Hyvää Beatles-iltapäivää! Nimeni on Robert Ramberg. Vieressäni on viehättävä assistenttini Honey Pie. Kuten ilmoituksessa mainitaan, sukellamme tänään Beatles-albumeille piilotettujen laulujen syleilyyn.
Olemme kokoontuneet tänne tänään, koska Beatles esitti All You Need Is Love -kappaleen ensimmäisessä maailmanlaajuisessa, suorassa Our World -satelliittilähetyksessä 25. kesäkuuta 1967. Yli 400 miljoonaa ihmistä näki tämän TV-spesiaalin. Näin itsekin tuon lähetyksen Telefunkenin mustavalko-TV:stä. Tähän lauluun huipentui Summer of Love, rakkauden kesä, 67.
Yhtä hyvä, tai jopa parempi, ajankohta viettää kansainvälistä Beatles-päivää olisi 6. heinäkuuta. Tuona päivänä 1957 John ja Paul kohtasivat Wooltonin puutarhajuhlissa. Quarrymen-yhtyeen huilatessa kuorma-auton lavalla pidetyn keikan jälkeen Paul hämmästytti Johnin soittamalla – oikeilla soinnuilla ja sanoilla – Eddie Cochranin Twenty Flight Rockin. Ehkä sitten ensi vuonna heinäkuussa?
ALL YOU NEED IS LOVE (SINGLE 1967)
Kahdessa studiosessiossa nopeasti puolivalmiiksi saatettu, osittainen konserttiesitys, All You Need Is Love ilmestyi singlenä ja myöhemmin osana Yellow Submarine -elokuvamusiikkilevyä. Beatlesin mittapuulla laulu on melko vaisu kokonaisuus. Mutta se täytti paikkansa täydellisesti tuossa satelliittilähetyksessä. Kappalehan on yhteislaulun tapainen hoilotus rakkauden kaikkivoipaisuudesta, joka vielä tuona kesänä 67 oli pätevä julistus. Valtavassa Abbey Roadin ykkösstudiossa yhteislaulua johti hermostunut ja purkkaa jauhava John Lennon. Seuraavana vuonna laulun sanoma, kuten myös rakkauden kesä, hukkui ennennäkemättömään väkivaltaan ja pettymykseen. Myös Beatlesin musiikki muuttui.
Ensimmäinen äänilevy, jonka itse kävin ostamassa Helsingin Stockmannin levyosastolta oli tuota uutta satoa, Hey Jude/Revolution -single. Vuosi oli 68. Olin 12-vuotias. Olin kyllä kuullut yhtyeen kaikki siihen mennessä ilmestyneet singlet ja LP-levyt ystäväni Veli-Matin pikkuhuoneessa Tapiolan Menninkäisentiellä, vuodesta 64 alkaen. Tuo oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minulla oli Beatles-levy, jota Veli-Matti ei ollut kuullut.Veli-Matin isä, Pekka Jauho, oli toisen maailmansodan taistelulentäjä, fysiikan tohtori, tietokirjailija ja VTT:n pääjohtaja. Tuo kaikki oli silloin toissijaista. Paljon tärkeämpää oli se, että hän matkusti paljon ja toi usein uuden Beatlesin singlen tai älpeen ystävälleni. Monesti kuulimme uutuuden ennen kuin se ehti myyntiin Suomeen. Olin onnekas. Beatlesista tuli mittapuu kaikelle musiikille, jonka kuulin: onko tuo yhtä hyvää kuin Beatles? Parempaa se ei voinut olla.
“Jos haluat tietää kaiken kuusikymmenluvusta, kuuntele Beatlesin musiikkia”
Sanoi Aaron Copland, yhdysvaltalainen klassinen säveltäjä, pianisti ja kriitikko.
Vuoden 1955 jälkeisten vuosikymmenten teinit ovat uskoneet, että juuri heidän aikansa on ainutlaatuinen. Silti kuusikymmenluku oli erityinen huomattavasti laajemmalle ikäryhmälle kuin mikään muu aikakausi ennen sitä tai sen jälkeen. Tuon ajan henki levittäytyi yli läntisen maailman uudistavalla vapauden tunteella, jota voi verrata sellaiseen riemuun, kun opettaja päästää lapset koulusta etuajassa aurinkoisena iltapäivänä.
Kuusikymmenluvun huumaava optimismi sai parhaan ilmaisunsa juuri pop-musiikissa – eikä missään niin täydellisesti kuin Beatlesin tuotannossa. Tuo vuosikymmen olisi varmasti ollut sävyltään ja suunnaltaan samankaltainen ilman heitäkin. Mutta Beatlesin musiikki oli elintärkeä tuolle kiihkeälle ajanjaksolle. Ilman sitä kuusikymmenluvun uskaliaan säkenöivä ilmapiiri – jota liverpoolilainen runoilija Brian Patten kuvaili sanoilla ”ritisevä sähkömyrsky” – olisi tuskin edes leimahtanut.
Beatlesin saavutukset ovat niin ilmeisen häikäiseviä, että harva on kyseenalaistanut niitä. Yksimielisyys heistä on lähes yleismaailmallista: Beatles on ylivoimaisesti kaikkien aikojen merkittävin pop-yhtye, ja heidän musiikkinsa rikastuttaa yhä satojen miljoonien ihmisten elämää.
