Hyvää lauantai-iltapäivää! Nimeni on Robert Ramberg. Vieressäni on viehättävä assistenttini Alice Wonderland. Tänä iltana kuljemme sovinnaisuuden valtaväylän ulkopuolisella varjoisalla ja hieman roskaisella kujalla. Kyseessä eivät välttämättä ole sensuurin haukankynsiin joutuneet laulut, vaikka niitäkin joukossa on. Suurin osa illan lauluista on radiokanavilla usein soineita kappaleita, oikein suosittujakin iskusävelmiä, listojen kärkiä, jopa ykköshittejä. Vuosikymmeniä sitten lähes jakamattoman kansansuosion saanut esitys voi nykykuulijassa aiheuttaa ihmetystä, hämmennystä, närkästystäkin. Ajat ovat muuttuneet, asenteet myös, mutta levyt säilyvät ja niitä on kiva kuunnella kavereiden kanssa, vaikka suoratoistopalvelu katoaisikin jonain kauniina päivänä bittiavaruuteen.
Otsikkolauluna on tänään Ian Dury And The Blockheads -yhtyeen Sex And Drugs And Rock’n’Roll. Emme kuitenkaan pitäydy laulun nimen asettamissa rajoissa koko iltapäivää.
SEX AND DRUGS AND ROCK’N’ROLL/IAN DURY AND THE BLOCKHEADS (1977)
Ilmaisu ”sex, drugs, and rock’n’roll” (seksiä, päihteitä ja rokkia) on tiivistetty tapa kuvata villiä, huoletonta ja kapinallista elämäntyyliä, joka keskittyy välittömään nautintoon ja perinteisten sääntöjen rikkomiseen. Lausahdus oli tunnettu jo 60-luvulla, mutta sen maailmanlaajuista leviämistä nopeutti brittiläisen Ian Dury And The Blockheads-yhtyeen vuoden 77 pikkuhitti, Sex And Drugs And Rock’n’Roll, josta tuli myöhemmin paljon enemmän. Ian Duryn laulu on kuitenkin etupäässä sovinnaisen kahdeksasta-neljään -elämäntavan kritiikkiä eikä kehottamista huonoon elämään ja kokopäivärenttuiluun. BBC tietysti riensi kieltämään kappaleen esittäminen ymmärtämättä laulun sanoitusta, jonka keskeinen sanoma välittyy laulun viimeisestä säkeestä: “Iske hampaasi pieneen vapauden kakunpalaan.”
SEX MACHINE/JAMES BROWN (1970)
Itse asiassa seuraavan funk-biisin Sex Machinen nimi on oikeasti Get Up (I Feel Like Being a) Sex Machine, Pt. 1. James Brown levytti sen vuonna 70 ja se julkaistiin kaksiosaisena singlenä. Verrattuna Brownin 60-luvun soolofunk-hitteihin, puhallinsektiolla on tässä vain pieni rooli. Kappaleen keskiössä onkin nyt bassoa ja kitaraa soittavien veljesten Bootsy ja Catfish Collinsin sekä rumpali Jabo Starksin itsepintainen funk-koukku. Brownin ja taustalaulajan lauluosuuksien vuoropuhelu koostuu pääasiassa kehotuksista ”get up/stay on the scene/like a sex machine” (”nouse ylös/pysy skenellä/kuten seksikone”).
Koulussamme tämä biisi kulki nimellä Pez Machine. Se taas oli sellainen kouraanmahtuva muovinen vekotin, joka sylki ulos pieniä neliskulmaisia nameja.
PANOMIES/JUICE LESKINEN COITUS INT. (1974)
Vuoden 74 Per Vers, runoilija -albumin eräs kohokohta on tämä naseva Juice Leskisen suomisoulin helmi, joka on saanut inspiraation edellä soitetusta James Brownin Sex Machine -funkista. Seksikone eli Panomies on sanoilla leikittelyä, niin kuin Juicen biisit parhaimmillaan ovat; tässä pannaan poskeen, mieleen, hampaankoloon, korvan taakse ja lopuksi painetaan kalloon. Mennään sanoituksen osalta aivan sillä rajalla. Kieltämättä esitys on irstas: sen takaa Mikko Alatalon upeasti rietas falsetti ja Carita Holmströmin sensuelli taustalaulu. Myös Coitus Int. -yhtyeen muut jäsenet pääsevät ääneen.
