Spotta ej på bluset

Niin kuin monelle muullekin 50-luvun puolivälissä syntyneelle, tie aitoon mustaan bluesiin kulki valkoisten brittimuusikoiden viitoittamaa väylää pitkin. John Mayallin yleistä merkitystä ei voi liikaa korostaa ja erityisesti on aina mainittava se tärkein albumi: ”John Mayall & the Bluesbreakers with Eric Clapton” – lempinimeltään ”The Beano Album”. Eric Clapton lukee kansikuvassa Beano-sarjakuvaa, siitä tuo nimitys. Nykyään tuon levyn musiikkityyli määritellään bluesrockiksi, mutta sellaista kategoriaa ei levyn ilmestymisvuonna 1966 vielä ollut. Rock and roll oli vasta ehtinyt muuntua rockiksi.

Eric Clapton lähti Yardbirdsistä ovet paukkuen, koska bändi nousi singlelistan kärkipaikoille. Kun miettii Claptonin myöhempää uraa, niin alkaa hymyilyttää… The Yardbirds oli hieman samanlainen taitavien kitaristien koulutuslaitos kuin Mayallin bändit: kitaran kieliä venyttelivät Eric Clapton, Jeff Beck ja Jimmy Page. Studiomuusikko Page otti pestin vastaan 60-luvun lopulla, ja kun the New Yardbirds hajosi, syntyi jotain todella uutta. Led Zeppelin aloitti treenit. 

Olin kyllä kuullut afro-amerikkalaisten bluesmiesten soittoa levyiltä jo vuosikymmenen puolivälissä. Tottumattomiin korviin alkuperäinen soitanta ja varsinkin laulu oli liian karua ja rankkaa. Kun rakkaus pop- ja rockmusiikkiin syntyi the Beatlesin tolkuttomalla kuuntelulla, meni pitkälle 70-luvun puolelle ennenkuin aloin ymmärtää ja arvostaa mustien bluesmiesten ja -naisten tekemää musiikkia – silloinkin ensin Chuck Berryä ja B. B. Kingiä kuunnellen.

John Mayallin Bluesbreakers-kokoonpanot vaihtelivat levytyksestä toiseen. Clapton lähti Creamia muodostamaan Jack Brucen ja Ginger Bakerin kanssa. Kitaran varteen tuli 1967 Peter Green, joka taas poistui Fleetwood Macia kokoamaan. Tilalle värvättiin 18-vuotias Mick Taylor, joka pysyi matkassa sentään pari vuotta. 1969 Taylorista tuli the Rolling Stonesin kitaristi. Kaikki Bluesbreakers-albumit olivat erinomaisia, varsinkin 1968 julkaistu ”Blues from Laurel Canyon”, johon tietyllä tavalla Mayallin kultakausi huipentui. Mielenkiintoni oli silloin jo siirtymässä raskaampaan bluesin vääntöön, jota tarjosivat Cream ja Jimi Hendrix Experience.

Creamin ”Disraeli Gears” soi, kun ensimmäistä kertaa pääsin ystäväni Hassanin varjona Down Sound -diskoon Heikintorin kupeessa. Olin 13, enkä tietenkään ollut muuten sekaisin kuin musiikista. Tuo säröinen, valtavan muhkea saundi iski tajuntaani ja vei oikeasti jalat alta. Lyyhistyin penkille psykedeelisestä bluesista huumaantuneena ja nautiskelin massiivisella volyymilla soitetun LP:n alusta loppuun. Mitään tuollaista en ollut aiemmin kuullut. Kesti hetken ennen kuin palasin takaisin maan pinnalle. Minun oli aivan pakko saada tietää mikä yhtye ja albumi oli kyseessä. Rohkaisin mieleni ja menin jututtamaan deejiitä. Musiikki soi niin rajuna, että minun piti huutaa kysymykseni kovaan ääneen. Vastaus, jonka kuulin soimaan alkaneen uuden levyn möykän yli oli ”Riim, iisraeli iers!”.

Se oli tarpeeksi lähellä oikeaa, kun – kuten tapanani oli – asioin Heikintorin Wager-Musiikissa seuraavana päivänä. Myyjät olivat varmaankin tottuneet hieman epämääräisiin pyyntöihin ja olivat muutenkin reiluja ja ystävällisiä. Kotona minulla ei ollut kuin muovinen Philips Diamond -monosoitin, niinpä suuntasin kulkuni levykassin kanssa ystäväni Veli-Matin kotiin. Alakerran Hifi-laitteistoa emme voineet käyttää vanhempien kotona ollessa, mutta Velan oman huoneen jykevästä Saloran radio-levysoittin -konsolissa oli aivan tarpeeksi potkua toistamaan kylmät väreet. Kansikin oli jotain aivan muuta, vaikka psykedeeliseen kansitaiteeseen ja äänimaailmaan olimmekin jo tutustuneet the Beatlesin ”Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin” ansiosta. Creamin sielukas jyräys oli kuitenkin toisesta maailmasta – ehkäpä toiselta planeetalta.