Beatles, monista 60-luvun yhtyeistä ja artisteista poiketen, ei kasannut albumejaan yhden tai kahden menetyssinglen ympärille. LP-raidat olivat lähes kauttaaltaan erittäin laadukkaita – hittimateriaalia, joka sai kilpailevat yhtyeet epätoivon valtaan. Tänään iltapäivällä kuulemme parinkymmenen laulun valikoiman noita albumeilla julkaistuja sävelaarteita: hämmentävän hienoja ja ilahduttavan outoja tallenteita kaikilta virallisilta brittiläisiltä pitkäsoitoilta.
Toinen, usein vähemmälle huomiolle jäänyt, seikka oli Beatlesin pyrkimys päättämään laulunsa jollain muulla tavalla kuin häivyttämällä (fade out). Yhdysvaltalaiset pop-yhtyeet päätyivät lähes aina feidaukseen, joko omasta tahdostaan tai tuottajansa määräyksestä. Fade out helpotti radiosoitossa mainosten ketjuttamista lähetysvirtaan.
MISERY (1963 PLEASE, PLEASE ME)
Miseryn myötä Lennon ja McCartney saavuttivat kahdeksan laulunkirjoituskrediittiä Beatlesin ensimmäiselle LP-levylle, Please Please Me -albumille. Saavutus, joka oli pop-artisteille ennenkuulumaton vuonna 63. Sitä, että artisti itse yritti kirjoittaa yhtään mitään, pidettiin suorastaan outona. Jopa arvostetut alkuperäiskyvyt Chuck Berry, Buddy Holly ja Roy Orbison turvautuivat ulkopuoliseen ammattiapuun. Sellaisen yhtyeen ilmestyminen, joka kirjoitti suurimman osan materiaalistaan tai jopa kaiken itse, oli vallankumouksellista. Myöhemmät lauluntekijät ovatkin toistuvasti todistaneet, että juuri Beatlesin ”tee-se-itse” -esimerkki rohkaisi heitä säveltämään omia laulujaan ja perustamaan omia bändejään.
Misery on hupaisa muotokuva nuoruuden itsesäälistä. Iltapäivän päätteeksi kasaan rykäisty kappale etenee vakavailmeisenä ilman dynamiikan vaihteluita täydentäen osuvasti sanoituksen koomista paatosta. Lennon jaMcCartney laulavat rennossa harmoniassa, jonka huumoria alleviivaavat George Martinin lisäämät koomiset pianofillit. Vaikka Harrisonin kitarointi on perinteistä Chuck Berryä ja Lennonin loppupuolen lallattelu viittaa doo-wopiin, Misery on itseironiassaan pohjimmiltaan englantilainen.
HOLD ME TIGHT (1963/WITH THE BEATLES)
Pääasiassa McCartneyn kirjoittama Hold Me Tight oli epäonninen kappale. Studiopäiväkirjan mukaan yhtye käytti kolmetoista ottoa saadakseen laulun valmiiksi Please, Please Me -levylle. Hold Me Tight hyllytettiin seitsemäksi kuukaudeksi ennen kuin se kaivettiin uudelleen esiin.
Beatlesin hyljeksimä Hold Me Tight ei saanut osakseen sen parempaa kohtelua kriitikoilta. Bassot ovat kevyet, mutteivät poikkeuksellisen kevyet tämän kauden Beatles-raidaksi. Oktaaveittain tuplattu boogie-basso ja kitaralinja kuljettaa laulua säälimättömästi eteenpäin Twist And Shout -tyyliin, kunnes se pysähtyy ainutlaatuiseen “hidastaen” -lopetukseen. Kättentaputuksilla ryyditetty sovitus on tehokas. Soita biisi kovaa, bassot kaakossa, niin saat kaiuttimista ulos vyöryvän rock-kappaleen, joka huokuu vahvasti yhtyeen keikkaesiintymisten tunnelmaa.
ALL MY LOVING (1963/WITH THE BEATLES) McCartneyn kirjoittama All My Loving on sikäli epätavallinen, että se sai alkunsa pelkkänä sanoituksensa. Ilmavan ”kirjelaulun” melodia pomppii riemukkaasti ylös ja alas McCartneylle tyypillisellä harmonisella tarmolla ja runsaudella. Bassolinjaa maustavat Lennonin nopeat rytmikitarakuviot. McCartneyn laulu on vastustamattoman hyväntuulista samoin Harrisonin Carl Perkins -tyylinen kitarasoolo ja koko kappaleen raikkaasti rullaava rytmi. 60-luvun alun brittipopin viattomuus on tislautunut täydellisesti All My Lovingin tyylikkääseen yksinkertaisuuteen. Vaikka sitä ei koskaan harkittu singleksi, se sai runsaasti radiosoittoa. All My Loving kuului Beatlesin keikkasettiin vuosina 63 ja 64, ja se esitettiin Beatlesin ensimmäisessä esiintymisessä Ed Sullivan Show’ssa Yhdysvalloissa helmikuussa 64. Samaan aikaan Beatlesin kilpailijat seurasivat ihmeissään, kuinka tällainen kaupallisen potentiaalin omaava kappale tuupattiin pelkäksi albumiraidaksi.