SUKKULA VENUKSEEN/KIKKA (1990)
Seuraava laulu sisältää avaruusaiheista sanastoa vertauskuvana seksille.
Kikan, Kirsi Sirénin, suurimpien hittien, kuten myös seuraavaksi soivan Sukkula Venukseen -singlen, taustavoimat olivat säveltäjä Veikko Samuli ja sanoittaja Junnu Vainio, tosin salanimillä Inari Katramo ja Kirsi Sunila. 90-luvun alun lamavuosina Kikasta muokattiin lottokansan vastentahtoista seksisymbolia pikkutuhmilla diskohumpilla. Myös levyn B-puoli, Apinamies, soi jukebokseissa taajaan. Kikka oli modernin keikkatyylin edelläkävijä esiintyen ilman bändiä vain tietokoneella tehty taustanauha tukenaan. Suosio oli suuri; kolme ensimmäistä LP:tä saavuttivat platinamyynnin… (yli 50 000 kpl)
MAHTISONNI/AKI JA TURO (1988)
Sitten miehistä uhoa… Tyypillinen koominen epäpari Aki ja Turo (Antti Raivio ja Ville Virtanen) olivat Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan tähdittämän Hymyhuulet sketsisarjan sivuhahmot, jotka jättivät monien mielestä varjoonsa sarjan päätähdet. Aki on itsevarma jengijohtaja, joka pilkkaa ja manipuloi hieman noloa ja hidasta Turoa. Mahtisonni taas on suuri jukeboksihitti vuoden 88 ykkösalbumilta Lievä kantrihuijaus. Kappale on omalaatuinen käännösversio Gary Glitterin I’m the Leader of the Gang, I Am -biisistä. Suomalainen sanoitus kuvastaa 70-luvun nuorten miesten maailmaa sanontoineen, kielikuvineen ja hokemineen. Kappaleen johdannossa esittäytyvät Aki ja Turo sekä Turon isä ja äiti. Helkama-kertosäe viittaa aikakauden kundien kiistaan siitä mikä mopo on kingi: Solifer, Tunturi vai Helkama. Auts töks, töks!
WHITE RABBIT/JEFFERSON AIRPLANE (1967)
White Rabbit on Grace Slickin kirjoittama ja yhdysvaltalaisen Jefferson Airplanen -yhtyeen rakkauden kesällä 67 julkaisema single. Se on mukana myös tällä Surrealistic Pillow -albumilla. Laulu ammentaa kuvastonsa Lewis Carrollin kirjoista Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa. Koska kappaleen lyriikka oli viittasi viktoriaanisen ajan, 1800-luvun lopun, lastenkirjoihin, se vältti sensuroinnin. LSD:n lisäksi Slickiä inspiroivat Miles Davisin Sketches Of Spain -albumi ja Maurice Ravelin klassinen Bolero. Laulun rakenne, tahtilajia myöten, seuraa bolerolle tyypillistä vähittäistä paisutusta. Lähtökohdistaan huolimatta laulun sanoma korostaa tervettä uteliaisuutta ja “pään ravitsemista” eli kirjojen lukemista.
KALJANLANTTAUSLAULU/EPPU NORMAALI (1978)
Suomessa ei huumelauluja ole juurikaan tehty. Alkoholista sen sijaan lienee kirjoitettu satoja viisuja. Tänä vuonna todennäköisesti toimintansa lopettaneen Eppu Normaalin Kaljanlanttauslaulu albumilta Maximum Jee Jee on kriitikoiden ja fanien keskuudessa bändin varhaisen punk-kauden, 70-luvun lopun, arvostettu klassikko. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Mikko Saarela. Sanoitus ottaa kantaa tuon ajan keskioluen laimennuskeskusteluun humoristisen anarkistisella otteella. Intro on suora laina vuoden 58 Eddie Cochranin C’mon Everybody -biisistä. Eppu Normaalin keikkasetissä vuosikymmeniä roikkunut Kaljanlanttauslaulu kuultiin myös yhtyeen jäähyväiskonsertin alkupuolella tämän vuoden elokuussa.
