Tapiolan yhteiskoulu

Lastentarhan pihasta näkyy kansakoulu, kansakoulun pihasta näkyy oppikoulu. Eräänlaisen vihreän, nurmikkoisen kolmion sisään ne kaikki mahtuvat. Yhteiskoulu on valtavan iso, moneen suuntaan leviävä laitos. Oppilaita on lähes tuhat. Ensimmäisen päivän jännitys on niin kova, että olen pissata housuihini. Nyt en pidä kiinni äitini kädestä. Hän on töissä.

Oppikoulun kolme ensimmäistä vuotta sujuvat mainiosti. Luokassa on hyvä ilmapiiri. Me kaikki olemme samanikäisiä, innokkaita vasta-alkajia. Uutta on sekin, että opettajat vaihtuvat aineittain. Luokanvalvojaksemme tulee myös vasta-alkaja, äidinkielen opettaja Arja Tuulensuu.

Tuulensuu organisoi neljän oppilaan lähetystystön, joka käy tervehtimässä joulun aikaan sydänleikkauksesta toipuvaa rehtori Tauno Kajatsaloa juuri valmistuneessa Meilahden sairaalassa. Valtava rakennus on pelottava. Viemme hänelle kukkia ja koko koulun tervehdyksen. Kajatsalo hymyilee ja juttelee mukavia. Kevätjuhlassa, kesken uusille ylioppilaille pidetyn puheen, rehtori tuupertuu puhujakorokkeen taakse. Kevään ja ilon juhla saa traagisen käänteen. Myöhemmin saamme kuulla, että hän on kuollut.

Kansakoulun tunkkaisuuden jälkeen vapauden tuulet puhaltavat raikkaina. Militaristinen meininki on puuttuu kokonaan. Voimistelu on muuttunut liikunnaksi. Palloilulajit ovat suosiossa, vaikka 50-luvun kaikuna vielä rekkitemppuja opetellaan. Uimahallin tulo tekee minusta lajikuninkaan. Puutyöt ovat metallitöitä. Opimme juottamaan ja, myöhemmin, hitsaamaan, kaasulla ja sähköllä. Piirustus on kuvaamataitoa. Porvoon väriliidut ovat kadonneet. Opettelemme uusia tekniikoita ja kokeilemme eri materiaalien käyttöä. Oppilaatkin saavat ehdottaa aiheita – ennenkuulumatonta!

Kuljemme koko koulu aamuhartauteen voimistelusaliin. Keskusradio soittaa negrosprituaaleja. Vihdoin kaikki ovat salissa. Hiljaisuus laskeutuu. Uusi rehtori pitää hartauden. Musiikinopettaja soittaa pianolla säestyksen mölisevälle yhteislaululle. Tilaisuus ei päätykään. Kuvaamataidon opettajalla on ilmoitettavaa. Hän mainitsee nimeni. Yhtäkkiä seison kumisaappaissani ylhäällä esiintymislavalla kahden muun oppilaan kanssa. Olen voittanut palkinnon UNESCO:n järjestämässä kansainvälisessä lasten ja nuorten piirustuskilpailussa. Koko sali taputtaa raivokkaasti.

Meitä kannustetaan keksimään myös oppituntien ulkopuolista ohjelmaa. Toisella luokalla pidämme drag-missikilpailun. Idea on minun ja Sakun. Riston äiti omistaa kampaamon. Saamme sieltä peruukkeja lainaksi. Kotoa tuon äidin parhaan kesäleningin. Osallistujat meikataan ja peruukit sovitetaan päälle. Jokainen ”missi” tepsuttelee musiikkiluokan kateederille ja yrittää hurmata yleisön. Tulen kolmanneksi.

Oppikoulun neljännelle luokalle siirtyessäni minun piti valita kolmesta vaihtoehdosta suuntaus, joka vaikuttaisi oppiainevalikoimaan. Valitsin äitini ehdotuksesta kaupallisen linjan. Ajatuksena lienee ollut minun tulevaisuuteni samantapaisissa töissä, joissa hänkin oli ollut. Eräänä vaikuttavana seikkana oli myös matematiikan vähyys. Matematiikka tuotti minulle hankaluuksia jo alaluokilla.

Jos matematiikkaa olikin vähemmän, niin löytyi eräs alue, jossa olin vieläkin surkeampi. Se oli konekirjoitus. Toinen kaupallisen linjan erikoisuus oli kirjanpito, mutta hämmästyttävää kyllä, se sujui mallikkaasti. Kokeista tuli usein kiitettäviä arvosanoja. Konekirjoitus sen sijaan… Muistan vieläkin Ester Pöntyksen, tuon aineen opettajan, mantran, jossa minun nimeni esiintyi valitettavan usein: ”Aa-piste-äs-piste. Ei saa katsoa näppäinpöytään. Raamperi katsoo näppäinpöytään. Aa-piste-äs-piste…”

Kaksi vuotta tuota kidutusta kesti, arvosanana vitonen. Aluksi yritin oppia, mutta pian totesin tilanteen toivottomuuden ja löin pelin lekkeriksi. Olin vilpittömän hämmästynyt, kun luokkatoverini Klaus oppi kymmenjärjestelmän niin hyvin, että hän pystyi tekemään kirjallisen version biologian luokassa abivuoden keväällä käymästämme satunnaisesta keskustelusta; sanasta sanaan, virheettömästi. Oli siis oikeasti mahdollista tulla taitavaksi konekirjoittajaksi. Toinen esimerkki tästä taianomaisesta taituruudesta oli äitini, jonka apuun turvauduin tehdessäni yliopistossa esitelmiä ja seminaaritöitä.

1920-luvun alussa mummuni, tuolloin parikymppinen nuori nainen, ja hänen miehensä lähtivät Amerikkaan töihin. Isoisäni rakensi pilvenpiirtäjiä New Yorkissa ja isoäitini oli rikkaan liikemiehen kartanon keittiössä kokkina. Suuri lamakausi pakotti pariskunnan takaisin koti-Suomeen, pääosan säästöistään menettäneinä. Ruuanlaittotaitoaan mummuni ei kuitenkaan hävittänyt.

60-luvun puolivälissä mummuni tuli meille asumaan – lapsenvahdiksi ja ruokaa laittamaan. Niin kuin siihen aikaan tapasi olla, yli kuusikymppinen mummoni oli pyylevä, harmaapäinen ja hampaaton. Mutta kokata hän osasi.

Vahvempieni avioeron vuoksi olin saanut oppikoulussa vapaaoppilasstatuksen, johon kuului maksuton kouluruokailu. En kuitenkaan koskaan, yhtä ainoaa poikkeusta lukuun ottamatta, syönyt kouluruokaa. Asuimme kivenheiton päässä koulusta – eikä kyse ollut kielikuvasta. Kävelin siis joka päivä ruokatunnilla kotiin syömään.

Kotona minua odotti keittiön pöytä katettuna runsailla herkuilla. Oli alkuruokaa, pääruokaa ja jälkiruokaa. Eikä rasvassa ja kermassa säästelty. Iltapäivällä koulusta palatessani oli välipalan vuoro. Muistan vieläkin mielettömän maukkaat kotitekoiset lihapiiraat, joita kylmän maidon kera saatoin ahmia kolmekin kappaletta. Pari tuntia myöhemmin kokoonnuimme illallista syömään. Iltapalaakin oli tarjolla…

Kilpauintiharrastuksen ja kaikkien muiden tuon ikäisen pojan ympärivuotisten liikunta-aktiviteettien vuoksi sain nuo kaipa lähemmäs kolme tuhatta päivittäistä kilokaloria helposti kulutettua. Kasvupyrähdykset vaativat myös paljon energiaa. Pituuteni ylitti jo 170 sentin rajan, mutta vaa’an neula pysyi sitkeästi 60 kilon kohdalla.