THINGS WE SAID TODAY(1964/A HARD DAY’S NIGHT)
Jane Asherin kanssa Bahamasaarilla lomaillessaan toukokuussa 64 Paul McCartneyn kirjoitti laulun nimeltään Things We Said Today. Se on epätyypillinen McCartneyn lauluksi. Painostava tunnelma ja melodian horisontaalinen rakenne muistuttaa Lennonin tyyliä. Lennon pitikin tästä laulusta erityisesti. Synkkä sanoitus sopii yhteen musiikin alakulon kanssa. Myrskyisää virettä vahvistaa Lennonin ruoskaniskumainen kitara ja Starrin napakat virvelirummun iskut. Kappaleen vaikuttavuus takasi sen, että siitä tuli osa yhtyeen keikkaohjelmistoa. Things We Said Today loi mallin voimakkaille dramaattisille kontrasteille. Beatles hyödynsi tätä seuraavalla LP-levyllään, Beatles For Sale -albumilla.
BABY’S IN BLACK (1964/BEATLES FOR SALE)
A Hard Day’s Night -albumin äänitykset olivat vastikään päättyneet, kun Beatles suuntasi kunnianhimoiselle ulkomaankiertueiden sarjalle. Juuri tämän uuvuttavan kiertueen aikana Lennon ja McCartney kirjoittivat joukon alavireisiä lauluja, jotka muodostavat valtaosan yhtyeen neljännestä albumista, Beatles For Salesta. Hotellihuoneessa kirjoitettussa Baby’s In Blackissa on merkkejä tekijöidensä tietoisesta kokeilusta päätyen muunnelmaan kansanlaulusta (Johnny’s So Long At The Fair), josta on peräisin laulun 6/8-tahtilaji.
Vaikka yhtye suhtautui lopputulokseen viileästi, esitys keinuu tarttuvasti Starrin ansiosta. Laulun folk-balladimaiset sävyt viehättivät faneja siinä määrin, että se pysyi Beatlesin keikkaohjelmistossa yli kaksi vuotta.
EVERY LITTLE THING (1964/BEATLES FOR SALE)
Every Little Thing on John Lennonin laulama, ja se ilmentää hyvin hänen melodista otettaan. Kappaleen epätoivoisesta intohimosta voisi päätellä sen olevan Lennonin käsialaa, erityisesti Beatlesin uran tässä vaiheessa. Silti se on McCartneyn kirjoittama. Every Little Thing oli suunnitteilla seuraavaksi singleksi A Hard Day’s Nightin jälkeen. Kaupallisemmat laulut kuitenkin syrjäyttivät sen, ja se päätyi lopulta ”täyteraidaksi” Beatles For Sale -albumin kakkospuolelle, saaden säveltäjältään vain vähäistä arvostusta.
Arvoitus piileekin siinä, että Every Little Thing on eräs albumin tunteikkaimmista raidoista. Sielukkaan laulun viimeistelevät Starrin patarummut ja Harrisonin klassisen vähäeleinen kitarasoolo.
EIGHT DAYS A WEEK (1964/BEATLES FOR SALE)
Tiettävästi Beatlesin toisen elokuvan nimikappaleeksi aiottu Eight Days A Week tuotiin studioon keskeneräisenä. Studiossa Lennon ja McCartney kirjoittivat kappaleeseen keskiosan ja hioivat erikoisen voimistuvan alkusoiton valmiiksi. Eight Days A Week kiipeää ja laskeutuu duuriasteikkoa pitkin samaan tapaan kuin All My Loving, joka oli myös sävelletty pianolla. Teoksen loistava yksinkertaisuus suorastaan huusi hittisingleä. Jollainen siitä tulikin Yhdysvalloissa, tosin vasta maaliskuussa 65.
Lennon arvosti laulua myöhemmin vain vähän. Tällaista asennetta ei kuitenkaan voi havaita hänen laulusuorituksessaan, jossa hän laulaa kirkkaassa harmoniassa McCartneyn kanssa luovan hetken intoa hehkuen. Eight Days A Weekin iloinen energia ja maailmaa syleilevä soundi on valloittava. Kappaleen sointi – kirkasääninen sähkökitara ja helkkyvät akustiset kitarat – vaikutti merkittävästi orastavaan amerikkalaiseen folk-rock -suuntaukseen.
YESTERDAY (1965/HELP!)
Legendan mukaan McCartney kirjoitti Yesterdayn jo tammikuussa 1964 A Hard Day’s Night -albumin tekovaiheessa. On kuitenkin totta, että McCartney epäröi Yesterdayn suhteen useita kuukausia, sillä hän ei voinut uskoa, ettei kappale olisi ollut olemassa jo vähintään sukupolven ajan. Hänen epävarmuutensa johtui sävellysolosuhteista. Herättyään eräänä päivänä sävelmä mielessään hän hapuili pianon ääreen hahmotellakseen soinnut. Yesterday ikään kuin putosi taivaalta täysin valmiina.