KULKURIN ILTAKALJA/HASSISEN KONE (1980)
Ismo Alanko kuuli Eppu Normaalin Maximum Jee Jee -albumin olleessaan Ruotsissa töissä ja löysi kutsumuksensa. Parikymppisestä Joensuun pojasta tuli reipas ja lahjakas laulajaveikko. Voitettuaan Rockin SM-kilpailut keväällä 80 punkahtavaa voimapoppia soittanut Hassisen Kone sai levytyssopimuksen Poko-levy-yhtiölle. Samana vuonna ilmestyi Täältä tullaan Venäjä -albumi. LP:llä on 13 kahden-kolmen minuutin pituista rallia, ja niistä voisi soittaa minkä tahansa tässä yhteydessä. Levy suorastaan pursuaa railakasta soittoa, nerokkaita, piikitteleviä sanoituksia ja, ennen kaikkea, mustaa huumoria. Nyt kun olemme kokoontuneet tänne Kanavan Panimon tiloihin, valintani osuu Kulkurin iltakaljaan.
TANKEROS LOVE/KIVIKASVOT (1975)
Jotkut teistä muistanevat kappaleen nimeltään Tankeros Love ja mistä siinä tehtiin pilaa. Joka tapauksessa, lähtökohtana oli Kekkosen aikakauden ulkoministerin Ahti Karjalaisen kuvitteellinen vierailu eläintarhaan, jossa hän väittää kaikkien eläinten olevan tankeroita. Ministeri oli tulkinnut kyltin tekstissä “All animals are dangerous” viimeisen sanan eläinlajin nimeksi. Toisen legendan mukaan Karjalainen oli ulkomaanmatkallaan tilannut hotellihuoneeseen numero 32 kaksi teetä sanoilla ”tuu tii tu töötituu”.
Kivikasvot, joka kappaleen vuonna 75 levytti, oli suomalainen laulu- ja viihdekvartetti, jonka RUK:n kurssikaverukset Ismo Sajakorpi, Ilkka Hemming, Matti ”Fredi” Siitonen ja Georg ”Jori” Dolivo perustivat kesällä 1965. Ryhmän huippuvuodet olivat 72, 73 ja 74, jolloin Kivikasvot -televisiohupailun näki parhaimmillaan 2,5 miljoonaa katsojaa. Tankero-sana jäi elämään suomen kieleen tarkoittamaan kömpelöä englantia.
FRIDUNA, SKIKUNA/HULLUJUSSI (1974)
Hullujussi oli suomalainen 70-luvun puolivälin huumoriyhtye, jonka keskeiset muusikot olivat kitaristi-laulaja Eeki Mantere ja basisti Holle Holopainen. Hullujussi nousi nopeasti kansansuosikiksi päästyään Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki -duon television Merirosvoradio -sketsisarjaan. Mantereen tunnetuin hahmo oli bulvaanialainen Viktor Kalborrek. Alibi-ravintolan edessä oli helmikuun talvipakkasilla pahimmillaan yli sadan metrin jono. Itsekin näin yhtyeen riehakkaan esiintymisen Alibissa vuonna 74. Ensimmäinen albumi oli koostettu suoraan ravintolashowsta. Friduna skikuna -kappaleen ja European Pop Jury -kakkossijan siivittämänä Hullujussi-LP nousi nopeasti albumilistan ykköseksi 70 000 kappaleen myynnillään.
Ilmestyessään Friduna skikunan epäiltiin oleva parodia Hurriganes-rumpalin Remu Aaltosen omalaatuisesta rockesperantosta. Kyseessä oli kuitenkin Eeki Matereen jo lukioaikainen tankero-versio Little Richardin Ready Teddy -rock’n’roll-hitistä.