Eräänä päivänä 1969 en sitten enää mennyt uimahalliin jokapäiväisiin kahden tunnin harjoituksiin ja pallon potkimisen ja kiekon lätkimisen sijaan alkoivat musiikki ja kirjallisuus kiinnostaa – tietysti tytöt myös. Liikkumattomuuden vaikutus oli nopea. Puoli vuotta myöhemmin vaaka näytti 70 kiloa. Vuoden lopulla meni kahdeksankymmenen raja rikki. Kohta viisari heilui lähellä 85 kilon viivaa.

Liikuntatunneista, jotka olivat aiemmin olleet viikon kohokohdat, tuli painajainen. En saanut edes tehtyä kieppiä rekkitangolla leuanvedoista puhumattakaan. Voimistelunopettaja Kuovi naljaili, luokkakaverit pilkkasivat, terveyssisar kummasteli – ja minä söin. Ystäväni Sakun pikkuveli huusi luokkahuoneen tuuletusikkunasta ”KÖRILÄS!” joka kerta, kun lyllersin ruokatunnilta koululle. Aloin kulkea Silkkiniityn kautta välttääkseni tuon huutelun ja sen päälle kiekaistun kookaburramaisen naurun räkätyksen.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, en osannut yhdistää räjähdyksenomaista lihomistani ja mummoni ylenpalttista herkkupöytää toisiinsa. Pakenin elokuviin ja kirjojen pariin. Ainoa oppitunti, jolla viihdyin oli kuvaamataito. Kopioin sarjakuvia ja vähitellen taidot kasvoivat luomaan jotain omaperäistä. Kuvisopettaja Saida Rantanen kannusti ja parista muusta hylkiöstä tuli hyvät ystäväni. Muuten kaikki oli sietämätöntä ja ahdistavaa viisipäiväistä helvettiä.

Kiusaamisen seurauksena sain psyykkisiä oireita. Nykylääketieteen valossa puhuttaisiin paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta depressiosta. Eräällä äidinkielen tunnilla en enää pystynyt lukemaan ääneen. Menin jonkinlaiseen shokkitilaan ja vaikenin. Asiaintilaa ei yhtään ollut helpottanut se, että juuri tuona neljännen lukuvuoden syksynä ryhmäämme ilmestyi joukko luokalle jääneitä vanhempia poikia ja tyttöjä. Olin muutenkin luokan nuorin ja nyt minun ja vanhimman pojan – tai oikeastaan miehen – välinen ikäero oli kolme vuotta.

Eräänä iltana sitten itkin sängyssäni, kun äitini tuli ihmettelemään, mikä minua vaivasi. Hysteeristä itkua sopertaen kerroin koulussa tapahtuneet asiat. Äidilläni oli omat murheensa eikä hän oikein ymmärtänyt minun ongelmiani. Hän kuitenkin varasi minulle käynnin psykologin vastaanotolle. Odotin kai jotain ihmettä, joka olisi kuin taikaiskusta muuttanut kaiken hyväksi ja kauniiksi. Ihme jäi tapahtumatta. Psykologin ohje oli ”ajattele joitain mukavia asioita”. Se ei toiminut.

Uutuutena kouluun oli syksyllä palkattu kuraattori. Kaikille oppilaille varattiin käyntiaika. Olin viimeisenä vuorossa. Kuraattori kyseli niitä näitä koulusta ja kodista. Yhtäkkiä henkinen patoni murtui ja vuodatin kaiken tuskan ja häpeän ulos sielustani. En muista kuinka hän sai minut rauhoittumaan. Keskustelumme kesti yli tunnin varatun viidentoista minuutin sijaan. Luokassa ilmapiiri muuttui paremmaksi. Ehkä hän oli kertonut opettajilleni käynnistäni. Joka tapauksessa kiusaaminen väheni. Aloin keräillä kasaan itsetuntoni palasia. Musiikkiharrastus, johon liittyi nyt myös kitaransoitto, toi lisää ystäviä.

Liikunnanopettaja vaihtui nuoreen uuteen mieheen, joka kohteli kaikkia oppilaita reilusti ja kannustavasti. Liikunta alkoi taas tuntua kivalta. Liityin jopa liikuntakerhoon. Pelasimme pääasiassa lentopalloa, usein myös koripalloa. Käsipalloakin kokeiltiin. Uimataitoni oli tallella eikä liikakilot vedessä haitanneet. Uuden liikunnanopettajan suosioon pääsin pelastamalla erään luokkatoverini hukkumasta uimatunnilla. Opettaja ei tapausta nähnyt, mutta pelastettu oppilas ja pari kaveriani kävivät sankariteosta kertomassa. Jopa pahin kiusaajani tuli kehumaan toimintaani.

Sitten yhtäkkiä äitini päätti, että mummon läsnäolo kotonamme oli tullut päätökseen. Ristiriitoja oli riittänyt äidin ja tyttären välillä. Ehkä päätös oli kypsynyt pitemmän ajan kuluessa. Eräänä viikonloppuna enoni haki äitinsä takaisin Pakilaan. Melko pian mummuni olikin saanut paikan Kustaankartanon vanhainkodista. Poljimme Sakun kanssa usein häntä katsomaan. Isoäitini iloitsi käynneistämme ja vakuutti viihtyvänsä uudessa asuinpaikassaan oikein hyvin.

Keväällä olin taas vuotuisella käynnillä terveydenhoitajan luona. Hän selaili papereitaan pitkään, katsoi minuun huolestuneena ja kysyi: ”Onko sinulla jokin sairaus? Painosi on pudonnut lähes kaksikymmentä kiloa.” Vastaukseni oli: ”Mummu lähti.”

Koulunkäynti oli edelleen synkkää. Kaksi vuotta aiemmin alkanut esiintymispelko ei hellittänyt otettaan minusta. Olin laihtunut ja muodin mukaisesti pitkätukkainen. Kiusaaminen oli päättynyt, mutta opittu pelkotila jäi päälle ja voimistui. Kuraattorin kanssa käymäni keskustelun jälkeen minun ylitseni hypättiin riveittäin Kalevalaa luettaessa. Olin kuin kaikki olisi kunnossa ja aivan normaalia. Tämä oli jonkinlainen äärimmäinen itsepetos, jonka hyväksyin selviytyäkseni jonnekin. En edes tiennyt minne.

Vieraiden kielten oppitunneilla pelko hieman heikentyi. Pystyin lukemaan ja olemaan jotenkin rentona. Oppimistulokset olivatkin sen vuoksi hyviä. Muilla tunneilla olin jatkuvan kauhun kourissa. Hiki virtasi kainaloistani kastellen paitani housunkaulukseen asti. En pystynyt omaksumaan mitään. Kaikki piti takoa päähäni kotona.

Äitini työnsi minua väkisin kohti lukiota. En tiedä miten minun olisi käynyt ilman tuota pakkotukea. Todennäköisesti huonosti. Läksyhelvetin vastapainona oli musiikki. Hieman myöhemmin innostuin lukemaan. Haanpää, Huovinen ja Waltari kiehtoivat minua ja loivat pohjan, jolta loppujen lopuksi ponnistin itse ylös hyväksi kirjoittajaksi. En tiedä olisiko minun pitänyt olla kiitollinen äidilleni. Ehkä. Olin sisältäni täysin palasina. Tahdoton ajelehtiva unelmoija.

