My Sweet Lord

Veli-Matin rivitalon saunaosaston remontin päättymistä me rakennusmiehet juhlimme perinteisin menoin. Tulin oppineeksi sellaisen peritotuuden, että melkein puolikkaan vodkapullon juoneen ei ole viisasta mennä pelaamaan jalkapalloa. Olin kaatunut turvalleni. Puolen naaman kokoinen ruhje ehti juuri parantua ennen rippikoululeirin alkua.

Veli-Matin saunaosastoa rakentamassa Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Olimme äitini kanssa pohtineet rippikoulun suoritustapaa. Olin itse sitä mieltä, että ehkä ikävä homma olisi parempi hoitaa pois tieltä talven aikana. Rippikoulutus menisi suhteellisen kivuttomasti, kun kävisin pari kuukautta kerran viikossa kärsimässä kirkon alakerran ikkunattomassa huoneessa. Jotenkin äitini sai minut ylipuhuttua riparileirille. Siitä olen edelleenkin hänelle kiitollinen. Hilan viikosta tuli eräs elämäni suuntaa muuttavista tapahtumista.

Tapiolan kirkko talvella. Johdantona kesän leirille meidän piti käydä kuuntelemassa kymmenen saarnaa ja tehdä niistä muistiinpanot.
Kuva: Teuvo Kanerva, KAMU Espoon kaupunginmuseo

Olihan minulla leirikokemuksia useilta kesiltä. Muistot NMKY:n leireiltä eivät vain olleet kovin hyviä. Nyt olisi kyseessä hieman toisenlainen leiritys. Suurin osa leirille lähtijöistä oli luokkakavereita tai muuten tuttuja, osa hyviä ystäviäkin, Veli-Matti ja Cassu etunenässä. Kymmenkunta poikaa majoitettiin isoon puiseen parakkiin, joka oli jonkin matkan päässä varsinaisesta leirikeskuksesta – ja valvonnasta. Tällainen järjestely kerjäsi ikävyyksiä… Kamppeet purettiin ja pedit valittiin. Sain alapedin. Heittäydyin sängylle lepäämään. Yläpedin pohja oli täynnä jos jonkinlaisia kirjoituksia. Nimiä ja vuosilukuja enimmäkseen ja muutama mietelmä ja asiaankuuluvasti useita raamatunlauseita. 

– Hei, kuunnelkaa. Täällä lukee näin: ”Linnut aloittavat perkeleellisen karjunnan kello kolme.”

– Mitä se tarkoittaa? Eihän linnut karju. 

Kyllä ne karjuvat. Sen tulimme huomaamaan. Ensin kuitenkin karjuu pastori Jussi Talasniemi, riparileirin johtaja. 

Valumme alas mäkeä päärakennukseen, jossa pidetään tiedotustilaisuus. Isoset esittäytyivät. Iltahartaus pidetään ja puhutaan seuraavan päivän ohjelmasta. Sitten on iltateen aika. Ei ole seitsemää sorttia vain teetä ja näkkileipää. Poltan tietysti kieleni tulikuumalla teellä niin kuin moni muukin. Alku on kivulias.

Lampsimme takaisin parakkiin. Minulla ja Veli-Matilla on kitarat mukana. Meillä on Creedence Clearwater Revivalin ”Effigy” -biisin harjoittelu pahasti kesken. Veivaamme sitä aikamme. Sitten rämpytämme toista paljon treenattua stygeä, temaattisesti olosuhteisiin istuvaa, George Harrisonin uutta singleä ”My Sweet Lordia”. Sen jälkeen soittelemme kaikkea sekalaista: Beatlesia, Rollareita, Kinksiä, lisää CCR:ää…

Yhdestä repusta löytyy Carillo-pullo, jonkun toisen kassista Algerialaista punkkua. Kohta on bileet pystyssä. Soitamme mitä taidamme ja jengi pyytää lisää. Soittakaa ”Effigy”, joku huutaa. Pari ohi kulkenutta tyttöäkin liittyy seuraan. Möykkä saa pian raamatulliset mittasuhteet. Seuraukset ovat helposti ennustettavissa. Parakin ovi jysähtää auki ja sisään törmää vimmastunut pastori Talasniemi ja karjuu kuin itse piru. 

