Otsolahden rantaan fisustaa 2/2

Seuraavaa kalareissua sain odottaa parikymmentä vuotta. Olin aina lievästi huvittuneena katsellut järven ja meren jäällä jököttäviä muumioita, näitä talvikalastajia, joita myös pilkkijöiksi kutsutaan. Homman juju ei ollut koskaan auennut minulle. Miksi mennä tuulen pieksämälle jäiselle aavikolle tuntikausiksi kyyhöttämään jäähän kairattua reikää tuijottamaan? Kaipa nykyisin joku voisi tuota markkinoida meditaationa tai mindfulnessina. Kun tähän vielä yhdistetään pakkomielteenomainen tarve rientää heikoille syys- ja kevätjäille, saa harrastus kyseenalaisia itsetuhoisia piirteitä.

80- ja 90-luvuilla vietimme kesiä Vääksyssä vaimoni vanhempien suuren omakotitalon alakerran ”osakkeessa”. Myös monena talviviikonloppuna vierailimme Päijänteen rannan harjanteella upeita näköaloja tarjonneessa talossa, jota myöhemmin Taattolaksi kutsuttiin. Vaimoni Heidin isä, Vike, oli yksi näistä jäällä jököttävistä hahmoista, siis intohimoinen pilkkijä. Olihan matkaa Päijänteen rantaa vain parisataa metriä. Ei sentään tarvinnut autolla ajaa kymmeniä kilometrejä päästäkseen tuota rituaalia harjoittamaan.

Viken kanssa istuimme usein iltaa kolmannen kerroksen ateljeetilassa viskiä siemaillen ja instrumentaalimusiikkia kuunnellen. Vaikka Vike oli laulumiehiä, hän nautti musiikkinsa mielellään ilman ääntelyä. Jonkin perjantain pikkutunneilla puhe kääntyi kalastukseen. Tai Vikehän se pääasiassa kertoi omia seikkailujaan sitä suurta kalaa etsimässä. Sivulauseessa taisin lipsauttaa, etten ollut koskaan ollut pilkillä enkä verkoilla. Verkkokalastuksen kokemista ei talvioloissa pystytty järjestämään, mutta nythän olisi tuo toinen puute helppo poistaa. Eiköhän lähdetä huomenaamulla pilkille. Taisin antaa vahingossa myöntävän vastauksen…

Viski voi olla keltin kielellä elämän vesi, mutta lauantaiaamuna suhtauduin tuohon etymologiaan hyvin epäilevästi. Olimme sopineet lähdön heti aamiaisen jälkeen päivän valjetessa. Heidi ravisteli minun pimeässä alakerran huoneessa hereille.

– Roope, herätys! Inkku kävi ovella koputtamassa. Vike on jo aamiaisella. Alas mennä. Lupasit isälle lähteä. Kalaonnea!

Lupaus mikä lupaus. Kömmin tokkuraisena keskikerroksen keittiöön, jossa Inkeri iloisesti häärii aamiaisen laitossa. Vike hörppii jo toista kupillistaan.

– Huomenta. Pitää syödä hyvin. Meillä pitkä päivä edessä. Ota kahvia ja leipää. Inkeri keittää vielä puuroakin.

Saan vaivoin huuhdottua pari kinkkuvoileipää alas kupillisella kahvia. Puuroa otan nokareen, kun en halua anopin mieltä pahoittaa. Suorimme alakertaan pukeutumaan. Vike on minun vaaksan lyhyempi. Se tulee harvinaisen selväksi nyt, kun yritän puristautua hänen vanhaan pilkkihaalariinsa. Haalari vihdoin päällä näytän vararikon partaalla hoippuvan kiertävän talvisirkuksen klovnilta. Haalarin lahkeet ylettyvät puolisääreen eikä hupun vetoketju mene kiinni leukaan saakka. Koinsyömä karvareuhka kruunaa koko komeuden. Kun vilkaisen ulos mennessäni kuvajaistani eteisen peilissä, minua alkaa naurattaa krapulasta huolimatta. Pilkkipelle!