Kun syksy etenee ja lehtipuut muuttuvat mustiksi rangoiksi, kotini ikkunasta näkyy Tapiolan yhteiskoulun valkeaa seinää. Koulu ei paljon lähempänä voisi olla. Vain muutama sata metriä Menninkäisenpolun hiekkaa ja olen koulun pihassa. Kadehdin luokkakavereitani, jotka voivat pyöräillä kouluun; talvella tosin hieman vähemmän. Koulun läheisyys ahdistaa, kun opinnot eivät suju. Lukiossa mieli muuttuu. Illat pitenevät elokuvissa ja kirjojen ääressä. Musiikki soi kuulokkeissa puoleen yöhön oman huoneeni rauhassa. Lukion kahtena viimeisenä vuotena myös oppikirjat valvottavat myöhään.

Tapiolan yhteiskoulussa ei tarvinnut tyytyä tavanomaiseen popmusiikkiin. Luokallani ja rinnakkaisluokilla riitti musadiggareita. Kouluhan oli tunnettu kuorostaan ja big band -toiminnastaan. Poppareita, rokkareita, jatsareita, progeharrastajia, bluestyyppejä – mitä lie muita – oli joka luokalla. Vaikutteita ei tarvinnut etsiä yhtään kauempaa. Tarjonta oli runsasta ja eklektistä, siis monista lähteistä ammentavaa. Lähes jokaisen musiikkityylin harrastamisen juuret ulottuivat minun osaltani noihin
kolmeen viimeiseen kouluvuoteen.

Progemusiikin diggailun lyhyt oppimäärä taas tuli eräällä tavalla osana kouluopintoja. Tapiolan yhteiskoulun kasvatteja soitti monissa suomalaisissa progebändeissä. Suurimman vaikutuksen teki tietysti Pekka Pohjola, joka vielä koulussa ollessaan rekrytoitiin Wigwamin basistiksi. Kun Pohjolan sävellys ”Frederik & Bill” soi aamuhartauteen marssiessamme, oli peli selvä. Wigwam esiintyi myös Tapiolan Syyslysteissä pari kertaa taaten siten kestävän suosion tapiolalaisten nuorten keskuudessa vuosiksi eteenpäin.

1971 syyskuun 5. päivä koittaa kylmänä ja sateisena. Wigwam on jälleen tulossa, kohistaan koulussakin. Epäilemme, että Keskusaltaalla pidettäväksi ilmoitettu keikka siirretään huonon sään vuoksi sisätiloihin, vaikkapa Tapiolan yhteiskoulun jumppasaliin. Onhan yhtyeen basistina koulun oma poika Pekka Pohjola.

Voimistelusalin lavalla on bändejä muutenkin esiintynyt melko säännöllisesti. Keikkapäivä koittaa koleana. Ei sentään sada. Jengiä alkaa iltapäivästä kerääntyä Keskusaltaan reunoille. Missä Wigwam soittaa? Spekulaatiot käyvät kuumina. Altaalla kelluu heppoinen, lankuista kyhätty ponttonilautta. Ei kai tuolla sentään?

Yrmeät roudarit raahaavat kalustoa lautalle. Ihme kyllä jopa Jukka Gustavsonin massiiviset Lowrey-urut saadaan ehjinä tuulessa keinuvalle lavalle. Sieltä tuleekin tuttu nelikko talvitakeissaan, pipot päässä. Yleisö taputtaa villinä. Sekin yrittää pysyä lämpimänä. Vittuuntunut Wigwam soittaa puolen tunnin setin. Gustavsonilla on torimuijan villasormikkaat käsissään. Yllättävän hyvin hän niillä soittaa… Viimeinen biisi on ansaitusti “Pearls Before Swine” – helmiä sioille.

Tapiolan yhteiskoulun voimistelusalissa haisee hiki, samoin luokassa, ainakin koepäivinä. Tai sitten lemuavat aikakauden hajusteet, joita käytetään runsaskätisesti: Rexona, Mennen, Barracuda, Tabac… Biologian luokassa tuoksahtaa marsun ruoka.

Uimahalli haisee kloorilta ja Kino Tapiola popcornilta. Hammaslääkärin antiseptiset tuoksut ja terveysaseman kliininen ilmapiiri aiheuttavat epämiellyttäviä tuntemuksia. Niitä hyviä fiiliksiä tuovat puulämmitteisen saunan savun tuoksu ja tuoreen koivuvihdan puhtautta henkivä aromi. On tietysti paikkoja, jotka eivät oikeastaan haise miltään. Haiseeko Tapiolan kirkko öylätiltä? No ei.

Ruokakaupat tuoksuvat tai haisevat, riippuen siitä, olenko Mäntyviidan Elannon leipäpuodissa vai liha- ja kalaosastolla asioimassa. Heikintori on varsinainen tuoksujen sinfonia. Ensimmäisen kerroksen ottavat haltuunsa Grilli Ribis rasvankäryineen ja RAL-marketti erilaisten pakkaamattomien tuotteiden tarjoamine hajusekoituksineen. Toisella tasolla on miedompia aromeja; mitä nyt nahka- ja kumikengistä, vaatteista ja vastaavista irtoaa. Wager-Musiikki tuoksuu hyvältä: viinylilevyiltä ja soitinten puumateriaaleilta. Mutta tätä muistoa saattavat vääristää kirjoittajan omat mieltymykset.

Kolmannessa kerroksessa on Inkeri Harrin parturikampaamo. Jokainen 60- ja 70-luvuilla elänyt tietää, miltä huolettomasti suihkuteltu hiuslakka ja tuon aikakauden hiusvärit sekä muut kampaamotuotteet lemuavat. Täytyyhän kaikkien vastaantulijoidenkin tajuta, että rouva on käynyt Harrilla.

Teini-ikäisenä oppikoululaisena ja vielä 18 täyttäneenä tuli joskus tehtyä hasardihankintoja hapankaupasta. Rom Cassis ei koskaan unohdu. Siitä kun otti kunnon kännit ja sen päälle voi pahoin, ei sen myrkyn döfistä sietänyt edes vieressä istuvan kaverin lasissa. Oli pakko siirtyä hieman kauemmaksi. Eikä juoman tarvinnut olla mitenkään voimakkaasti aromatisoitu, kun vaikeuksia tuli.

Muistan aina ystäväni Cassun epätoivoisen kamppailun Soave-valkoviinin kanssa ennen Vesimies-diskoon lähtöä. Soave voitti ja Cassu jäi sohvalle toipumaan. Oli niitä muitakin niin sanottuja punakorkkijuomia eli väkeviä ”viinejä”, jotka jäivät pois ostoslistalta noista syistä ja ihan oikeiden viinien alettua maistua kelvollisilta.

Sitten vielä se teinin yleinen mieltymys kaikkeen makeaan… Nykynuoriso ei taastusti tiedä mitä on juoda nopeaan tahtiin puoli pullollista Herba-yrttilikööriä tai Creme de Mentheä ja sen jälkeen rykiä toista tuntia puskan juurella. Uutta kierrosta ei kukaan halunnut. Tehokasta itseohjausta väkevistä miedompiin, sanoisi Alkon täti.

Kevät 71 eteni vauhdilla kohti kesää. Kouluopinnot veivät kaiken liikenevän energiani ja suurimman osan vapaa-ajastani. Tajusin kyllä, että nyt kyseessä oli totinen paikka. Luokalle jääminen oli minulla ajatuksissani useasti. Äitini ei halunnut edes keskustella tuollaisesta optiosta. Lukion kynnys oli kertakaikkiaan ylitettävä. Tapiolan Yhteiskoulussa tuo kynnys oli konkreettisesti vanhan ja uuden koulurakennuksen välissä – teoreettinen kynnys asettui  kahdeksikon keskiarvon hankalammalle puolelle.