Paul lauloi Yesterdayn Epiphone Texan -kitaransa säestyksellä. Jousikvartetille tehty sovitus, joka oli George Martinin ensimmäinen merkittävä sovitustyö yhtyeelle, lisättiin myöhemmin. McCartney suhtautui jousiin epäillen ja vaati, ettei lopputuloksesta saa tulla ”kuin Mantovani”. Yhtyeen kannalta Yesterdayn merkitys oli siinä, että George Martin paljasti heille klassisten instrumenttivärien siihen asti käyttämättömän maailman.
Lopputuloksessa on karua selkeyttä, joka ansaitsee sille suodut kehut. Yhdysvalloissa singlenä julkaistuna Yesterday uhmasi amerikkalaisten vastenmielisyyttä ”korkeakulttuuria” kohtaan pysymällä listaykkösenä kuukauden ajan.
YOU’RE GOING TO LOSE THAT GIRL (1965/HELP!)
You’re Going to Lose That Girl oli viimeinen kappale, jonka Beatles äänitti ennen kuin he matkasivat Bahamalle filmaamaan Help! -elokuvaa. Kiireestä huolimatta biisi oli erinomaisesti laulettu; erityisesti falsettiosuus, joka sitoo laulun keskiosan alkuun ja loppuun. Eräs Help! -albumin parhaiten aikaa kestäneistä lauluista, You’re Going to Lose That Girl oli ensimmäinen kappale, jolla Harrison soittaa soolon Fender Stratocasterilla. Stratocaster-kitaroita Beatles oli tietoisesti vältellyt uransa alkupuolella. Syy tähän oli se, että he halusivat jyrkästi erottautua 60-luvun alun suosikkien, Cliff Richard and the Shadowsin, imagosta. Fender samoin kuin Rickenbacker, Vox ja monet muut instrumenttien valmistajat lahjoittivat soittimia ja vahvistimia yhtyeelle, toivoen tällä tuoteasettelulla saavansa lisää näkyvyyttä. Beatlesin tuoma mainosarvo kun oli mittaamattoman suuri.
TICKET TO RIDE (1965/HELP!)
Katkera ja riitasointinen, laahavalla rytmillä kulkeva, keskitempoinen kappale Ticket to Ride ei ollut mikään itsestään selvä valinta Beatles-singleksi. Britanniassa pop-lehdistö markkinoi sitä yhtyeen uudenlaisena aluevaltauksena, epätavallisena ja jopa epäkaupallisena.
Puhtaana soundina Ticket to Ride on poikkeuksellinen – massiivinen kokonaisuus, jonka luovat helisevät sähkökitarat, painokas rytmi ja jytisevät lattiatomit. Se on eräs ensimmäisistä yrityksistä vangita levylle voima, jonka sähköisesti vahvistettu yhtye saa aikaan lavalla. Lennon muistelikin kappaletta myöhemmin ”eräänä varhaisimmista heavy metal -levyistä”. Ticket to Ride on myös Beatlesin esimmäinen julkaistu äänite, joka ylitti kolmen minuutin rajan.
MICHELLE (1965/RUBBER SOUL)
Ranska on rakkauden kieli. Niinpä Paul McCartney pyysi ystävänsä vaimoa, joka oli ranskan opettaja, varmistamaan, että laulun ranskankielisestä lauseesta tuli autenttinen. On myös epäilys, että tämäkin, kuten Yesterday, jota Michelle paljolti muistuttaa, on McCartneyn soololevytys. Tyylillinen pastissi, joka viittoillee 20-luvulle – ja hieman kieli poskessa tehty laulu – oli ollut olemassa jo 50-luvun lopulla juhlissa esitettynä vitsinä. Kunnes siitä päätettiin työstää raita vuoden 65 Rubber Soul -albumille. Harmonisesti hienoimpia Beatlesin lauluja, Michellen kitarasoolossa on kaikuja Bizet’n Carmen-oopperan eräästä kohtauksesta.
GIRL (1965/RUBBER SOUL)
Viimeinen Rubber Soul -albumille äänitetty laulu, Girl, on Lennonin vastaus McCartneyn Michelle-kappaleeseen. Lennon korvaa kumppaninsa pehmeän valeranskan dekadentillä saksalaisella marssitempolla yhdistettynä Zorba Kreikkalainen -elokuvan musiikkiin. Kapoidut kitarat tuovat mieleen niin buzukit kuin wieniläiset mandoliinit, joita yhtye varmasti kuuli radiosta Hampurin-kausillaan 60-luvun alussa. Keski-osan turhautunut edestakaisin askellus kehystetään kaksimielisellä taustalaululla (tit, tit, tit, tit), kun taas kertosäkeen sisäänhengityksen suhina on niin poskettoman yliampuvaa, että voi hyvin kuvitella Lennonia nauramassa mikrofonin sivuun. Teeman mukaisesti elämään kyllästynyt lyriikka on Lennonin hiotuimpia Beatlesin aikaisia tekstejä.