Olemme myöhästyneet! Parhaat paikat vanhan laivalaiturin raunioiden päällä on jo varattu. Vikeä selvästi harmittaa, mutta hän heilauttaa reilusti kättään apajan vieneille muumiomytyille. Nekin heiluttavat. Ne ovat siis kuitenkin elossa… Muumiota on siellä täällä Päijänteen jäiselle kannella. Ryhdymme kairaamaa reikiä jäähän. Kairan nykäisyllä hyhmät pois. Toukka mormuskaan ja sinne menee. Pilkkiä pitää heijata ylös alas. Kala saattaa hämääntyä nappaamaan kiinni. Ei minun tuurillani. Puoli tuntia kuluu. Uudet reiät, uudet syötit. Ei mitään. Vike vetäisee jäälle ison ahvenen. Ja toisen. Kehuu paikkaa hyväksi. Onhan se, jollekin.

Kylmä alkaa hiipiä kehooni. Liian lyhyt yöuni ja surkea aamupala alkavat vaikuttaa. Tätäkö kaikki kalastaminen on? Yhtä palelemista. Vike on huomaamattani kävellyt viereeni. Tönäisee pilkkirukkasella olkapäähäni. Joko lähdetään? Ahaa. No, voinhan minä hiukan ottaa, lämpimiksi. Ai, toisellekin jalalle. Vodka laittaa veren kiertämään ja tunkee hytinän pois. Vike tekee jo uutta reikää. Taidanpa lähteä sinne itsekin. Uusi kolo, uusi mahdollisuus. Kökötämme vierekkäin. Pilkki nousee ja laskee. Pullon kulkee kädestä käteen. Aurinkokin näyttäytyy. No, nyt nappaa! Viskaan pilkin jäälle ja riuhdon siimaa käsin. Iso on! Mikäs kala tämä on? Näyttää tutulta. Vikeä naurattaa. Särkihän se. Tietysti. Tuikku murheeseen. Päivä kaartuu kohti iltapäivän hämärää. On aika lähteä. Minulla on muovipussissa yksi särki. Vikellä on kolme ahventa ja tyhjä vodkapullo. Aika hyvä saalis kuitenkin. Enkä kylmettynyt. Ja saunaanhan tässä kohta päästään.

– Oliko teillä kivaa? Huh! Haiset viinalle. Eikä edes vanhalle. Minkäslaiset eväät teillä oikein oli mukana?
– Tilkka vodkaa. Lämmikkeeksi. Onko saunaoluet kylmässä? Illalla syödään ahventa. Vike sai kolme.
– Entäs sinä. Särjen tietysti?
– Mishtä arvasit!

Kesällä asuimme alakerran omalla sisäänkäynnillä varustettua huonetta viikkoja peräkkäin – yleensä koko kesälomani. Osakkeessa oli keittiö ja vessa, joten lasten ollessa pieniä emme olleet sotkemassa yläkerran väen aikatauluja. Yhteiset ruoka-ajat yritimme pitää. Olin jo unohtanut talvella annetun lupauksen verkoilla käymisestä. Vike ei ollut. Eräällä kesäloman alun aamiaisella kysymys nousi esiin.

– No niin. Järvi on aivan pläkä. Parempaa verkonlaskupäivää ei voisi kuvitella. Muistatko kun talvella puhuttiin?
– Joo. Tai siis en. Hyvä kun muistutit. Nytkö heti lähdetään?
– Illalla vasta. Aamulla nostetaan.
– Hyvä. Me mennäänkin sitten Sirkkusen rantaan uimaan. Näyttää tulevan kuuma päivä.

Sirkkusessa oli muitakin, mutta hyvin sekaan mahduttiin serkutkin mukana, varsinkin kun auto voitiin jättää Hakakujan pihaan. Parkkipaikka oli täynnä. Kaaroja oli vinksin vonksin nurmikoilla ja metsikössä. Rantaan vievän tien reunatkin olivat tikutettu autoilla. Ilmeinen superrantapäivä oli aluillaan. Ranta oli sopivan matala lasten pulikoida. Ihmisiä tuli ja meni. Koko ranta oli yhtä valtavaa liikettä veteen ja pois. Helteinen ilma täyttyi vedessä polskivien lasten riemukkaista kiljahduksista ja rannalla vahtivien aikuisten varoitushuudahduksista. Lämpö hyväili ja uimavesi virkisti. Täydellinen kesäpäivä, totesivat kaikki mehutauolla.