Lukioon pääsy toteutui riman jäädessä väpättämään putoamatta, mikä tuli näkymään ensimmäisenä lukiovuonna. Pitkä, helteinen kesä oli siinä välissä.

Tällä kertaa työpaikka tuli pyytämättä. Hengailin sen verran intensiivisesti ystäväni Veli-Matin kotona, että kun rivitalon suuri varastotila päätettiin muokata asuinhuoneeksi ja saunaosastoksi, sain muitta mutkitta rakennusmiehen pestin.

Palkkaakin oli luvassa lähemmäs neljä markkaa tunnilta. Rivitalon rakennustyömaa oli pieni ja työtahti verkkainen. Rakennusmestarin poistuttua saatoimme livahtaa kesken päivän Velan huoneeseen levyjä kuuntelemaan. Timpuri oli lupsakka savolaismies, joka ei jaksanut hirveästi patistaa meitä ylimääräisiin töihin. Kaikki teimme, mitä pyydettiin. Luppoaikaa jäi kuitenkin paljon. Monesti istuimme puolivalmiin rakennelman koolingeilla sadetta pitämässä ja naureskelemassa timpurin jutuille.

Kun Veli-Matin rivitalon saunaosasto valmistui, katselimme ylpeinä kättemme työn jälkeä ja mietimme, miten juhlistaa kohteen valmistumista.

Luuhasimme pitkään Heikintorin Alkon nurkilla ennen kuin luotettava hakumies löytyi. Naapuritalon Ykä osui paikalle juuri kun olimme luovuttamassa. Kerroimme, mitä halusimme ja pian hän saapui kassi lupaavasti kilisten Tapiontorin takametsikköön, pylvässaliin – eikä edes suostunut ottamaan välityspalkkiota.

Velan vanhemmat olivat poissa viikonlopun, joten meillä oli koko talo käytössämme, mukaan lukien lähes omin käsin rakentamamme uusi saunaosasto. Keskustassa sanan mukaisesti törmäsimme Hekaan ja Pekoon, jotka arvasivat heti, mitä kassin sisältö oli. Nelistään on hauskempaa kuin kaksistaan.

Jälkeenpäin ajatellen oli luojan lykky, että vodkapullon ja sorbuksen jakajia oli enemmän kuin kaksi. Sprite-pullot kylmenivät jo saunatilan jääkaapissa. Sauna päälle ja juhlat käyntiin. Peko teki reilut vodkalimet. Sen jälkeen asioiden kulusta ei kenelläkään ollut oikein tarkkaa kuvaa. Olimme ilmeisesti pelanneet jossain vaiheessa jalkapalloa. Hekalla oli polvet verillä, Veli-Matilla kuhmu otsassa ja minulla puoli naamaa ruvella. Kumma kyllä kotona nieltiin selitykseni urheiluvammasta, joka olikin pääosin totta. Rakennusmiehen töihini tuli sopivasti tauko ja ruhje ehti juuri parantua ennen rippikoululeirin alkua.

Kesä 71 meni minulla kesätöissä lukuunottamatta viikon jaksoa rippikoululeirillä. Tapiolan seurakunnan rippikoululeiri Hilassa oli sellainen elämän tienristeys, joka haarautui moneen suuntaan. Yhdessä tienviitassa luki ”musiikki”. Leirillä oli tietysti monta kaveria ja tuttua – myös pari muuta kitaran soittajaa. Kohta kitarat soivat leirillä pitkin päivää ja yötä.

Leiripastori Jussi Talasniemi soitti selloa ja ymmärsi sekä paimentaa meitä uskonasioissa että kannustaa meitä  soittohommissa. Talasniemi mieltyi niin paljon soittamaamme Creedencen ”Effigyyn”, että ehdotti meille esiintymistä konfirmaatiojuhlassa Tapiolan kirkossa. Leirillä oli myös Poutapolun Cassu ja uusi tuttavuus Markku Menninkäisentieltä. Heidät värvättiin mukaan munniharpun – jota tuohon aikaan kutsuttiin juutalaisen harpuksi – soittajiksi. Nyt meitä oli sitten neljä. Konfirmaatio olisi syksyllä.

Konfirmaatioaamuna otetussa kuvassa on huonosti nukkuneen näköinen pitkätukka kitara sylissä. Kasvoista aistii jännityksen. Biisin osasimme soittaa vaikka unissamme, mutta nyt ei yleisönä olisi isä ja äiti – tai no kyllä, mutta kirkko täyttyisi kaikkien rippilasten isistä ja äideistä ynnä muista sukulaisista. ”Effigy” olisi viimeisenä ohjelmassa. Koko toimitus meni minulta kuin unessa. Alban alla oli kuuma täydessä kirkossa, jossa osa vieraista joutui seisomapaikoille. Kämmenet hikosivat muutenkin.

Vihdoin konfirmaation kirkolliset menot ehtoollisineen on saatu vietyä loppuun. Nyt on meidän vuoromme. Kitarat ja vahvistimen virkaa toimittava Saloran putkiradio ovat piilossa alttarikorokkeen takana. Munniharput ovat Kassun ja Markun taskuissa. Nousemme ylös kuin yhteisestä merkistä. Hengitykseni tihenee kun nostan varovasti Landolan jumbon syliini ja pujotan olkahihnan paikalleen. Vela katsoo ensin harppumiehiin. Sitten hän nyökkää huomaamattomasti minulle.

Olen täysin lamaantunut. Kymmenien harjoituskertojen tuloksena sormeni kuitenkin löytävät oikeat kielet ja näppäilyintro helisee raikkaana täysin hiljaisessa kirkossa. Munniharput tulevat mukaan. Yhtäkkiä sähkökitaran feedback-ulvonta täyttää koko salin. Isken komppikuviota niin, että plektrasta irtoaa paloja. Jännitys laukeaa ja ”Effigy” raivoaa juhlavana vakavailmeisen kirkkoväen ylitse ulos aurinkoiseen syyssäähän.

– Mikä leffa Kinossa pyörii? Mitä? Pako apinoiden planeetalta. Mulla on just noi fiilikset koulun kanssa. Jos vaan pääsis pois jonnekin pakoon täältä. Voin mä lähteekin, mutta eksä oo menossa ilotulitusta tsiigaan? Tapiolasta, eiku Espoosta, tulee kaupunki. Siell on keskustassa kaikki tänä iltana.

– Joo, tietysti. Ehditään me sinne Keskusaltaan reunalle leffan jälkeenkin. Ei siellä voi kauaa olla. On niin hiton kylmä. Katotaan raina ekaks.

Elokuva on surkea jatko-osa Apinoiden planeetta -elokuvaan. Rahanmeno harmittaa hiukan, mutta muutamaa markkaa emme Veli-Matin kanssa jää suremaan, vaan suuntaamme askeleemme narskuvassa pakkaslumessa kohti Keskusallasta. Puolustusvoimilta on lainassa voimakas valonheitin, joka piirtelee kuvioita tammikuun ensimmäisen päivän mustalle taivaalle.

Paikalle saapuu varmaan puoli Tapiolaa. Jäämme suosiolla uimahallin liepeille hytisemään liian vähissä vaatteissa. Ihmismassa keskustan ympärillä on milteipä komeampi näky kuin kaupungiksi tuloa juhlistava ilotulitus. Kun väkijoukko purkautuu mahtavana ihmisvirtana kotejaan kohti, kiirehdimme pois sen jaloista Velalle kuumaa kaakaota juomaan ja musiikkia kuuntelemaan.