IN MY LIFE (1965/RUBBER SOUL)
Rubber Soulin suunnitteluvaiheessa Lennon ja McCartney saivat ajatuksen kirjoittaa jotain Liverpoolista. Samoihin aikoihin eräs arvostettu toimittaja tiedusteli Lennonilta, miksi hänen lauluissaan ei käytetty samanlaista sanaleikittelyä kuin hänen kirjoissaan? Lennon tarttui kumpaankin haasteeseen ja luonnosteli kuvauksen bussimatkasta lapsuudenkodistaan Liverpoolin keskustaan. Kun tästä muodostui liian runsas kokonaisuus, hän pyrki tiivistämään materiaalia. Sekään ei auttanut, niinpä Lennon luopui alkuperäisestä ideasta ja kirjoitti sanoituksen kokonaan uudelleen.
In My Life on tutkielma menneisyydestä ja sen muistelemisen tuomista ristiriitaisista tunteista. Teksti on syvällisempi kuin Beatlesin aiemmat sanoitukset, ja laulu käsittelee jopa kuolemaa ilman dramatisointia. Lennon oli ylpeä sanoituksestaan ja piti sitä ensimmäisenä vakavasti otettavana työnään.
Hankalasti laulettava melodia on ilmeisesti pääosin McCartneyn käsialaa, joskin se sopii Lennonin äänelle erinomaisesti. Kyse on siis mitä ilmeisimmin fifti-fifti -yhteistyöstä.
Väliosaa varten George Martin kokeili ensin ensin urkuja siirtyen sitten sähköpianoon. Hän äänitti osuutensa puolinopeudella, joka toistettuna antoi cembalomaisen soinnin. Tämä taidokas barokkipastissi oli hänen toinen merkittävä panoksensa Beatles-kappaleeseen Yesterdayn jälkeen.
IF I NEEDED SOMEONE (1965/RUBBER SOUL)
George Harrisonin tähän mennessä onnistuneimman laulun, If I Needed Someonen kitarakuvio on johdettu Byrds-yhtyeen kappaleesta The Bells of Rhymney. If I Needed Someone heijastaa ennen muuta tekijänsä kiinnostusta intialaiseen klassiseen musiikkiin. Kappale perustuu borduna-ääneen – eli yhtäjaksoisesti taustalla soivaan ääneen. Myös If I Needed Someonen kitarakuvio toimii intialaisen kielisoittimen, tamburan, tavoin. Yhdessä 12-kielisen Rickenbackerin kellomaisen soundin ja kolmiäänisen harmoniakuoron kanssa tämä luo juhlallisen vaikutelman, jota Harrisonin kalsea sanoitus osuvasti vahvistaa.
TOMORROW NEVER KNOWS (1966/REVOLVER)
Ilmeisesti vakavaan itseopiskeluun tähdäten Lennon otti LSD:tä tammikuussa 66 ja hyödynsi The Psychedelic Experience -kirjan ohjeita; hän luki kirjan sisältämän mukaelman Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta nauhalle ja soitti sitä huumeen alkaessa vaikuttaa. Lopputulos oli häikäisevä, ja hän kiirehti vangitsemaan kokemuksen lauluksi poimien monet sanoista suoraan kirjan tekstistä.
Nimellä The Void, tyhjyys, kulkenut kappale oli ensimmäinen, joka äänitettiin Revolver-albumia varten. Lopullisella nimellään Tomorrow Never Knows se esitteli Timothy Learyn psyyke-vallankumouksen länsimaisen maailman nuorisolle, ja siitä tuli Beatlesin yhteiskunnallisesti merkittävin levytys. Kappale alkaa lainauksella The Psychedelic Experience -kirjasta, mutta nimensä se sai Ringo Starrin tokaisusta, joka vastaa hippien “Be here now” -elämänohjetta.
Ainutlaatuiset rumpusoundit luotiin parilla löysäksi viritettyjä, vaimennettuja tomeja, jotka kompressoitiin ja tallennettiin massiivisella kaiulla – lopputulos loi mielikuvan kosmisesta tabla-rummusta, jota soittaa myrskypilven päällä ratsastava vedalainen jumaluus. Tämä oli kuitenkin vasta alkua tuotannolle, jonka on soinnillinen kekseliäisyys oli ainutlaatuista pop-musiikissa. Työ alkoi rytmiraidan luonnilla ja jatkui lisäämällä päällekkäisäänityksinä nauhasilmukoita, joita McCartney oli tehtaillut kotonaan. Nauhasilmukka – pätkä nauhoitettua ääntä, joka on editoitu luomaan loputtomasti kiertävä signaali – oli äänitehostestudioiden perusaineistoa. Pop-musiikissa ei kuitenkaan oltu koskaan kuultu mitään vastaavaa.
Instrumentaaliraita ajettiin ADT:n (Artificial Double Tracking), läpi ja sen loppuosalla vilahtaa McCartneyn paloiteltu ja väärinpäin käännetty Taxman-kappaleen kitarasoolo. Äänimaisema on muutenkin hätkähdyttävä sekoitus anarkiaa ja hartautta, nauhasilmukoiden risteillessä satunnaisina ja toisiinsa törmäävinä. Lauluraidalla Lennon halusi kuulostaa Dalai-lamalta ja tuhansilta tiibetiläismunkeilta, jotka veisaavat vuoren huipulla. George Martin ratkaisi tämän ohjaamalla lauluraidan pyörivän Leslie-kaiuttimen läpi. Vaikka lopputulos oli vavahduttava, Lennon jäi tyytymättömäksi ja olisi toivonut, että ne munkit olisi palkattu oikeasti. Jo pelkkänä äänikollaasina Tomorrow Never Knows on yhä edelleen riemastuttavan outo.