– Mitä helvetin peliä täällä pidetään! Pullot tänne! Leikki loppuu tähän. Tämä on rippikoululeiri eikä mikään tenu-ukkojen kokoontuminen. Joka äijä petiin ja heti. Tästä puhutaan huomenna lisää.

Jussi-pastorin auktoriteetti tehoaa salamannopeasti. Olen jo rähinän alkaessa laittanut kitaran laukkuun. Ujutan se vaivihkaa sänkyni alle ja vetäisen peiton korvilleni. Yritän näyttää viattomalta nukkujalta. Parakki hiljenee. Kolmelta aamulla aloittavat linnut perkeleellisen karjunnan. 

Muistiinpanoja tammikuulta 1971
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Häpeissään ja hämillään poikajoukko hiipii aamiaiselle. Yllättäen Talasniemi on kuin mitään ei ole tapahtunut. Hän taitaa päivänselvästi nuorisotyön psykologian. Jokainen tietää nyt, kuka on leirin pomo ja että pyhää henkeä ei sovi nauttia ainakaan pullosta. Päivä lähtee käyntiin aamuhartaudella ja aamiaisella. Tunnin kuluttua isoset ottavat ryhmänsä. Kun olemme Veli-Matin kanssa astumassa pääovesta ulos, Jussi huudahtaa meidän peräämme. 

– Te kaksi tulkaahan tänne. Oletteko te ne soittajapojat?

– Ollaan, joo. Anteeksi se eilisiltainen. Me vaan harjoiteltiin. Sitten koko homma meni ranttaliksi.

– Minä vähän kuuntelin sitä teidän soittoa. Mikä kappale se oli, jota soititte juuri ennen kuin minä lopetin sen remuamisen.

– Ai, se. Se on ceeceeärrän ”Effigy”. Siinä on hieman vaikee soolo.

– Harjoitelkaa lisää. Hieno kappale se ”Efficient”.

Tapiolan kirkko kesällä 1971
Kuva: Teuvo Kanerva, KAMU Espoon kaupunginmuseo

Ryhmiinjako on tehty. Saan isoseksi luokkakaverini isonveljen Jaskan. Olen törmännyt tyyppiin Heikintorilla, enkä ole niistä kohtaamisista ollut mitenkään iloinen. Aavistan pahaa. Pari vuotta sitten alkunsa saanut patologinen esiintymispelkoni ei ole mihinkään hävinnyt. Nyt minulle lankeaa heti raamatun lukuvuoro iltahartaudessa – tuntemattomien ihmisten edessä.

Voimistuva kauhu nappaa minusta kuristusotteen. Yritän selittää Jaskalle jotain, mutta hän vain nauraa pilkallisesti. Määräys mikä määräys. Tiedän ettei lukemisesta tule mitään. Mitä ihmettä voin tehdä? En tunne täällä ketään, jolle voisin kertoa, että minua pelottaa. Oikea korvani alkaa soida. En pysty juttelemaan kavereiden kanssa. Heidän puheensa kuuluu jostain muualta, ulkopuolelta, jostain kaukaa. Kaksi tuntia aikaa, sitten kaikki romahtaa. Leiripastorin vastaanottotunti on meneillään. Se on ainoa pelastukseni. Itkua pidätellen odotan oven takana, kunnes ovi aukeaa ja Jussi kutsuu minut sisään. Kun saan vedettyä oven perässäni kiinni, nyyhkytän itkua ja soperran jotain sekavaa.

– Ota ihan rauhallisesti. Eiköhän asia järjesty jotenkin muuten. Ei ketään voi pakottaa tekemään jotain, mihin ei pysty. Illalla tavataan. Puhun Jaakon kanssa. 

Kuivaan kyyneleeni ja sokellan kiitokset. Helpottuneena palaan parakkiin. Jälleen kerran olen tehnyt onnistuneen väistöliikkeen. En tule ajatelleeksi, että koko loppuelämäni tulee olemaan näitä väistämisiä. Cassu ja Veli-Matti eivät sano mitään, vaikka tietenkin aavistavat jotain. 

Minulla ja Cassulla on mukana munniharput, joilla olemme soitelleet spagettilänkkäreiden innostamina Ennio Morriconen säveliä. Meillä on valmiina duettoesitys ”Hyvät, pahat ja rumat” -elokuvan tunnusmelodiasta ja perinteisempi ”Tulipunaruusut”. Otamme harput mukaan illan kokoontumiseen. Tavanomaisen iltahartauden tilalla onkin isosten tekemä kirkollinen kabaree. Koko ripariporukka nauraa ja jäät murtuvat.