Jimi Hendrixin ”Smash Hits” oli toiselta planeetalta, totesimme yläkerran Tomin kanssa soittaessamme levypuoliskoja peräjälkeen. Jotain samaa niissä tähän levyyn – eräänlaiseen hittialbumiin – prässätyillä biiseillä oli Creamin kanssa. Hendrixin saundi, feedbackin rajalle ja hieman ylikin vietynä, kuulosti vieläkin oudommalta, hetken. Korva tottui nopeasti molempiin.

Mikä taas aiheutti sen, että kaikki muu soitanta kuulosti Mikki Hiireltä. Rakkaasta Beatlesistä ei ollut bluesbändiksi. He tiesivät sen itsekin, eivätkä julkaisseet kuin vasta 1996 Anthology-sarjassa ”12 Bar Original” -instrumentaalin vuodelta 1966. Kappaleen nimi kertoo kyllä paljon yhtyeen huumorintajusta, sillä mitään originaalia tuossa kolmen minuutin rämpytyksessä ei todellakaan ollut.

Rollarit taas olivat juuriltaan bluesryhmä, mutta muuntui nopeasti popin ja psykedelian kautta loistavaksi rockyhtyeeksi, jonka uusin, ja tällä kertaa ehkäpä todellakin se viimeinen, albumi ilmestyi sopivasti syntymäpäiväni aattona 2023 . Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mutta levy osoittautui erinomaiseksi. Kun vielä yhdellä raidalla bassossa vieraili Paul McCartney, ei levystä voinut olla pitämättä.

Kun John Mayallin loisto hiipui, Cream lopetti, Yardbirds hajosi ja Jimi Hendrix siirtyi takasin kotiplaneetalleen, jäi esiintymislava vapaaksi muille. Led Zeppelin sinne astelikin turboahdetuilla versioilla ”old, new and borrowed blue” -materiaalista. Led Zeppelinin bongasin puolivahingossa salaa puhelimella kuunnellessani päivän poplevyjä. Palvelunumeroihin soittaminen oli tietysti ankarasti kiellettyä, mutta kiusaus oli suuri, koska kanavia kuulla uutta popmusiikkia oli vähän. Rehellisyyden nimessä täytyy myöntää, että ”Good Times, Bad Times” -biisi kuulosti jopa 60-luvun puhelimen muovisessa luurissa järjettömän hyvältä.

”Led Zeppelin” eli se debyyttialbumi soi paljon, mutta vielä enemmän ja kovempaa soi ”Brown Bomber”, paremmin tunnettu nimellä ”Led Zeppelin II”. Avausraidan tärkeys oli ilmeisesti valjennut Jimmy Pagelle, koska kaikki nuo neljä ensimmäistä ”numeroälpeetä” räjähtävät käyntiin metallimusiikkia hipoavilla raskailla rutistuksilla. Ostotilanteessa ei juuri muuta ehdi kuuntelemaan kuin ensimmäisen biisin. Sitten vain 24 markkaa tiskiin, kiiruusti kotiin, kuulokkeet korville ja nupit siihen tiettyyn ilmansuuntaan.

Suomi ja blues on hankala yhdistelmä: ”Heräsin aamulla ja naiseni oli jättänyt minut…”. Ei se oikein toimi. Sanataituri Juice Leskinen teki muutaman huumoribluesin, joista hauskin on ”Pilvee, pilvee” ja pisin, sekä myös vaikuttavin, on ”Bluesia Pieksämäen asemalla”. ”Pieksämäki” kestää yli 16 minuuttia ja sillä vierailevat monet merkittävät suomalaiset muusikot, muun muassa Dave Lindholm. Dave taas on minulle eräs tärkeimmistä muusikoista noin yleensä ottaen; yksi siitä Suomi-rockin lyyrisestä täyskädestä, johon Lindholmin lisäksi lasken kuuluvaksi Juicen, Hectorin, Tuomari Nurmion ja J. Karjalaisen.

Davehan teki mitä lystäsi, suomeksi ja englanniksi. Tuotannon laatu oli korkea koko 70-luvun ja pitkälle 80-luvun puolelle eikä taso paljon pudonnut myöhemminkään. Albumeita on noin äkkiä laskettuna yli viisikymmentä ja siihen päälle vielä kokoelmat ja muissa kokoonpanoissa vierailut. Daven suurin ansio oli jatkuva etsintä: 80-luvun alun mielenkiintoisin kokoonpano, Bluesounds, pysyi harvinaisen pitkään kasassa – siis ”liian nopealle Lindholmille” – eli kolme vuotta. Tuloksena oli kolme studiolevyä, yksi livealbumi ja yksi kokoelma. Länsi-Saksassa olisi ollut rahakkaat markkinat, mutta Dave oli jo kyllästynyt. Seuraavaksi Lindholmia kuultiin myös Sleepy Sleepersien levyillä, rivimuusikkona irrottelemassa.