Kevään kaartuessa kohti kesää olemme Veli-Matin kotona iltaa viettämässä levyjä kuunnellen – niin kuin tapanamme on. Oma huone ja vaikuttava levykokoelma takaavat rauhan ja viihtyvyyden. Käväisen yläkerran kylpyhuoneessa. Velan isä ja äiti ovat teatterissa. Makuuhuoneen ovi on auki ja valot ovat jääneet loistamaan. On tainnut tulla kiire lähteä. Näen koko seinän peittävän kirjahyllyn.

Vilkaisen pelkästä uteliaisuudesta sisään huoneeseen. Alakerrassakin on paljon kirjoja. Mutta tämä hylly on täynnä Suomen lentosotaa käsitteleviä romaaneja ja historiateoksia. Kun menen takaisin ystäväni huoneeseen, en malta olla kysymättä, miksi tohtori ja tutkimuslaitoksen johtaja lukee tuollaista sotaviihdettä. Veli-Matti menee hiljaiseksi.

– Tule mukaan, Roba. Näet koko komeuden.
– Ai minne?
– Sinne mun vanhempien makuuhuoneeseen takaisin. Siellä on mun isäni kirjasto. Se tärkein. Alakerrassa on vain fysiikkaa ja kaunokirjallisuutta. Täällä on menneisyys.

Kirjoja on toista sataa. Monet tuttuja nimiä sotakirjoja ahmineille pikkupojille: Joppe Karhunen, Pauli Hirvonen, Eino Juutilainen… Veli-Matti kertoo, että hänen isänsä toimi hävittäjälentäjänä jatkosodassa. Isä joutui tekemään pakkolaskun toistakymmentä kertaa – ihme kyllä ilman mitään vakavia seuraamuksia. 1944 hän teki useita lentokoneen hakumatkoja Saksaan. Hän lensi Messerschmitt-hävittäjiä Saksasta Suomeen kesällä 1944, aikana, jolloin Suomi kävi epätoivoista selviytymistaistelua itärajalla.

Minun päätäni huimaa. Oma isäni oli Ruotsin kansalaisena ilmoittautunut vapaaehtoiseksi ja kuljettanut ambulanssia. Mutta hävittäjälentäjänä toimiminen jatkosodassa oli juuri sitä, mistä noissa Joppe Karhusen kirjoissa kerrottiin. Paitsi, että tämä oli totta.

Vapusta 1972 tulee lämmin ja sateeton. Mutta Veli-Matti ei ole sitä juhlimassa. Hän on jäänyt koulumatkalla pyöräillessään kuorma-auton alle muutama päivä ennen vappua. Juhlapäivänä Veli-Matti makaa koomassa sairaalassa. Uuden viikon alkaessa Suomen lippu roikkuu olohuoneemme ikkunan edessä puolitangossa.

Liityin Tapiolan yhteiskoulun elokuvakerhoon – aivan kuin en olisi saanut tarpeeksi elokuvanautintoa muutenkin. Kerhon elokuvat olivat A-luokan klassikoita tai uudehkoja laatufilmejä ja esityspaikkana oli tietysti Kino Tapiola. Stanley Kubrickin ”Avaruusseikkailu 2001” (oikealta nimeltään ”Space Odyssey”) teki murrosikäisen pojan mieleen lähtemättömän vaikutuksen.

Toinen kerhoelokuva, joka on etsautunut psyykeeni on Jaques Tatin ”Playtime”. Ihme oli, ettei tätä nimeä oltu väännetty vaikkapa muotoon Leikkiaika. ”Playtimen” huumori iski minua ja luokkakaveriani Foxia suoraan nauruhermoon. Olimme molemmat vähän väliä lattialla henkeä haukkomassa. Kun vuosia myöhemmin vein silloisen tyttöystäväni Elokuva-arkistoon ”Playtimea” katsomaan, hän ei nauranut kertaakaan. Suhteestamme ei tullut pitkäaikaista…

Kävelin Tapiolan seurakunnan Olotilan, Räkälän, ohi joka arkipäivä matkallani Tapiolan yhteiskouluun. Menninkäisenpolku, niin kuin hiekkatietä nimitettiin, kaartoi parakin ohi kohti koulua. Päivälläkin näkyi ikkunoista jos jonkinlaista liikehdintää; balettikoulu varmaan, Tapion Hongan asiakkaat tai sitten partiolaiset. Ihmisiä kulki sisään ja ulos takaovesta, joka oli rakennuksen länsipäädyssä.

Illalla meno oli toisenlaista. Meitä muutaman vuoden vanhemmat pojat ja tytöt vaelsivat laumoina kohti pääoven kirkasta lamppua kuin yökiitäjät. Kävimme kurkkimassa ikkunoista. Huumaava rockmusiikki kaikui ulos asti. Ulkona portailla tupakat kärysivät ja kirosanat kimpoilivat. Sisällä pidettiin selvästi hauskaa. Ei tuo mitään pyhäkoulumeinikiä ollut. Tuonne kun pääsisi!

Rippikoululeirikesän jälkeen Räkälästä tuli kotini jatke. Matkaa kotioveltani sinne kertyi pari sata metriä. Siellä oli varmuudella aina joku Menninkäisentien ja Poutapolun kavereista tai ainakin  luokkatoveri muualta Tapiolasta. Yleensä mitään ohjelmaa ei ollut. Me vain hengailimme homeelta tuoksahtavassa parakissa. Juteltiin, kuunneltiin levyjä ja poltettiin röökiä. 

Vähitellen käynnit Räkälässä harvenivat kuin itsestään. Lukio-opintoihin minun oli panostettava huonosti menneen alun jälkeen todenteolla. Musiikki- ja soittoharrastukselle tilaa löytyi kavereiden kodeista. Poutapolun Klitsussakin oli tilaa ja paremmat soittopelit. 18-vuotiaana avautuivat vihdoin diskojen ovet. Vesimies-disko ei haissut homeelle eikä kollin kuselle. Suuntasimme horjuvan kulkumme kohti Otaniemen, Idän, bilekeskittymää. Pohjat piti totta kai ottaa, ettei kesätöissä vaivalla kasattuja rahoja mennyt muutamaa tuoppia enempää.

Koulunkäyntini loppui suvivirteen keväällä 74. En enää kulkenut kivenheiton matkaa koululle. Keskustaankin kuljettiin pääasiassa laatoitettua raittia pitkin. Räkälä unohtui Menninkäisenpolun rehevöityneen metsikön piiloon. Ei toiminta parakissa suinkaan loppunut. Tapiolan yhteiskoulun Big Bandin harjoituksia pidettiin edelleen Olotilassa. Kallisarvoisia orkesterisovituksia säilytettiin metallikaapissa.

Siitä ei kuitenkaan ollut nuottien turvaksi lauantain aamuyöllä 1976. Sarjapyromaani iski kello kaksi aamulla. Räkälä paloi perustuksia myöten palokunnan joutuessa tyytymään palon rajoittamiseen. Paitsi nuotteja myös soittimia tuhoutui. Lauantaina olimme joukolla katsomassa savuavia raunioita. Länsiväylä raportoi koko sivun jutullaan tapahtumasta. Kuvituksena käytettiin ”That Old Black Magic” -kappaleen lähes kokonaan tulensyömää nuottisivua.

En muista kuinka nuori olin, kun vedin ensimmäiset hatsit jonkun isomman kaverin röökistä. Ehkä yksitoista tai kaksitoista? Joka tapauksessa, 14-vuotiaana pullotti pikku-Colt farkkujeni takataskussa.