I’M ONLY SLEEPING (1966/REVOLVER)
Kinks-yhtyeen suunnanmuutos kohti englantilaista music hall -tyyliä vaikutti seuraavaan esitykseen. On hieman ristiriitaista, että Lennonin uneliaisuutta käsittelevä teos on harmonisesti aktiivisempi kuin mikään muu hänen kirjoittamansa laulu. Sanoituksen aihe on eräänlainen modernin Oblomovin mutinaksi naamioitu henkilökohtainen tunnustus, joka torjuu arkimaailman tyhjänpäiväisen kiireen välinpitämättömällä laiskuudella.
Revolver-albumin miksaussessioissa Beatles oli mukana ensimmäistä kertaa. Se oli merkki siitä, kuinka tarkeänä he pitivät luomansa uuden äänimaailman eheyttä. He tekivät kovasti töitä saavuttaakseen haluamansa sointivärit. Lennonin tavoittelema ohut, paperinen, ”vanhan miehen ääni” saatiin aikaan varispeed-tekniikalla. Vaikuttavin käytetyistä efekteistä oli Harrisonin huolella rakentama takaperin soitettu kitaraosuus.
Vaikka I’m Only Sleeping ei ole yhtä komea kuin Tomorrow Never Knows, sen rakenne – haukottelevat päällekkäisäänitykset, hidastettujen symbaalien himmeät kaiut ja pehmeästi hiipivä basso – on vähintään yhtä pitkälle vietyä studiokikkailua. Beatles ei ollut enää kiinnostunut jäljittelemään keikkasoundiaan studio-olosuhteissa; sen sijaan he loivat jokaiselle raidalle täysin uudenlaisen äänimaiseman.
WHEN I’M SIXTY-FOUR (1967/ SGT. PEPPER’S LONELY HEARTS CLUB BAND)
Beatlesin monipuolisuus oli piirre, jota heidän kilpailijansa saattoivat vain kadehtia. McCartneyn When I’m Sixty-Four nauhoitettiin Strawberry Fields Forever -sessioiden jäljissä, ja se tuskin olisi voinut olla suurempi vastakohta edeltäjälleen. When I’m Sixty-Four on sävyltään ja rakenteeltaan kevyt, taaksepäin katsova vaudeville-pastissi.
When I’m Sixty-Four oli eräs McCartneyn varhaisimmista teoksista: Paul sävelsi melodian 14-vuotiaana vuonna 57. Yhtye käytti kappaletta klubiaikoinaan täytteenä, kun äänentoistolaitteet temppuilivat. Kun Paulin isä Jim täytti 64 vuotta heinäkuussa 66, laulu muistui hänen mieleensä. Sanoitus on parodia pohjoisenglantilaisesta elämästä, ja tämä maanläheinen laulu upotettiin Sgt. Pepperin monikerroksisten psykedeelisten kappaleiden keskelle.
Harva Beatles-sovitus on yhtä niukka; sen tärkeimmät piirteet ovat McCartneyn rauhallisesti askeltava basso, George Martinin luomat lennokkaat klarinettikuviot ja poikkeuksellisen koristeelliset taustalaulut. Kokonaisuuden kruunaa McCartneyn sympaattinen laulusuoritus – joka tehtiin vieläkin nuorekkaammaksi nauhanopeutta muuttamalla.
LOVELY RITA (1967/SGT. PEPPER’S LONELY HEARTS CLUB BAND)
Olettavasti Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -levyllä julkaistun Lovely Rita -kappaleen inspiraatio tuli Paul McCartneyn ystävällisestä kohtaamisesta pysäköintivalvojan kanssa, kun hän sai parkkisakot Abbey Road -studioiden luona. “Meter maid” on amerikanenglannin slangia, mutta se istuu lauluun paremmin kuin “traffic warden”, etenkin “maid” sanan sisältämien eroottisten viitteiden vuoksi, joita kappaleen lopun voi ajatella ilmentävän.
Optimistinen, elämäniloa kupliva laulu on tyypillistä McCartneyta, jota Lennonin oli vaikea sietää. Kappaleen lauluharmonioissa kuuluu Beach Boysin vaikutus. Pääasiassa akustisilla soittimilla ja pianolla tehty tausta saa nasevan lisän kampa ja paperi -yhdistelmän kazoomaisesta soundista. Honky tonk -tyylisen pianosoolon soittaa George Martin.
George Harrisonin mukaan Abbey Road -studioiden kova ja kiiltävä vessapaperi kelpasi kyllä kampa-ja-paperi -hommiin, muttei muuhun. Lausunnon seurauksena paperi vaihdettiin pikavauhtia pehmeämpään.