JAZZIKANSA TULEE/DAVE LINDHOLM (1973)
Sirkus on Dave Lindholmin toinen sooloalbumi. Se julkaistiin keväällä 73. Tuolloin Dave käytti, Love Recordsin ristimänä, taiteilijanimeä Isokynä Lindholm. Sirkus on hänen runsaan, lähes 90 albumia sisältävän, ja erittäin vaihtelevan tuotantonsa sekä koko suomalaisen populaarimusiikin merkittävimpiä teoksia. Tällä levyllä Daven dylanismi otti harppauksen kohti ainutlaatuista verbaalista suuntaa jalostuen omintakeiseksi laulutaiteeksi. Jazzikansa tulee avaa albumin ja lataa heti tiskiin laulun, jollaista ei kukaan muu suomalainen artisti olisi voinut tehdä: “Voi luoja kuinka paksuu kamaa. Lähetään kiitämään.”. Viimeisessä säkeistössä mainittu Ludde on Louis Armstrong.
VORWÄRTS/EERO KOIVISTOINEN (1968)
Valtakunta-albumi ilmestyi vuonna 68 Otavan kirjallisten äänilevyjen sarjassa, jossa oli sitä ennen kuultu vain lausuttua runoa. Yhtäkkiä sarjassa julkaistiinkin albumillinen jatsia ja rockia, joita soittivat Blues Section -yhtye ja Suomen jazz-muusikoiden parhaimmisto, mm. Eero Koivistoinen, Paroni Paakkunainen ja Juhani Aaltonen. Laulajina vuorottelivat Eero Raittinen, Vesa-Matti Loiri ja Seija Simola. Levy sisälsi runopohjaisia lauluja, joissa 60-luvun radikaali henki ja jazz-rytmit kohtasivat. Se poikkesi perinteisestä tanssimusiikista ja herätti ilmestyessään suurta huomiota kulttuuripiireissä – ja jopa valistuneiden koululaisten joukossa, ainakin Tapiolan yhteiskoulussa.
Monista kappaleista tuli klassikoita. Tässä Pentti Saarikosken runossa Vorwärts (eteenpäin) Loiri laulaa: ”Pannaan pää kypärään, se on suojassa siellä”
AKE, MAKE, PERA JA MÄ (HECTOR/1973)
Ake, Make, Pera ja mä on Hectorin laulu vuoden 73 albumilta Hectorock 1. Levy oli aikakauden tapaan yhteiskuntakriittinen, mutta tarjoili toisaalta nostalgiaa lauluntekijän nuoruusvuosilta. Töölöläiseen kellarimiljööseen kiinnittyvä, Stadin slangia sanoituksessa käyttävä, Ake, Make, Pera ja mä kertoo 50-luvun lopun ja 60-luvun alun teini-ikäisten poikien seksuaalisista traumoista, ensimmäisistä kännikokeiluista ja muusta ikäkauteen kuuluvasta sekoilusta.
Hectorock -albumi piti monta kuukautta hallussaan albumilistan ykkössijaa. Hectorin oivaltava laulu on ikään kuin modernisoitu versio Junnu Vainion sanoittaman ja Fredin laulaman Kolmatta Linjaa takaisin -kappaleen sodanjälkeisistä Helsinki-tunnelmista.
TONNIN STIFLAT/TUOMARI NURMIO (1999/1999)
Toinen, täysin slangivetoinen, Helsinki-laulu on Tuomari Nurmion Tonnin stiflat hänen 1999-albumiltaan. Laulu kuvaa 70-luvun alkuvuosien Sörnäisten, Kallion ja Hakaniemen työläiskaupunginosien elämäntapaa ja henkilöhahmoja sympaattisella tarkkuudella. Tonnin stiflat viittaa 1000 markan nahkakenkiin, kalliisiin statusesineisiin. “Joskus mä stygen niille tsungaan” laulaa Nurmio ja sen hän tässä tekeekin. Laulun mies antaa kenkien kuljettaa häntä tutuille mestoille. Samalla hän havainnoi, mitä hänen tuntemilleen tyypeille on tapahtunut. Vaikka Hakaniemen rundi pyörii niin kuin ennenkin, on hänen pantava pikkusikari palamaan. Hän virnistää, vaikka häntä itkettää, koska asiat ovat menneet päin helvettiä.