En minä tupakasta suuremmin pitänyt. Tulin nopeasti huonovointiseksi pystymättä vetämään henkeen koko savuketta. Poskisauhuja piti polttaa, kun kukaan ei huomannut. Tupakanpoltto nosti minut ja monet muutkin saman sukupolven varhaisteinit aikuisuuden alimmalle askelmalle. Savuava pötkylä huulessa en enää ollut pikkupoika. Oli huumaava tunne sytyttää tupakka palamaan. Samanlainen kihelmöinti tuntui päälaessa kuin ennen ensitreffejä. Kielletyn hedelmän maku oli voimakas ja viettelevä.

Vaikka äitini poltti, hän ei hyväksynyt minun tupakointiani. Salaa piti polttaa ja Sisu-pastilleja imeskellä ennen kotiin menoa. Tupakointipaikat oli syytä valita huolellisesti. Vaikka näennäisesti emme välittäneet, missä poltimme, oli kuitenkin oltava tarkkana ettei jäänyt kiinni; kotioloista riippuen sai joko nuhteet tai selkäsaunan. Vaikka oma äiti tai isä ei nähnytkään, saattoi naapurin kyylätäti ilmiantaa koko jengin. Niinpä yksi tupakoimaton pantiin vahtiin. Vaaran lähestyessä sätkät poljettiin nopeasti maahan ja lauma levisi kuin tuhka tuuleen.

Jos olin porukassa, joka poltti, poltin. Tupakoimattomien seurassa olin tupakoimatta. Kesätöissä olin monta vuotta Suomen Väri ja Vernissa Oy:ssä autonapumiehenä. Jos kuski poltti, poltin minäkin. Saattoi kuitenkin mennä viikkoja, jopa kuukausia etten koskenutkaan tupakkaan.

Tapiolan yhteiskoulun lukiosiiven lähellä oli Partiomaja. Partiomajan taakse kerääntyi joka välitunti röökiporukka. Minä olin tietysti mukana. Joukossa oli monta tyyppiä, jotka eivät polttaneet. Partiomajan jengissä kun ei ollut tylsää. Olimme silloin mieltyneet pikkusikareihin – olimmehan melkein aikuisia. Tai eivät ne mitään oikeita sikareita olleet, vain sellaisia savukkeen näköisiä tummia pötköjä, joissa oli filtteri. Tyylikästä…

Kun Cooperin-testi -mania valloitti Suomen, järjestettiin tuo 12 minuutin rääkki tietysti Silkkiniityllä. Eikä sen keskellä vaan länsireunan jyrkällä osalla Kelloseppäkoulun juurella. Jokaisella vähänkin liikuntaa harrastaneella, ja siten melko hyvässä aerobisessa kunnossa olevalla, oppilaalla väikkyi mielessään tuo taianomainen 3000 metrin saavuttaminen. Tuolla sadistisen mäkisellä radalla se onnistui vain harvalta. Tavoitteen esteenä oli lisäksi hyvin yleinen tupakanpoltto.

Luokkakaverini Timo oli kova tupakkamies ja hieman yllytyshullu: mahdollisimman huono yhdistelmä Cooperin rankkaan kiusaan. Muutama päivä ennen testiä joku keksi vielä järjestää vedonlyönnin Timpan juoksusta. Vetoa lyötiin sillä periaatteella, että jos hän yltää kolmeen tonniin, menee koko potti Timolle. Muussa tapauksessa vedot raukeavat.

Vedonlyöntikassaan kertyi sitä enemmän rahaa mitä lähemmäksi Cooper-päivä tuli; 52 markkaa ilmoitti kassanhoitaja juoksupäivän aamuna. Aina nuhainen, juoksusta vapautettu, Olli lupautui huutelemaan kierrosaikoja. Kaikki oli valmista suureen urheilujuhlaan. Vetoa lyöneet tytöt ja paljon muutakin yleisöä ilmestyi ennätyskoetta katsomaan, mikä vielä lisäsi poikien, ja erityisesti Timon, näyttöhaluja.

Torstai-iltapäivän liikuntatunnilla onkin sitten aivan erityinen, sähköinen tunnelma. Sää suosii testiä. Vaikka on jo syksy, lämpöä riittää shortseissa ja t-paidassa hölkkäämiseen. Koko poikajoukko asettuu lähtöviivalle toisiaan vilkuillen, Timppa luonnollisesti keskellä sankaritekoonsa valmiina. Sen verran hän on valmentautunut, että on jättänyt aamupäivän savukkeet yhteen.

Lähtölupa tulee ja sekalainen joukko ryntää matkaan, Timo kärjessä, totta kai. Radan pituus on 500 metriä, joten tavoitteeseen pääseminen edellyttää kahden minuutin kierrosaikaa. Timo laittaa kaikki peliin heti alkumetreillä ja tulee selvässä johdossa mäen päälle. Kaksi minuuttia kymmenen sekuntia, huutaa kuitenkin Olli. Vauhti on kova, muttei riittävä. Timo näyttää jo hätääntyneeltä. Turboruuvi on jostain löydyttävä.

Naispuolisen yleisön ilkikurinen kannustus lennättää punaisiin shortseihin ja ruskeaan paitaan sonnustautuneen Timpan täyteen laukkaan. ”Punaruskee, muna puskee” -huuto tarttuu koko rataa ympäröivään lössiin. Kolme minuuttia 58 sekuntia, huutaa Olli täysin keuhkoin yleisön mölinän läpi. Kuusi minuuttia tasan! Kahdeksan nolla kuus! Kymmenen nolla kolme. Timppa! Puskee! Timppa! Puskee! 12 minuuttia ja stop! Karjuu jumppamaikka juuri, kun Timo heittäytyy kuvitteellisen maaliviivan yli. Muut pysähtyvät jalansijoilleen.

Olen juossut 2600 metriä. Paras tulokseni koskaan. Mutta Timo on päivän sankari. Hän makaa selällään nurmella, tuskainen naama jouksuhousujaankin punaisempana, vaaleanruskea paita kauttaaltaan hien tummaksi värjäämänä, vaahto suupielessä kuplien. Yhtäkkiä hän rempaisee itsensä ylös ja ryntää sivummalle voimaan pahoin. Puoliksi sulaneet hernekeitto ja pannari ryöppyävät pensaikkoon. Kun Timo seuraavan viikon puolivälissä taas palaa kouluun, hän on juhlittu sankari, ainakin puoliksi elävä legenda ja 52 markkaa rikkaampi.

Talven 72 kohokohta on valtakunnallisen yhteiskoulujen jääkiekkosarjan välieräottelu, johon Tapiolan yhteiskoulun joukkue on raivannut tiensä. Ottelu pelataan yhteiskoulun kotikaukalossa. Olemme voitonvarmoja muutenkin, onhan meidän koulumme ykkösketjussa Tumba Turunen, Hexi Riihiranta ja Dille Riuttala – taitoa, voimaa ja häirintää!

Lunta on pyryttänyt enemmän kuin riittävästi. Niinpä kaukalon ympärillä on melkoiset lumivuoret. Mahtavan TYK:n vastustaja on – mikä lienee – jokin Lauritsalan yhteiskoulu, jostain Lappeenrannan perukoilta. Ei mitään jakoa! Lauritsala joutuu vielä varusteiden vaihtoon naisten puolelle pukukoppia. Neitikiekkoa! Kaksi bussilastillista maaseutukoulun kannattajia on sentään vaivautunut tulemaan tappiotaan todistamaan. Tervetuloa ja tervemenoa!

