit ovat viikon huippukohdat. Usein tekemäni työ on toinen niistä, joista luokka voi valita parhaan. Voitan yhden kerran. Minua ei ymmärretä…

Voimistelu ja puutyöt ovat kammotus. Molempia ohjaa Väntsi-niminen miesopettaja. Huutoa ja käytävässä asennossa seisomista riittää. Hän ei kaihda edes käsiksi käymistä. Tavanomainen rangaistus on tunti pimeässä karttahuoneessa. Lukeminen ja kirjoittaminen sujuvat vaivatta, matematiikka ei.

Kertomataulun opettelu lähentelee sadismia. Kunkin oppilaan pitää saada kymmenen kertaa kymmenen oikein. Jos tekee yhdenkin virheen, joutuu aloittamaan alusta. Pekka saa heti kympin putken läpi. Olen myös niiden ensimmäisten joukossa, joilla on jo yhdeksän virheetöntä suoritusta. Kymmenennellä kerralla jännitän niin paljon, että vastaan 4 x 8 = 28. Koko rääkki alkaa alusta. Olen lopulta toiseksi viimeinen, joka vapautuu kertolaskusulkeisista.

Kansakoulu päättyy. Todistukseni on kohtuullisen hyvä. Lukeminen, kirjoitus ja piirustus jopa kiitettäviä. Edessä on oppikouluun pyrkiminen. Vaihtoehtoja on kaksi: Tapiolan yhteiskoulu tai Pohjois-Tapiolan yhteiskoulu. Olemme jo matkalla ilmoittautumaan pääsykokeisiin, kun vielä mietimme kumpaan hakisin.

Silkkiniityn laidalla Tapiolan yhteiskoulun nurkalla päädymme heittämään kolikkoa: kruuna Tapiola, klaava Pohjois-Tapiola. Heitän kaksikymmentäpennisen ilmaan, nappaan kolikon ranteelleni ja lätkäisen kämmeneni päälle. Nostan varovasti käden pois kolikon päältä: kruuna tuli.

Seisomme äitini kanssa Tapiolan yhteiskoulun pihalla kuuntelemassa, kun valittujen nimet kuulutetaan koulun seinään kiinnitetystä kaiuttimesta. Minut on valittu! Menemme juhlistamaan tapahtunutta pirtelöillä Mäntyviidan Valion baarissa.

Kansakoulumuistot hautautuivat vähitellen monien vuosikymmenien paksuisten kerrosten alle. Vaikka 80-luvun alussa muutin vihdoin pois Tapiolasta, eivät käynnit puutarhakaupungissa tietenkään kokonaan loppuneet. Asuihan äitini Menninkäisentien Kolmirinteen asunnossaan 2010 syksyyn saakka.

Aarnivalkean kansakoulun, myöhemmin pelkkä koulun, valkoisena hohtavalta rakennukselta ei voinut välttyä Silkkiniityllä lasteni kanssa leikkiessä. Jos osuimme paikalle sopivasti, näimme iloisen lapsijoukon purkautuvan yli niityn.

Ensimmäinen pitkä paussi, kolme vuotta, vierailuihin tuli äitini Vääksyyn muuton jälkeen. 2013 kävimme visiitillä, joka valitettavasti jäi äitini viimeiseksi. Silloin koulu toimi alkuperäisissä tiloissa. 2017 toiminta siirtyi sisäilmaongelmien vuoksi ensin parakkirakennukseen ja myöhemmin ”siirtokelpoiseen moduulikoulurakennukseen”.

Tuon siirtokelpoisen rakennelman näin 2023. Silloin olin Tapiolan retkellä tyttäreni ja hänen kahdeksanvuotiaiden kaksostyttöjensä kanssa. Uuden rakennelman takana kyhjötti alkuperäinen, hylätty, koulurakennus. Se oli säälittävän näköinen, kuin tarkoituksella ränsistymään jätetty, modernistinen helmi. Yksi siinä 50- ja 60-luvuilla syntyneiden rakennusten helminauhassa, jossa vain harva puutarhakaupungin maamerkki on palautettu entiseen loistoonsa. Vain komea Mäntytorni oli tuon heinäkuisen vaelluksemme ilahduttava poikkeus.

Kuvat: Robert Rambergin kotiarkisto