Iltapäivällä palailtiin takaisin Taattolaan. Syötiin ja levättiin. Olihan loma-aika. Illansuussa vihdoin aktivoiduimme ruuanlaittoon. Vike oli viritellyt loimulohilaudat ulkogrilliin. Inkeri valmisti Heidin kanssa keittiössä lisukkeita. Pian syötäsiin illallista takapihan kuistilla. Lohenpuolikkaiden kypsyessä grillissä Vike vinkkasi seuraamaan perässään autotalliin. Tallin hämärässä näin suksiparin. Onpas leveät Lampiset! Mitä näillä kesällä?

– Yhdistetään huvi ja hyöty. Sinähän kerroit harrastaneesi vesihiihtoa 60-luvulla. Nämä ovat aidot Lampiset samalta vuosikymmeneltä. Kyllä 55-heppaisella saadaan vauhtia ihan tarpeeksi.

Lampiset vietiin näytille takapihalle. Ne herättivät sekä ihailua että hilpeyttä. Myös mielialani oli ristiriitainen. Oli kyllä totta, että olin pari kertaa räpiköinyt suksilla veneen perässä Ritvalassa. Siitä oli jo vuosikymmeniä. Kaiken se Vike muistaa. Samaa vikaa oli vaimossanikin: yksi matka, monta asiaa…

Ruuan jälkeen lähdetään. Koko jengi tulee rannalle hurraamaan. Mukana on muutama ohi kulkenut kesäasukaskin. Lähdön on syytä onnistua. Olen takapihalla mallannut suksia jalkaan. Sen verran tiedän, että siteen pitää olla napakka ja ettei paljasjaloin hiihdosta tule kuin hiertymiä ja rakkuloita. Olen valmis. Vikellä on verkot veneessä, minulla vaimoni villasukat jalassa.

Vike nykäisee Archimedes Pentan käyntiin. Puhallan pitkän henkäyksen. Varovasti kiihdyttäen vene etääntyy. Muoviköysi luikertelee vedessä hetken. Yhtäkkiä se pingottuu ilmaan roiskauttaen vettä korkealle ilmaan. Nojaan taaksepäin jännittäen reiteni ottamaan vastaan tulevan nykäyksen. Olen lentää päistikkaa Päijänteeseen. Viime hetkellä, täysillä voimillani repien saan itseni horjuen pystyyn. Hei, nyt mennään! Kansa rannalla heiluttaa villinä käsiään. Tämähän sujuu. Uskallan irrottaa toisen käteni ja vilkutan takaisin. Rantaviiva häviää taakseni.

Miten kauas me olemme hiihtämässä? Vaikka päivä oli helteinen, ei illan jäähdyttämä järvivesi ole. Villasukista huolimatta alkavat jalkani kohmettua. Huudan ja viittoilen Vikelle. Viimein hän huomaa ja vääntää kaasun hiljalleen alas. Päästän irti kapulasta. Liun veneen viereen. Saan Lampiset irti. Työnnän ne laidan yli Vikelle. Kampean itseni perässä. Hitto, kun paleltaa. Kuivaan itseni ja vedän vaatteet päälle. Kelluntaliivi tuo hetken lisälämpöä. Sitten alkaa taas tuttu hytinä.

Ollaan varmaan kalareissulla, kun paleltaa. Vesihiihto oli rannalla hauska idea. Kilometrien päässä valkamasta en ole ollenkaan varma. Verkot saadaan laskettua. Siinä touhussa lähtee veri kiertämään. Jalat vain eivät lämpene. Nenänpäästäni valuu sitkeä nuhatippa. Kurkku tuntuu karhealta. Nyt äkkiä takaisin Taattolaan. Vasta kuuma tee ja iso viskipaukku saavat tärinän loppumaan. Iltapalalla silmäni eivät pysy millään auki. Olen vuoteessa jo ennen kymmentä täydessä unessa kolmen peitteen alla.

Tällä kertaa olen ensimmäinen ylhäällä, jos Inkeriä ei lasketa. Keittiö kylpee häikäisevän kirkkaassa aamuauringon valossa. Olen pirteä hyvin nukutun yön jälkeen ja kylmettymisen oireetkin ovat tiessään. Vike saapuu aamiaiselle. Nyt ovat osat vaihtuneet. Hän on selvästi seurustellut ateljeessaan pitkään herra J. Walkerin kanssa. Aamiainen nautitaan hiljaisuuden vallassa. Kuuluu vain Etelä-Suomen Sanomien sivujen rapinaa. Pitäisikö minun muistuttaa verkoista? Eikö ne pidä käydä kokemassa heti kukonlaulun aikaan? Lehti on rapisteltu loppuun. Kolme kuppia kahvia ovat selvästi saaneet appeeni eloa.