Kaukalon reunat ovat mustanaan väkeä. Kannustus on väkevää. TYK tykittää! Korkeiden lumikasojen vuoksi osalla katsojista pää ylettyy päätyjen turvaverkonkin yläpuolelle. Ottelu saa pahaenteisen alun, kun Hexin puolesta kentästä vippaama ranneveto leijailee yli verkon ja osuu erästä tyttöä otsaan. On kutsuttava lanssi paikalle viemään loukkaantunutta ensiapuun.

Pian lätkämatsi pääsee jatkumaan. Lauritsala on hetkessä latonut kolme maalia. Tapiolalaisten hiipuva kannustus hukkuu lappeenrantalaisten voitonriemuiseen möykkään. 0 – 4. Ei tätä peliä ole vielä hävitty. Tumba melkein kaventaa. No niin, nyt lähtee TYKkikiri! 0 – 5, 0 – 6, 0 – 7… Usko loppuu jo hurmiotuneiltakin kannattajilta. Lappeenrantalaisten naamat ovat jähmettyneet kestovirneeseen – eikä mikään ihme. Kolmas erä on vain muodollisuus. Ottelu päättyy murskalukemiin. Lauritsala voittaa 10 – 0.

Epäuskoiset, murheen murtamat tapiolalaiset laahustavat koteihinsa. Tänä iltana Valion baarissa on tyhjää. Koko seuraavan viikon koulussa on apea tunnelma, joka on tarttunut jopa opettajiin. Vähitellen alkaa tulla lisää tietoa ihmekoulu Lauritsalan voittajajoukkueesta. Suurin osa pelaajista onkin SaiPa:n menestyksekkään juniorijoukkueen parhaimmistoa. Yhteenhitsautunut, sarjapeleissä voittamaan marinoitunut jengi tuli ja näytti tapiolalaisille, mitä tarkoittaa joukkuepeli. Onneksi sentään Lalli Partinen ei tuohon ikäluokkaan kuulunut.

Olin siis lukiossa. Olin siis omillani. Tulokset näkyivät heti. Ainekirjoituksen arvosanat pyörivät kuutosen ympärillä. Mutta kirjoitin aineeni sentään luokassa valmiiksi. Tai joskus, kun joukossa oli populaarimusiikkiin liittyvä aihe, vein kirjoituksen kotiin ja käänsin tekstin jostain englanninkielisestä musiikkilehdestä. Loppujen lopuksi tämä johti parempaan jälkeen kirjoittamisessa ja kohensi myös englannintaitoani. Matematiikka oli painajainen. Putosin kärryiltä heti, jos olin koskaan niillä ollutkaan. Koenumerot sukelsivat ala-arvoisen pintaan. Ainoa pelastus oli ulkoa opettelu. Geometriassa se toimi hyvin, algebrassa huonommin. Sain kuitenkin pidettyä todistuksen numeron nelosen yläpuolella.

Oli koulussa aineita, joissa pärjäsin hyvin ilman suuria ponnistuksia. Kuvaamataito oli se kaikkein mieluisin. Kopioin Mad-lehden hahmoja ja piirtelin omia sarjakuvia. Oppikirjojen marginaalit täyttyivät oudoista kuvista. Lukion kuviksen opettaja kannusti minua. Saimme tehdä ystäväni Foxin kanssa piirretyn kaitafilmielokuvan. Piirsimme ja leikkelimme, valmistimme pysäytystekniikalla kollaaseja ja virittelimme alkeellisia animaatioita. Tuon kaiken me touhusimme oppituntien ulkopuolella. Olimme innostuneita ja saimme ”The Dream” -filmin valmiiksi ennen joulutaukoa. Huippukohta oli Jaska Jokusen pallopään muuttuminen Richard Nixonin pääksi, joka sanoi: blah, blah, blah! Se nauratti opettaja Rantastakin. Tekeleen esittäminen koko luokalle hiveli itsetuntoa – sitä vähäistä, joka minulla oli jäljellä.

Biologia ja maantiede olivat toinen pari, jossa tulokset pysyivät korkeatasoisina. Asiaa auttoi myös se, että eräs luokkatoverini penkoi biologian luokan paperikoria säännöllisesti. Sieltä löytyi usein rinnakkaisluokan edellisen päivän koe spriimonisteena. Tieto pantiin jakoon ja levitykseen. Hieman minua hävetti ottaa kymppejä, varsinkin kun moni muukin sai niitä. Olisin muutenkin saanut kiitettäviä. Kukaan ei jäänyt kiinni huijauksesta. Onneksi roskakorista ei keväällä enää aarteita löytynyt.

Elämäni parhain työkesä 72 maalifirman repsikkana päättyi. Se oli edennyt nopeutettuna filminä kohti loppua. Olisin mielelläni jatkanut töissä, vaikka tajusinkin, ettei tuossa ollut tulevaisuus, eikä talven viimoissa maalien kuskaaminen ollut mitään hupia. Paluu Opintie ykköseen oli edessä. Toinen lukiovuosi. Olisiko se ensimmäisen toistoa vai menisikö se vielä huonommin?

Jotain oli tapahtunut. Ehkä jokin biokemiallinen reaktio sisälläni sysäsi minut uudelle uralle koulutyössä. Aloin pitää koulunkäynnistä. Ikään kuin tajunnan portit olisivat avautuneet suurempaan ymmärrykseen ja oppimisen iloon. Muutokset olivat aluksi pieniä ja kovin hitaita. Vauhti parani kuitenkin koko ajan. Äidinkielen numero kipusi arvosanaan hyvä, ruotsin ja saksan kielen testeistä tuli jopa kiitettäviä, psykologian kokeista samoin. Suunta olikin ylöspäin itseään ruokkiva kierre. Ennen kaikkea tajusin mitä luin. Kyse ei ollut ulkoa oppimisesta vaan kumulatiivisesta prosessista, jossa yhden opitun kerroksen päälle pystyi rakentamaan yhä korkeamman tiedon puun.

Ainoa mörkö oli matematiikka. Siinä ei ollut mitään mille rakentaa. Peruskallio puuttui, oli vain mutaa ja savea. Silloin rukouksiini vastattiin. Luokanvalvojalta tipahti lukuvuoden alussa pieni tärkeä tiedonmurunen. Koska matematiikka ei ollut pakollinen aine ylioppilaskirjoituksissa, saivat ne, jotka niin halusivat, lopettaa matemaattiset opinnot toiseen lukiovuoteen. Pelastusrengas oli heitetty ja minä tartuin siihen kaksin käsin. Enkä hellittänyt otettani.

Sain vielä varmistuksen sille, että pystyin pitämään muistissani hetken aikaa melkoisen määrän informaatiota. Psykologian opettajamme Jaakko Kivistö piti minua hiljaisuuteni ja syrjään vetäytymiseni vuoksi tyypillisenä keskivertotapauksena. Niinpä hän, ehkä hieman piruuttaan, komensi minut koekaniiniksi muistikokeeseen, jossa kolme eriväristä pahvinpalaa vilautetaan satunnaisessa järjestyksessä. Minun tehtäväni oli sanoa kuinka mones kerta järjestyksessä kutakin väriä oli näytetty. Opettajan johdanto tähän ihmiskokeeseen oli, että kun menemme tässä testissä yli kymmenennen lapun, tulee virhe varmasti. Pääsin melkein kolmeenkymmeneen ennen kuin väärin meni.