BEING FOR THE BENEFIT OF MR KITE! (1967/SGT. PEPPER’S LONELY HEARTS CLUB BAND)
Beatlesin kuvatessa promootiovideota Strawberry Fields Foreverille Kentissä tammikuussa 67, Lennon poikkesi antiikkiliikkeeseen. Sieltä hän löysi viktoriaanisen sirkusjulisteen, joka mainosti kiertävien akrobaattien esitystä vuonna 1843. Tämä vetosi Lennonin absurdiin huumorintajuun. Kun uutta albumia varten häneltä tarvittiin sävellys, Lennon ripusti julisteen kotistudionsa seinälle, soitti pianoa ja lauloi julisteen lauseita, kunnes hänellä oli koossa kohta kuultava laulu.
George Martinilta Lennon pyysi ”tivolimaista” tuotantoa, jossa voisi ”haistaa sahanpurun”. Haaste vastata Lennonin intuitiiviseen lähestymistapaan kannusti Martinia erittäin omaperäisiin sovituksiin, joista Being for the Benefit of Mr. Kite! on erinomainen esimerkki. Käyttämällä polkuharmonia, huuliharppuja sekä viktoriaanisten höyryurkujen äänistä saksittua kaleidoskooppimaista äänivallia, Martin loi loistavan aikakauden musiikillisen vision, joka täydensi hienosti Lennonin kuivaa, nasaalia laulutapaa. Ringon briljantti rumputyöskentely ansaitsee myös maininnan.
Lennon oli tyytyväinen lopputulokseen, muttei itse kappaleeseen, jota hän piti hätäisesti kyhättynä. Useimmat haluavat olla eri mieltä. Kappale kokonaisuutena – kuvastoineen juhlallisesti valssia tanssivasta hevosesta – tarjoaa vastustamattoman groteskia huumoria.
HONEY PIE (1968/THE BEATLES)
Paul McCartneyn Honey Pie on suora kunnianosoitus brittiläiselle music hall -tyylille. Laulu kertoo kuuluisasta näyttelijästä, hellittelynimeltään ”Honey Pie”. Nainen nousee kuuluisuuteen Hollywoodissa, ja hänen entinen rakastajansa toivoo hänen palaavan luokseen Englantiin. Tarina on siis tyypillinen 1920-luvun music hall -juoni. Luodakseen asianmukaisen, vanhanaikaisen äänimaailman, kappaleen alkuun lisättiin puhuttu säe sekä ritinää, joka muistuttaa savikiekon soundia.
On mielenkiintoista, että Lennon, joka myöhemmin lyttäsi teoksen, soittaa itse kappaleen tyylillisesti autenttisen, jatsahtavan kitarasoolon. George Martinin flapper-tanssiorkesterisovitus on nappisuoritus, samoin McCartneyn huolella opitut laulumaneerit. Honey Pie onkin eräänlainen sisarteos aiemmin soitetulle When I’m Sixty-Four -kappaleelle.
SAVOY TRUFFLE (1968/THE BEATLES)
Savoy Truffle piruilee Harrisonin ystävänsä ja Valkoisella Tuplalla vierailleen, Eric Claptonin, tavalle mättää kitusiinsa halpoja suklaakonvehteja. Harrison täytti sanoituksen luettelemalla lähes koko Mackintosh’s Good News -rasian sisällön. (Creme Tangerine, Montelimar, Ginger Sling ja Coffee Dessert, jne.) Kappaleen keskiosassa mainitaan vielä tuoreen elokuvan nimi, You Are What You Eat. Chris Thomasin sovitus saksofonisektioineen tehostaa laulun purevuutta nasaalin laulun ja ummetusta ilmentävän rajun kompressoinnin lisäksi.
Kappale toimi leikkisänä varoituksena ystävälleen, jonka hampaat olivat suklaa-addiktion jäljiltä surkeassa kunnossa. Savoy Truffle onkin ainoa Beatles-kappale, joka on syntynyt dentaalihygieenisestä painostuksesta.
CRY BABY CRY (1968/THE BEATLES)
Lennonin Intiassa kirjoitettu Cry Baby Cry pyörii yhdelle soinnulle, E-mollille, rakentuvien säkeistöjen ympärillä. Lennon tuomitsi 70-luvun haastatteluissa tämänkin kappaleen, niin kuin lähes kaikki Beatlesin aikaiset laulunsa, ”roskaksi”. Todellisuudessa Cry Baby Cry on lumoava ja vaikuttava luomus.
TV-mainokseen perustuva sanoitus kehittyi vähitellen muistuttamaan lastenlorua. Cry Baby Cry henkii pahaenteistä tunnelmaa. Sen luovat sekä Lennonin sanoituksen monitulkintaisuus sekä melodian huojuva rakenne. Kaikista Beatles-yhtyeen jäsenistä juuri Lennonilla oli suorin yhteys lapsuuteensa. Tämä laulu – petollisine auringonpaisteineen ja raoillaan olevien ovien takaa kuuluvine salaperäisine nauruineen – on eräs tuon luovan yhteyden parhaista tuotoksista.
MARTHA MY DEAR (1968/THE BEATLES)
McCartneyn rytmisesti epätavallisin kappale, Martha My Dear, äänitettiin pian sen jälkeen, kun Lennonin samankaltaisen epäsäännöllistä Happiness Is A Warm Gun -kappaletta oli hiottu intensiivisesti harjoituksissa. On mahdollista, että McCartney – kumppaninsa omituisuuksista inspiroituneena – päätti luoda jotain yhtä mutkikasta omaksi huvikseen.