Sattumaa tai ei, olen Lindholmin keikkoja nähnyt enemmän kuin minkään muun suomalaisen artistin: Vääksyssäkin monena kesänä peräkkäin ”kelluvissa blueskonserteissa” paikallisen rantaravintolan eteen ankkuroidulla höyrylaivalla. Ne olivatkin oikeita blueskeikkoja. Laitoin poikani hakemaan nimmarit, kun en kehdannut keikan jälkeisiä oluita terassilla särpivää bändiä häiritä.

On eräällä tavalla nurinkurista, että uusi teknologia johdatti minut bluesin juurille. Se käänteentekevä tapaus oli Columbia Recordsin 1990 julkaisema Robert Johnsonin kaikki levytykset sisältänyt tupla-CD. Ehkä olin kypsynyt vastaanottamaan alkuperäisiä mies ja slidekitara -tallenteita ja olihan suuri osa noista savikiekoilta pelastetuilta raidoista tuttuja: Creamin ”Crossroads”, Fleetwood Macin ”Dust My Broom”, Rolling Stonesin ”Love in Vain ja monet muut.

Kun Spotifyn suoratoistopalvelu tuli saataville Suomessa 2000-luvun lopulla, eräs ensimmäistä soittolistoista, jonka tein koostui Robert Johnsonin alkuperäisistä biiseistä ja niistä tehdyistä uusista versiosta. Siitä listasta tuli pitkä ja erittäin korvia-avaava. Slidekitaraan syttyi rakkaus, jolle ei näytä olevan loppua. Lista soittajista, joiden levyt on aivan pakko saada, pitenee vuosi vuodelta: Elmore James, Tampa Red, Johnny Winter, Sonny Landreth, Rory Gallagher, George Harrison ja monet muut sekä kirsikkana slidekakun päällä vielä kuningatar, Erja Lyytinen.

Kalseat CD-levyt lähes syrjäyttivät vinyylit, mutta paljon hyvääkin tuli niiden vanavedessä. Laserlevyt, niin kuin noita aluksi nimitettiin, olivat suhteettoman kalliita pitkään: hinta oli tyypillisesti viritetty juuri 100 markan alle. Vinyylejä sai huomattavasti halvemmalla, hinnan ollessa yleensä puolet tuosta. Suoratoisto ja mobiililaitteet muuttivat tilanteen muutamassa vuodessa. CD-levyjä dumpattiin pois tilaa viemästä pilkkahintaan. City-Anttilan Top-Ten ja Stockmannin kellarikerroksen viihde-elektroniikkamyymälä olivat ne parhaat löytöpaikat. Yksittäisiä levyjä muutamalla eurolla ja hienoja bokseja muutamalla kympillä muualtakin. Blueskokoelmani kasvoi nopeasti ja kohtuuhintaan.

Alkuperäiset sellakkalevyt ja 1950-luvun vinyylipainokset muuttuneet hintaviksi keräilykohteiksi. CD-levyt olivat usein vielä digitaalisesti ”putsattuja”, siis ilman niitä tunnelmallisia ritinöitä ja napsahduksia. Vinyylejäkin tuli hankittua, mutta ne ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta uusiopainoksia. Eihän minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta muuten saada Charley Pattonin, Delta-bluesin isän, koko tuotantoa hyllyyni.

CD-aikakauden auringonlaskun myötä levykauppa toisensa perään laittoi lapun ulko-oveen, jossa luki ”Loppuunmyynti. Liike lopetetaan.”. Näin kävi Tunnelin Levyllekin. Se oli paitsi levykauppa
myös asiantuntijapalvelu. Ilman Jounin ystävällistä johdattelua ja vakuuttavaa myyntipuhetta olisi moni mielenkiintoinen levy jäänyt ostamatta. Jouni oli enemmän jazzmies, mutta hyviä vihjeitä sain myös blueslevyjen hankintaan, varsinkin uusien, minulle tuntemattomien artistien levytyksiin.

Jon Spencer Blues Explosionin rujo garageblues kuulosti heti erilaiselta jo senkin takia triossa oli rumpali ja kaksi kitaristia. Biisien pituudet vaihtelivat yhdestä kolmeen minuuttiin. Ei mitään kokonaisen LP-levyn puoliskon improvisaatiojameja vaan lyhyttä, ytimekästä ja rämisevää: siis eräänlainen paluu juurille. Kauniisti sanottuna…

Tämän jutun otsikko on lainattu Hullujussin ”Bulvania” -albumin erään raidan nimestä. Se taas on seitsemän minuutin parodiablues, joka ei liene koskaan naurattanut ketään.