Helsinki on minulle hyvin läheinen kaupunki. Olen paitsi syntynyt ja asunut Helsingissä myös kulkenut säännöllisesti keskustaan ja muuallekin, opintoihin ja töihin, yli 40 vuoden ajan. Enää ei tarvitse…
MOTHER’S LITTLE HELPER/ROLLING STONES (1966)
Rolling Stonesin kolmella ensimmäisellä albumilla oli vain muutama Jagger-Richards -originaali. Loput kappaleet olivat lainatavaraa, versioita blues- ja soul-klassikoista. Kilpailevat yhtyeet, Beatles etunenässä, olivat vuosikymmenen puolivälissä karistaneet cover-versiot pois pitkäsoitoiltaan. Rolling Stones saavutti tuon tason vuoden 66 Aftermath-albumillaan. Levyn avaa amerikkalaista keskiluokan elämäntapaa tutkiskeleva Mother’s Little Helper.
Rollarit keikkailivat tiuhaan Yhdysvalloissa, siksi Mick Jaggerin Mother’s Little Helperin sanoitus heijastelee tyypillisesti amerikkalaista ilmiötä: kiireistä ja arvostusta vaille jäävää kotirouvaa, joka käyttää rauhoittavia reseptilääkkeitä miellyttääkseen miestään ja jaksaakseen hoitaa perheen kodin sekä lapset. Jagger itse asiassa laulaa kotirouvan hahmossa. Jokainen säkeistö alkaa kotiäidin kommentilla ja koko kappaleen sitoo yhteen toistuva huokaus: “What a drag, it is, getting old (Miten ikävää vanheneminen onkaan)”.
BLAME IT ON THE ROLLING STONES/KRIS KRISTOFFERSON (1970)
Kyllä vuodesta 62 asti toiminut, ja tänäkin vuonna uuden albumin julkaissut, Rolling Stones on laulunsa ansainnut. Blame It on the Stones (Se on Rollareiden vika) on avausraita Kris Kristoffersonin vuoden 70 esikoisalbumilta Kristofferson. Ovelasti vastakulttuuria puolustava satiirinen laulu pilkkaa ”Mr. Marvin Middle Classin” (keskiluokan Matti Meikäläisen) sukupolvea siitä, että he syyttävät kaikista yhteiskunnan ongelmista – uskottomuudesta rikkinäisiin koteihin – rockmusiikin nousua ja erityisesti Rolling Stonesia.
PSYCHO KILLER/TALKING HEADS (1977)
Ainoastaan bändi Yhdysvalloista voi tehdä funkysti svengaavan laulun sarjamurhaajasta. Vuonna 77 Talking Heads julkaisi singlen, jonka A-puolella väijyy Psycho Killer, psykopaattitappaja. 70-luvulla Yhdysvaltoja piinasi yli kolmensadan sarjamurhaajan aalto. Erääksi syyksi epäillään autojen polttoaineessa tuolloin käytettyä lyijyä, joka poisti moottorin nakutuksen. Korkean lyijyaltistuksen tunnusmerkkejä ovat aggressio ja antisosiaalisuus.
Aikakautta ahdistavasti kuvaava laulu ei ollut mikään listahitti ilmestyessään, mutta nykyään tämän David Byrnen säveltämän new wave -klassikon aloittava bassolinja on eräs helpoimmin tunnistettavia introja popmusiikissa. Väliosa, psykopaatin päänsisäinen, ranskankielinen monologi, on yhtyeen basistin, Tina Weymouthin, käsialaa.
DON’T STAND SO CLOSE TO ME/POLICE (1980)
Vuoden 80 maailmanlaajuisen menestyssinglen Don’t Stand So Close To Me -kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Police-yhtyeen laulaja-basisti Sting. Laulu käsittelee miesopettajan ristiriitaisia halun, pelon ja syyllisyyden tunteita sekä hänen tekojensa seurauksia opettajan kollegoiden saadessa tietää hänen suhteestaan oppilaaseen. Laulussa viitataan Vladimir Nabokovin vuoden 55 romaaniin Lolita, josta myös Stanley Kubrick teki 60-luvun alussa elokuvan. Gordon Sumner nimisenä Sting toimi ennen muusikon uraansa lukion opettajana. Aikalaishaastatteluissa Sting kertoi laulun aiheen olevan omaelämäkerrallinen. Tämän hän myöhemmin kiisti.