Siinä missä Lennonin kappale on synkkä ja kireä, Martha My Dear on säveltäjänsä persoonallisuuden riemukkain ilmentymä sitten Penny Lanen. Martha My Dearin leikkimielisessä sanoituksessa McCartneyn koira sotkeutuu Paulin tuoreeseen rakkaussuhteeseen. Kappale on häikäisevän sujuva, ilman painavaa sisältöä.
Sävellaji toi Paulin mieleen vaskipuhallinyhtyeen, ja George Martin kokosikin sellaisen nopeasti, ja suurin osa äänityksestä saatiin valmiiksi yhden tehokkaan työpäivän aikana. Kukaan muu yhtyeen jäsenistä ei osallistunut äänityksiin – mikä on osoitus McCartneyn ällistyttävästä monilahjakkuudesta, mutta kielii myös hänen kollegoidensa välinpitämättömyydestä tällaisia huolettomia lauluja kohtaan.
EVERYBODY’S GOT SOMETHING TO HIDE EXCEPT ME AND MY MONKEY (1968/THE BEATLES)
Everybody’s Got Something To Hide Except Me And My Monkey on eräs lähes 20 laulusta, jotka John Lennon kirjoitti Beatlesin palattua Intian Rishikeshistä, jossa he opiskelivat meditaatiota Maharishin johdolla. Laulun sanat, heroiinin käyttöön liittyvää apina-viittausta lukuun ottamatta, on otettu lähes kokonaan Maharishin lausunnoista. (Muun muassa lauseet ”Everybody’s got something to hide” ja ”Come on is such a joy”.)
Tämä suoraviivainen rock-kappale merkitsee Lennonin paluuta rock’n’roll-juurilleen psykedeelisen kauden jälkeen. Pääosa kappaleen sähkäkkyydestä syntyy vasemman kanavan kiihkeästä käsikellon kilkatuksesta, joka soi oikean kanavan kahta kitaraa vasten; yksi kitaroista jauhaa jatkuvaa säestyskuviota ja toinen soittaa espanjalaisvaikutteista perusriffiä. Lennon lauloi vielä tuplatut vokaaliosuudet muiden huudellessa hänen kanssaan ”C’mon” -huutoja.
TWO OF US (1969/LET IT BE)
Two Of Us, tai On Our Way Home, joksi sitä kutsuttiin äänitysten aikana, oli uusi McCartneyn kappale huolimatta yhtyeen varhaistuotantoa muistuttavasta yksinkertaisuudesta – sekä Lennonin myöhemmistä väitteistä osallisuudestaan sävellystyöhön.
Sanoituksen, hölkkäävän alkuosan ja kertosäkeen on oletettu kertovan Paulin suhteesta Linda Eastmaniin.Kuitenkin, yllättävän ja kaihoisan väliosan tunnelma ja sanat tuntuvat liittyvän nimenomaan Johniin ja Pauliin. Säkeet, joissa puhutaan papereiden jahtaamisesta ja asioiden polkemisesta paikallaan, viittaavat Beatlesin sopimusriitoihin, jotka kärjistyivät täysimittaiseksi oikeusjutuksi heti Get Back -sessioiden jälkeen.
Two Of Us -kappaleen tiiviit harmoniat muistuttivat McCartneyta ja Lennonia heidän teini-ikäisinä tekemistään Everly Brothers -imitoinneista. Toisena studiopäivänä he keskeyttivätkin äänitykset laulaakseen, ehkäpä enteellisesti, Everly Brothersin kappaleen Bye Bye Love.
HERE COMES THE SUN (1969/ABBEY ROAD) George Harrison karisti yltään talven kylmyyden ja ankeat Get Back -sessiot uransa toiseksi suosituimmalla kappaleella. Here Comes the Sun on tietoisen konstailematon kitarabiisi, joka sai alkunsa Harrisonin istuessa Eric Claptonin puutarhassa ”pinnatessaan” Apple-yhtiön loputtomista bisnespalavereista. Näppäilemällä soitettu kappale on tulvillaan viehkeää yksinkertaisuutta.
Kuten useimmat Beatlesin viimeisen albumin, Abbey Roadin, kappaleet, Here Comes the Sun oli yhtyeen äänittämän pohjaraidan jälkeen pääasiassa tekijänsä huomassa. George Martin teki lauluun epätavallisen soitinnuksen, joka on valitettavasti miksattu liian alas erottuakseen kunnolla. Teoksen pääväri tuleekin Harrisonin hivenen huojuvasta Moog-syntetisaattorista, joka lisättiin raidalle juuri ennen lopullista miksausta. Lopputulos on kaunis keskikesän ylistys.
Lähteet: Ian MacDonald/Revolution In The Head, Kenneth Womack/The Cambridge Guide To The Beatles, Kenneth Womack/Living The Beatles, Mark Lewisohn/The Complete Beatles Recording Sessions
Spotify-soittolista: https://open.spotify.com/playlist/5gBGT5JrSnuzIiDjB9BX2I?si=EOpSb7ZsROOUMcnbBYnFVQ&pt=0d8fbe608db07b77bf9c2166ef9ffb2d&pi=aqq5pcsUTYSxI