Opettaja oli sanaton ja muutama luokkakaverikin tuli tunnin jälkeen ihmettelemään suoritustani. Olin itse täysin poissa tolaltani. En voinut käsittää, miten olin koko luokan edessä pystynyt fokusoitumaan tehtävään unohtaen kaiken ympärillä olevan ja oman pelkoni. Samalla oivalsin, että minulla oli kapasiteettia melkein mihin vain. Jopa siihen pirun matematiikkaan. Pystyisin muistamaan koealueen sen aikaa, minkä tarvitsin tiedon siirtämiseen päästäni paperille. Sen jälkeen se katoaisi pois rasittamasta aivojeni kapasiteettia. Tuo psykologian tunnilla kokemani valaistuminen kirkasti matematiikan arvosanan kiitettäväksi. Ja siihen se lukkiutui lukion päästötodistukseen kuin kivitauluun kaiverrettuna.

Abivuosi lähti käyntiin ilman resurssejani imevää matematiikan mustaa aukkoa. Siitä hyötyvät kaikki muut oppiaineet. Lukuaineista Toivola-Junttilan luotsaama puhetaito oli poikkeus. Vaikka luokassamme oli vain parikymmentä oppilasta, esiintymispelkoisena esitelmien pito oli pahinta, mitä saatoin kuvitella. Istuin tunneilla vitosen arvosta puhumatta mitään.

Kun tulin täysi-ikäiseksi lokakuun lopussa 1973, perjantai-iltapäivän puhetaito tuppasi unohtumaan istuessamme kaljoilla Keskustornin Kultakukossa. Luokan kuopuksena olin viimeinen disko- ja ravintolaikäinen koko porukasta. Loppusyksystä heiluin mukana Otaniemen Vesimies-diskossa, Täffällä ja muualla. Alkoholi vaikutti minuun kuin lääke. Esiintymispelkoni katosi. Sen ainoan lukion äidinkielen esitelmän – mieliaiheestani sarjakuvista – sain pidettyä kahden tuopin voimalla. Halusin kahdeksikon. Sen eteen oli käytettävä kaikki keinot.

Viimeinen vuosi oli parasta kouluaikaani sitten alaluokkien. Kaikki luokkakaverit olivat jotenkin aikuistuneet. Kiusaaminen ja turha nokittelu jäi pois. Puheet muuttuivat kohteliaiksi, jopa fiksuiksi. Lähestyvät ylioppilaskirjoitukset panivat kaikki keskittymään olennaiseen ja yrittämään parastaan koulutyössä. Luokassa oli useimmiten miellyttävä ilmapiiri.

Myös opettajien asenne muuttui. Tasaveroinen keskustelu psykologian tunnilla oli jotain aivan uutta. Nautin rennosta atmosfääristä. Kaikki numerot lähtivät nousuun. Erityisesti uuden, nuoren ruotsin opettajan Marja Toikan kanssa oppiminen synkkasi niin hyvin, että ruotsin kokeista en voinut saada muuta kuin kiitettäviä. Ylioppilaskokeet eivät minua ahdistaneet. Olin saanut tarvittavan varmuuden ja motivaation. En pelännyt.

Penkkarit ovat koulunkäynnin huipentuma. Niin tietysti lähes kaikille oppilaille. Minulle ne ovat vieläkin merkittävimmät. Maalaan penkkariauton kolmesta kyltistä kaksi. Yhdessä suuressa sivukyltissä on rehtorimme Nippu-Niemelä kuvattuna gorillana banaani suussa ja lannevaate vinossa. Tekstissä epäillään Charles Darwinin oppia luonnonvalinnasta…

Tiibon ja Karin kanssa olemme kahden kitaran ja yhden haitarin trubaduuritrio, joka käy säestämässä pikkuilkeitä viisuja opettajista. Laulut huipentuvat opettajainhuoneen edessä esitettävään ”isojen poikien lauluun” Levanterista ja hänen isosta kalustaan. Mukana laulavat sekakuorossa kaikki käytävälle mahtuneet abit. Tunnelma on lievästi sanottuna riehakas. Abirekan kyydistä hyppäämme pois liikennevaloissa keskellä talvista Helsinkiä. Satumme olemaan Riston kodin lähellä. Pelastaudumme varmalta kylmettymiseltä sinne punaviiniä juomaan ja klassista musiikkia kuuntelemaan.

Olin hankkinut vieraiden kielten ja ruotsin preppausoppaat yo-kirjoittajalle. Tein tehtäviä huolellisesti ja luin melkein kokopäiväisesti. Monet tiedon aukot täyttyivät. Ensimmäisenä koepäivänä äitini antoi onnenpotkun takapuolelleni – tarpeettoman kovaa. En edes tarvinnut sitä. Olin rauhallinen ja varma. Yleensä jännitin koepäivää niin etten saanut nukuttua. Nyt olin nukkunut hyvin. Eväät ja kirjoitusvälineet laukussa kävelin ne muutamat sadat metrit koulun voimistelusaliin. Kaikki tuntui olevan selvää ja ymmärrettävää.

Jopa englannin koe, jonka minua jostain tuntemattomasta syystä inhonnut Korppu-Korhonen lähetti yo-lautakunnalle heikkona cum laudena, tuli takaisin magnana. Kirjoitin kaksi laudaturia ja kolme magnaa – yleisarvosanalla laudatur. Äitini oli pakahtua ilosta ja ylpeydestä. Olin itsekin riemua täynnä. Koulun loistava päätös oli kuitannut kaikki vaikeudet ja surkeudet. Tai niin luulin. Kouluvuodet jättivät minun psyykeeni syvän haavan, joka ei koskaan kokonaan parantunut.

Sellaisia en tuona ilon päivänä mieti. Ainoan ylioppilaskuvani ottaa äitini koulun kulmalla. Se on vauhdissa otettu epätarkka pieni kuva, jossa voi kuvitella minun hymyilevän. Sen siitä kyllä näkee, että tukkani on lyhentynyt. Hiukset tuskin näkyvät ylioppilaslakin alta.

Kotona riisun puvun pois, vedän farkut jalkaan ja laitan Rory Gallagherin Blueprint-albumin soimaan. Äitini on ostanut pullon kuohuviiniä. Olemme kilistelleet laseja ja jutelleet hyvällä mielellä. Hän lähtee viemään Aya-spanielia lenkille. Minä vaihdan levynpuolta ja lisään volyymia. Ovikello soi. En ole odottanut kenenkään tulevan onnittelemaan. Sipaisen äkkiä stereot pienemmälle. Oven takana on Veli-Matin isä ruusujen kanssa.

– Hei, Robert. Sinä kirjoitit hienosti. Haluamme vaimoni kanssa onnitella sinua.
– K-Kiitos! Tämä on minulle… Teidän onnittelunne. Tärkeää.
– Näkemiin. Muista juhlia tänään.

Pitkät punaiset ruusut kädessäni suljen oven. Iloni ja nousuhumalani ovat haihtuneet. Kaipaus kouraisee syvältä. Tämän olisi pitänyt olla myös Veli-Matin juhlapäivä.

Illan juhla ravintola Royalissa on huumaavan riemukas. Alice Cooperin “School’s Out!” soi korvat lukitsevalla volyymilla. Mutta me olemme vapaita. Kaikki on nyt mahdollista. Jatkoille menen kaveriporukassa Vanhalle ylioppilastalolle. Illan kuuma huuma sammuu pois, kun saan tuopillisen olutta vaatteilleni. Kaveritkin ovat kadonneet. Ehdin hyvin kotiin ennen puoltayötä. Seuraavana maanantaina olen taas raahaamassa maalipurkkeja kuorma-autoon. Armeija alkaisi tammikuussa.