Kun Esko – joka on ikään kuin isosten isonen – kysyy onko kenelläkään halua esittää jotain ohjelmaa, Cassu ilmoittaa, että me voimme esittää pari biisiä harpuilla. Vilkaisen ystävääni epäuskoisena. Tunnen kuinka hiki valuu kainaloistani, mutta astun Cassun perässä alas esiintymislavalle. Otamme pari koeääntä. Sitten naputtelemme menemään munniharpuilla aivan liian nopeasti ne kaksi harjoiteltua kappaletta. ”Tulipunaruusut” menee kohtuullisesti, ”Hyvät, pahat ja rumat” hieman paremmin, vaikka kaatuikin koko ajan eteenpäin. Kun lopetamme, saamme valtavat aplodit ja vihellykset. Jussi katsoo minuun ja nyökkää hyväksyvästi. Olen sittenkin tehnyt oman osuuteni. 

Munniharput eli juutalaisenharput
Kuva: Wikipedia

Tuon illan seurauksena esiinnyimme monta kertaa. Laulamaan ei kukaan uskaltautunut, mutta erilaisia instrumentaaleja rämpytimme. Kirkkoherran vierailupäivänä pääsimme niin kovaan grooveen, että Talasniemi muutaman minuutin jälkeen yskähti merkitsevästi. Kun nostin katseeni ylös kitarani otelaudasta näin kiusaantuneeseen irveeseen jähmettyneet kirkkoherran kasvot. ”Let’s boogie” oli mennyt hieman pitkäksi… Joskus Jussi soitti selloa ja Veli-Matti klassista kitaraa soolona. Musiikki oli mukana monessa. 

Mutta käytiin leirillä kiivaitakin keskusteluja vähän kaikesta. Uskosta ja uskonnosta tietysti, mutta aihepiiri saattoi samana iltana vaihdella ihmisyyden peruskysymyksistä purjehtimisen alkeiden opetteluun. Uskontoa ei todellakaan tyrkytetty. Aikuisuuden rajalla oleva 15-vuotias huomasi kykenevänsä ajattelemaan hyvinkin abstrakteja asioita ja myös ilmaisemaan oman haparoivan mielipiteensä. Ilmapiiri oli rohkaiseva. Jokin leiritaika meihin useimpiin tarttui. Unohdin jännittää. Osallistuin innokkaasti kaikkeen toimintaan. Sen viikon ajan elin toisessa todellisuudessa.

Vanhempien vierailupäivä koittaa kauniina ja lämpimänä. Minulle ei vieraita ole tulossa – onneksi. Moni leirikaveri on erittäin kiusaantunut saadessaan puoli sukua kyläilemään. Vanhemmat osallistuvat yhteiselle leirilounaalle, jonka jälkeen kaikki odottavat jotain uskonnollista kohotusta, vaikkapa jumalanpalvelusta luonnon helmassa. Isät ja äidit keskustelevat vuolaasti ja muistelevat omia rippikoulukokemuksiaan.

Hila vai Hvittorp, siinä vasta pulma…
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Elämme kuitenkin vuotta 1971. Moni asia on muuttunut. Jumalanpalveluksen sijaan järjestetään suuri keskustelutilaisuus, jonka aiheena on vanhempien ja lasten vaikea suhde. Heti alkuun soitetaan kelamankalta Beatlesin balladi ”She’s Leaving Home”, joka kertoo kotoaan karkaavasta teinitytöstä. Kun Esko lukee sanoituksen suomennoksen, lähtee jutustelu jyrkästi väärille urille. Useat naamat muuttuvat happamiksi ja koko homma menee riitelyksi ja huuteluksi. Esitetään epäilyjä, että onko tämä rippikoulu lainkaan vai ollaanko vahingossa tultu pioneerien kesäleirille. Vanhempainpäivä päättyisi yleiseen kaaokseen ellei Talasniemi olisi saanut voimallisella auktoriteetillaan kaikkia rauhoittumaan ja rukoilemaan siunausta loppuviikolle. Monen leiriläisen mielestä päivä oli mielenkiintoinen ja riitainen huutokilpalu ehdoton kohokohta koko viikolle.