Policelle tyypillinen napakka reggae-rytmi kuljettaa hienosti vähäeleistä raitaa, jota maustavat Andy Summersin syntetisaattorikitara ja Stewart Coplandin taidokkaat perkussiiviset kuviot.
DEATH ON TWO LEGS/QUEEN (1975)
Petoksen jälkeinen ero voi olla vaikea ja silloin saatetaan sanoa asioita, joita myöhemmin joutuu katumaan. Harvoin ilkeydet kaiverretaan vinyylille ja niistä muodostuu A Night at the Opera -menestyslevyn avausraita. Freddie Mercury omisti Death on Two Legs -kappaleen Norman Sheffieldille, Trident Studion omistajalle ja Queenin entiselle managerille. Queenin tyytymättömyys kasvoi 70-luvun puolivälissä, koska he takoivat hittisinglejä yksi toisensa perään, mutta luvatut suuret rahat jäivät saamatta.
Vihaa tihkuvia kielikuvia vilisevä sanoitus ilmentävää Mercuryn jokseenkin täydellistä vastenmielisyyttä entistä – hyvinkin läheistä – tuttavaansa kohtaan. Kappaleessa lauletaan muun muassa: “Senkin harhaanjohdettu vanha muuli, härkäpäisine sääntöinesi, ahdasmielisten kamujesi kanssa, jotka ovat ykkösdivisioonan typeryksiä.” Ja: ”Olet viemärirotta, joka mätänee ylpeyden saostuskaivossa.” Freddie katui tekoaan myöhemmin…
FREDERICK & BILL/WIGWAM (1970)
Frederick & Bill on basisti Pekka Pohjolan säveltämä ja brittiläisen Jim Pembroken sanoittama laulu suomalaisen Wigwam -yhtyeen toiselta albumilta Tombstone Valentine. Johdantona raitaan kuullaan pätkä Erkki Kureniemen elektronisesta musiikkiteoksesta Dance of the Anthropoids. Itse laulu käsittelee nuorison skinhead-liikehdintää 60-luvun Britanniassa, jossa nahkapääjengit kävivät maahanmuuttajien kimppuun. Suomessa saatiin odottaa 90-luvulle ennen kuin ilmiö rantautui Joensuuhun, pääasiassa alaikäisten, jenginuorten keskuuteen.
Popahtava Tombstone Valentine oli poikkeus alkuperäisen Wigwamin tuotannossa. Yhtye levytti aikavälillä 69 ja 74 pääasiassa urkuvetoista progressiivista rockia. Sen jäsenet olivat tuolloin Jukka Gustavson, Pekka Pohjola, Jim Pembroke ja Ronnie Österberg. Tombstone Valentine -levyllä vierailee kitaristi Jukka Tolonen ja örisee amerikkalainen tuottaja Kim Fowley. Vuonna 75 kokoonpano vaihtui ja myös yhtyeen musiikki muuttui helpommin lähestyttäväksi taidepopiksi.
MONEY (THAT’S WHAT I WANT) /BEATLES (1964)
Beatlesin versio Barrett Strongin vuoden 59 kappaleesta Money (That’s What I Want) murskaa päreiksi alkuperäisteoksen, joka keinui leppoisasti tambuuriinin ja kättentaputusten tahtiin. Beatlesin veto on tiukka, kärsimätön ja särökitaroiden raivoisasti vetämä: raita on 60-luvun alun beatmusiikki tiivistettynä pariin minuuttiin. Jytisevä rock’n’roll bluesriffeineen ja suoraviivaisine sanoituksineen sopii täydellisesti Lennonin persoonaan ja tyyliin.
Muutaman vuoden sisällä lukuisat yhtyeet pystyivät omaksumaan soiton energian, mutta yksikään brittiläinen kokoonpano ei ole yltänyt Lennonin ja McCartneyn laulusuoritusten intensiteettiin. Vaikka Lennonin raa’an laulun sävy on ironinen, käy kokonaisuudesta hyvin ilmi se, että Beatles halusi rahaa – ja paljon. Kun Lennon huutaa Moneyn lopussa “Haluan olla vapaa!”, hän tuo julki sen, minkä hän uskoo rahan tekevän hänelle itselleen.