– Jaaha. Ei anneta kalojen kärsiä turhaan. Eiköhän lähdetä nostoon. Sinä saatkin ajaa. Ei siellä kukaan vahdi, mutta saattaahan tässä promille ylittyäkin.

Vene pyörii rullien päällä kevyesti tyyneen veteen. Penta jyrähtää käyntiin heti ensimmäisellä nykäisyllä. Vike huutelee viereltä ohjeita ja vesi kuohuu keulassa. Matkaa on yllättävän pitkälti. Ei mikään ihme, että olin horkassa jo mennessä. Vihdoin näkyy lippu ja toinenkin. Ovatpa ne lähekkäin. Vikekin raapii päätään lippalakin alta.

– Mikäs se verkot on tuolleen kasaan vetänyt? Nyt on iso kala kiinni. Ajetaan tuonne uloimmalle lipulle ja aloitetaan nostaminen sieltä.

Ensin nousee veneeseen kolhiutunut mehukattikanisteri lippuineen. Alamme kerätä vettä valuttavaa verkkoa isoon soikkoon välissämme. Tyhjää on. Yksi sentään. Vike viskaa särjen puuhiamme vahtiville lokeille. Heti alkaa hirmuinen rääkynä ja tappelu. Selkälokki ratkaisee riidan hotkaisemalla kalan yhtenä suupalana. Naurulokit ova nyreissään ja se kuuluu. Lähestymme verkkoletkan toista päätä. Enää ei pyydys nouse siististi paljuun. Käteen osuu vain tiukkaan pakkautunutta nailonsyheröä. Lohenjötkäle se on tai iso kuha, sanoo Vike. Ei mikään muu tuolla tavalla rullaa kahtakymmentä metriä verkkoa ympärilleen.

Revimme verkkoa veneeseen kaksin käsin. Jotain siellä on! Käy vain humaus ja valtava verkonsykkyrä lojuu veneen pohjalla. Mikä ihme sen on voinut rullata tuollaiseksi? Puukolla on pakko ratkoa myttyä auki. Nyt näkyy – rapylät. Ja mustanruskea, harmaa sulkapeite. Valkea vatsa. Vike katsoo minuun. Muodostan huulillani sanan: kuikka. Ja vainaa. Kuolinkamppailu on ollut hurja. Ison linnun on täytynyt sukeltaa kalaa jahdatessaan suoraan verkkoon. Eikä ole päässyt irti. Lintuparka. Ajelemme hiljaa kohti kotivalkamaa kuollut kuikka kyydissä. Vike käy lainaamassa lähitalosta lapion. Kuikka saa sentään hienot hautajaiset ja koivunoksan ristiksi. Kannamme verkon riekaleet saavissa kotiin. Taattolan ylämäessä en malta olla sanomatta.

– Ja sinä menit sen särjenkin lokeille heittämään.

Mieleeni palaa heinäkuun alku Sääksjärvellä 1970. Olemme rantautumassa taas yhdeltä kalattomalta kalareissulta. En tiedä tämän olevan viimeinen kesäni Ritvalassa. Huomenna tulee Suomen Värin auto hakemaan minut Tapiolaan. Mummuni on puhunut minulle kesätöitä uudesta Heikintorin RAL-marketista. Jaakko soutaa. Minä istun perätuhdolla ja uitan paria kuvaa vedessä – uistelua edes muodon vuoksi.

Kelaan Jaskan ongen ylös. Siima on pingottunut. Ei siellä mikään potki. Ahvenruohoa varmasti. Niin kuin onkin. Irrotelen ruohot pois vieheestä, kelaan siiman sisään ja laita virvelin veneen pohjalle. Sama juttu minulla. Painavalta tuntuu. Ei potkuja. En viitsi edes katsoa taakseni. Muutama metri vielä. Onpas aika läjä ruohoa, kun näin painaa. Jaska lopettaa soutamisen ja nappaa haavin käteen. Istun hölmönä tuhdolla ja katson haavissa lojuvaa ahventa. Elossa se on, loppuun väsytetty kiloinen kala. Rannalla punnitsemme sen. Kilo 200 grammaa. Jaskaa naurattaa.

– Saithan sinä sen. Hirmuahvenen. Ja virvelillä!