Rippikoululeiri laajensi ystäväpiirin koululuokan ja pihapiirin ulkopuolelle. Olemme Veli-Matin ja Cassun kanssa kuvaamataidonopettajani tyttären Marjon kotibileissä. Istumme parvekkeella tupakalla ja siemailemme valkoviiniä tyylikkäästi jalallisista laseista. Suurin osa paikalla olijoista olisi tyystin tuntemattomia ihmisiä ellemme kaikki olisi kokeneet Hilan ihmettä. Olemme Jaakon kanssa kuin parhaat kaverit. Tunnelma on seesteinen. Kukaan ei yritä esittää mitään – turha brassailu on poissa. Black Sabbathin ykköslevy soi kovaa. Vielä kovempaa soi Veli-Matin uusi sähkökitara, jolla Kassu tapailee avausraidan riffiä. Kappale loppuu ja koko taloyhtiön riemuksi Cassu kyllästyy epävireiseen soittoonsa.

Joku vääntää volyymin alas. On niin paljon puhuttavaa. Välillä käymme ihmettelemässä väritelevisiosta tulevaa länkkäriä. Sitten parvekeparlamentti jatkaa. Alkava kesäyö on valoisa. Selailen Marjon levyjä ja etsin tunnelmaan sopivaa musiikkia. Segovian virtuoosimainen kitaransoitto saa koko jengin yleisen hyväksynnän. Käteeni osuu Beatlesin ”Valkoinen tupla”. Katselen levynkannen sisältä lattialle leijaillutta liitettä. Marjo tulee viereeni. 

– Hyvä, Roba. Segovia on hieno valinta.

– Joo, kiitos. Emmä tätä soimaan laita. Ihailen vain. Aika pienellä numerolla tää älppäri.

– Ai mitä?

– No. Tossa kannessa on tollanen kohollaan oleva sarjanumero. Mä en oo nähny missään numeroa alle sadantonnin. Ja tää on vielä mono.

– Jos se sua kiinnostaa, niin mä voin myydä sen sulle. Onks kakskymppii liikaa? 

– Ei todellakaan.

– Okei ota se. Maksat sit joskus. 

Yhdeltätoista Marjo laittaa musiikin pois. Osa porukasta jää vielä jatkamaan. Kävelen kohti kotia vaaleassa heinäkuun lopun yössä ”Valkoinen tupla” kainalossa. Mietin kävellessäni tulenko muistamaan kaiken, mitä tänä kesänä tapahtui. Olin vakuuttunut, että tulisin.

Pussit silmien alla olen valmis ensimmäiseen – ja ainoaan – esiintymiseeni rock-kitaristina.
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Talasniemi mieltyi “Effigy“-kappaleeseen, jota hän itsepäisesti kutsui nimellä ”Efficient”, niin kovasti, että ehdotti sen esittämistä osana konfirmaatio-ohjelmaa. Lupasimme miettiä ehdotusta. Soitimme tuota kappaletta melkein päivittäin, joten aloin olla varma osaamisestani. Veli-Matilla ei mitään ongelmaa ollut, vaikka vaikea, polveileva ja feedbackin ulvontaa hyväksi käyttävä soolo-osuus oli oikeastaan koko biisin juju. Hankalinta minulle oli pystyä virheettömästi soittamaan kappaleen aloittava näppäilyintro ja sama kuvio aivan lopussa. Jos alku meni hyvin, lopussa tuli virhe ja päinvastoin. Mukaan otettiin myös harput, joita Cassu ja Markku soittivat. 

Piirustus: Kari Suomalainen/Helsingin Sanomat

”Effigy” menee konfirmaatiossa muuten hyvin, mutta osa täyteen pakkautuneen kirkon yleisöstä kuulee vain munniharppujen moikinan. Harppumiehet soittavat nimittäin kirkon puhemikrofoneihin, Veli-Matin sähkökitara vonkuu vanhan Salora-radioni kautta ja minä soitan akustista kitaraa niin että muovinen plektra murtuu. Balanssi on tosiaan Herran hallussa. Eikä moni edes tajua, mitä ihmettä Cassu ja Markku huitovat mikrofonien edessä. Esityksen jälkeen ripari-kriidens pelastautuu kirkon alakerran huoneeseen. Veli-Matti kehuu bändin soittoa. Minä ravistelen krampannutta vasenta kättäni. Jussi-pastori törmää sisään alban liepeet liehuen ja kiittää jokaista kädestä pitäen. 