MONEY/PINK FLOYD (1973)
Pink Floydin kappaleen Money leimallisia piirteitä ovat muun muassa sen poikkeuksellinen 7/4-tahtilaji sekä kolikoihin liittyvät äänitehosteet, jotka on ajoitettu niin, että ne toimivat alussa tahtia antavana sisäänlaskuna. Roger Waters, jonka sävellys Money on, kirjoitti ironisen sanoituksen, jossa hän kritisoi rahan valtaa ja kapitalistista järjestelmää yleisesti. Ironista on myös se, että Yhdysvalloissa singlenä julkaistu lyhennetty ja sensuroitu Money oli Pink Floydin ensimmäinen listamenetys ja sen alkuperäisen version sisältävä albumi Dark Side of the Moon oli yhtyeen kaupallinen läpimurto. Se toi bändin progressiivisen rockin marginaalista popmusiikin valtavirtaan. Watersin haastattelussa vitsinä heitetty haave Bentley-limusiinista oli nyt mahdollista toteuttaa.
LOSER/BECK (1993)
Seuraava laulu tarttui minuun kuin takiainen, kun kuulin sen soivan tyttäreni huoneessa 90-luvulla. Loser on vuoden 93 yllätyshitti, joka syntyi työttömän muusikon Beckin ja hänen ystävänsä Carl Stephensonin kanssa, intensiivisen kuuden tunnin session aikana kotistudiossa. Aineksina ovat slidekitaraluuppi, sitaridrooni, sämplätty rumpukomppi, presidentti George Bush vanhemman lausahdus ja Beckin löysä dylanmainen puhelaulu, jonka juju on toistuva “I’m a loser baby, so why don’t you kill me” -säe.
Loseria pidetään X-sukupolven (1965 – 80) slacker (suom. vetelehtijä) -kulttuurin hymninä tai sen parodiana – kuulijasta riippuen. “Loser on voittaja, koska se ei muistuta mitään muuta. Kuristettu, rosoinen ja säröinen laulu puristuu John Lee Hooker -tyylisen slidekitaran uhon ja nikottelevan hiphop-biitin väliin”, sanoi eräs musiikkikriitikko. Ainakin minun oli vaikea karkottaa Loser-takiaista päästäni.
A QUICK ONE, WHILE HE’S AWAY/THE WHO (1966)
Illan päättää The Whon ooppera vuodelta 66. Kohta soivan A Quick One, While He’s Awayn (Yksi nopea juttu, kun hän on poissa) versioista parhain on seitsenminuuttinen konserttiesitys Rolling Stonesin ideoimasta TV-spesiaalista Rock And Roll Circus vuodelta 68. Juuri kiertueelta tullut The Who oli kovassa iskussa jättäen varjoonsa pääesiintyjät. Ehkä tästä syystä Jagger ei antanut filmille esityslupaa kuin vasta vuonna 96.
Oopperan juoni:
Esitys kertoo naisesta, joka odottaa miestään kotiin vuoden kestäneeltä matkalta. Kun miestä ei kuulu, murheen murtama nainen hairahtuu istumaan Ivor-veturinkuljettajan syliin ja ottamaan nokoset hänen kanssaan. Mies saapuukin takasin, mutta antaa anteeksi naisen syrjähypyn.
Oopperan osat:
- Hänen miehensä on poissa
- Kaupungin itkijä
- Meillä on parannuskeino
- Veturinkuljettaja Ivor
- Olen kohta kotona
- Annan sinulle anteeksi
Viimeisessä osassa oli tarkoitus olla mukana sellisti, mutta tuottaja ilmoitti velkaiselle yhtyeelle, etteivät rahat riitä. Niinpä The Who laulaa harmoniassa: “cello, cello, cello”. Kuudes osa paisuu lopulta koraalimaiseksi anteeksiannon ilosanomaksi, joka sai keikoilla yleisön hurmostilaan.
Spotify-soittolista:
https://open.spotify.com/playlist/0dfdLZNCGYQg39BER2GqjT?si=i_RcTvnqR7SuVV8ZP5tG0Q&utm_source=copy-link&pt=05ca86a149a8cb0bbcfd20c1e4305adc&pi=45gxu7uzTUSfx