Albani alla jalkani eivät koskettaneet maata. Leijuin esiintymiskokemuksen tuottaman mielihyvän pilven päällä. Tuo ensimmäinen kerta tuli kuitenkin olemaan viimeinen. Ja niin kävi myös konfirmaation ehtoolliseen kanssa. Se oli viimeinen kerta, kun polvistuin alttarilla papin edessä. Todellinen viimeinen ehtoollinen…

Jumalan karitsat… Viralliset konfirmaatiokuvat
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Lokakuun lopulla Talasniemi soittaa minulle ja kysyy voisimmeko tulla syksyn rippikoulun viikonlopputapaamiseen soittamaan. Veli-Matti ja Cassu suostuvat ilman muuta. Markulla on muuta menoa. Harjoittelemme ohjelmistoa kiihkeästi monta iltaa. Kasassa on tusinan verran kohtuullisen sujuvasti rullaavaa rallia. Kyllä niillä yksi ilta saadaan kulumaan. Perillä Hvittorpissa Veli-Matti avaa ovela ilme kasvoillaan kitaralaukun. Siellä odottaa vodkapullo. Mutta ensin hoidetaan velvollisuudet. 

Kirkko ja Kaupunki -lehti 2018

Olisi kannattanut ottaa yhdet huikat mieheen. Tämä ei ole Hila heinäkuussa vaan marraskuinen Villa Hvittorp, jossa on putkirikko. Alakerta lilluu veden vallassa. Yläkerran yhteistilassa ilmapiiri on kuin hautajaisissa. Soitamme muutaman parhaiten treenatun biisin. Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei taputa. Kaikki leiriläiset istuvat hiljaa kuin koomassa. Talasniemi yrittää nostattaa virettä – turhaan. Sormeni eksyvät vääriin paikkoihin otelaudalla, Veli-Mattikin hapuilee sävellajeissa, Cassun harpusta singahtaa katkennut kieli vastapäätä istuvan tytön syliin. Koko esitys kuivuu kasaan. 

Komea on rakennus, mutta tunnelmat olivat vaisut.
Kuva: Wikipedia

Hämärän huoneen nurkassa on piano. Eräs leiriläisistä, pitkätukkainen nuorimies, nousee ylös ja istuu sen äärelle, pyöräyttää jakkaran sopivalle korkeudelle ja alkaa soittaa. Menee muutama hetki ennen ennen kuin tajuan, mikä kappale on kyseessä. Veli-Matti virittää kitaran lennosta ja komppaa pari säkeistöä. Äkkiä molemmat ovat irtautuneet improvisaatioon ja ruokkivat toisiaan yhä tiukempaan svengiin. ”My Favorite Things” kasvaa ja kasvaa. Istun kitara kädessä Veli-Matin takana ja kuuntelen suu auki taidokasta yhteissoittoa. Joku itkee. Vielä viimein sointu. Huoneessa ei kuulu muuta kuin tytön itku. Toinenkin leiriläinen alkaa kyynelehtiä. Sitten kolmas. Talasniemi räpsäyttää valot päälle. Ilta on päättynyt. 

Makaan vuoteella. Vodkapullo on avaamattomana kitaralaukussa. Kukaan ei puhu. Tunnelma on eriskummallinen. Jotain on tapahtunut. En vain osaa pukea sitä sanoiksi. Oveen koputetaan terävästi. Veli-Matti menee avaamaan. Tulija on Jussi-pastori. Hän on oudon vaivautunut. Hän kiittelee meitä esityksestä ja on jo pois lähdössä, kun kääntyykin ympäri. 

– Haluan pyytää anteeksi. Minun oli pakko laittaa valot päälle saman tien. En tiedä miten sen sanoisi. Tämä joukko on hieman erilainen kuin se meidän heinäkuinen. Turhaa sitä on kierrellä. Täällä on muutama tyttö, joka on mennyt jo aikaisemmin pois tolaltaan. Niin kuin sanotaan. Tämä vain teille tiedoksi. Pyydän ettette puhu tästä mitään. Hyvää yötä. 

Se pianisti. Hänen taidokasta soittoaan kuulin paljon myöhemmin klassisen musiikin konserteissa monta kertaa. Vaikka ”My Favorite Things” ei Ilmo Rannan ohjelmistoon enää kuulukaan.

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan varjoissa” (Mediapinta 2021) 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *