B niin kuin Beatles

Hyvää Beatles-iltapäivää! Nimeni on Robert Ramberg. Vieressäni on viehättävä assistenttini Lovely Rita Meter Maid. Kuten ilmoituksessa mainitaan, tänään kurkistamme levyjen kääntöpuolelle. Koska olemme Suomessa ja koska tämä esitys on suomenkielinen, jätän Beatlesin edestä määreisen “the” -artikkelin pois.

Tähän alkuun laitan soimaan kappaleen nimeltään All You Need Is Love, jonka Beatles esitti ensimmäisessä maailmanlaajuisessa suorassa Our World -satelliittilähetyksessä juuri tämä päivänä vuonna 67. Näin itsekin tuon lähetyksen Telefunkenin mustavalko-TV:stä. Tähän lauluun huipentui Summer of Love, rakkauden kesä, 67.

Beatles-single, All You Need Is Love, pyörii.

Ensimmäinen Beatles-levy, jonka itse kävin ostamassa Helsingin Stockmannin levyosastolta oli Hey Jude/Revolution -single. Vuosi oli 68. Olin 12-vuotias. Olin kyllä kuullut yhtyeen kaikki siihen mennessä ilmestyneet singlet ja LP-levyt ystäväni Veli-Matin pikkuhuoneessa Tapiolan Menninkäisentiellä vuodesta 64 alkaen. Tuo oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minulla oli Beatles-levy, jota Veli-Matti ei ollut kuullut.

Veli-Matin isä oli toisen maailmansodan taistelulentäjä, fysiikan tohtori, tietokirjailija ja VTT:n pääjohtaja. Tuo kaikki oli silloin toissijaista. Paljon tärkeämpää oli se, että hän matkusti paljon ja toi usein uuden Beatlesin singlen tai albumin ystävälleni. Monesti kuulimme uutuuden ennen kuin se ehti myyntiin Suomeen. Olin onnekas. Beatlesista tuli mittapuu kaikelle musiikille, jonka kuulin: onko tuo yhtä hyvää kuin Beatles? Parempaa se ei voinut olla.

On aivan selvää, että jotakin todella poikkeuksellista tapahtui 60-luvulla, erityisesti niinä kahdeksana vuotena, jolloin Beatles oli aktiivinen. He rikkoivat lähes kaikki säännöt ja kirjoittivat ne uusiksi. Tämän seurauksena elämämme muuttui peruuttamattomasti. Me olemme, eräässä mielessä, Beatles.

1900-luvun populaarimusiikissa levy-yhtiöiden valitsemat säveltäjätiimit sävelsivät ja sanoittivat lähes poikkeuksetta eri esittäjille. Vain muutama artisti kirjoitti itse materiaalinsa ennen kuin Beatles ja Bob Dylan ilmestyivät kuvaan. Kumpikaan heistä ei aloittanut uraansa tavoitteenaan tehdä itselleen omia kappaleita. Ei Dylankaan voinut tietää aloittaessaan laulujen teon, että niistä tulisi hänen koko elämänsä.

Yleisöä Panimon terassilla

Verrattuna esimerkiksi parhaimpiin 60- ja 70-luvun amerikkalaisiin lauluntekijöihin, Beatlesin sanoitukset on luotu kollaasin tavoin, rivi riviltä. Yhtye harvoin ajatteli sanoituksia kokonaisina rakenteina ja vielä vähemmän sitä, minkälaisen tunnelatauksen ne tekevät kuulijaan. Tästä Beatlesin metodista parhain esimerkki on Yesterdayn alkuperäinen lyriikka:
“Scrambled eggs, Oh, you’ve got such lovely legs. Scrambled eggs, Oh, my baby, how I love your legs.”
(Suurin piirtein näin: ”Munakokkeli. Oi, sinulla on niin ihanat jalat. Munakokkeli. Voi, armaani, miten rakastan jalkojasi.”)

Siksi Eleanor Rigby, jonka kuulemme tänään, on Beatlesin laulukirjassa epätyypillinen esimerkki yhtenäisestä ajatusketjusta ja ilmaisusta, joka muodostaa synkänkauniin runon.

John, Paul ja George toimivat vaistonvaraisesti eivätkä rationaalisesti taiteilijoina. Tämän piirteen voisi ajatella johtuneen heidän nuoruudestaan ja sosiaalisesta asemastaan. Mutta mitä todennäköisimmin syynä oli se, että he olivat ennen kaikkea työskenteleviä muusikoita eivätkä säveltäjiä.

Beatlesin valtakauden alkupuolella John Lennon ja Paul McCartney kirjoittivat paljon lauluja yhdessä istuen saman pianon ääressä, kitarat käden ulottuvilla, auttaen toinen toistaan luomaan uudenlaista populaarimusiikkia: “Eyeball to eyeball” eli kasvokkain. Tästä parhaana esimerkkinä on maailmanvalloituksen lähtölaukaus I Want to Hold Your Hand.

”Professori” Ramberg ja Lovely Rita Meter Maid

Vuosikymmen puolivälistä alkaen molemmat tekivät yhä enemmän sävellys- ja sanoitustyötä yksin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö apua saanut, jos sitä pyysi. Ennen studioon menoa kumpikin koeajoi uudet laulunsa toisen kuullen, varsinkin, jos tekijä itse oli jumittunut pariin säkeistöön. Sitten oli vielä tuo kolmas mies, George Harrison, jonka suurin ansio lienee, että itämainen, erityisesti intialainen, musiikki ja kulttuuri ui osaksi Beatlesin musiikkia ja länsimaista elämäntapaa.

Yksinkertaistettuna: McCartneyn musiikillinen tyyli oli vertikaali ja elegantti, kun taas Lennonin horisontaali ja epäelegantti. Harrison toi mukaan intialaisia mausteita, joita käytettiin runsaasti vuodesta 65 vuoteen 68.

Aikajanalla 62 – 70 Beatles julkaisi 213 laulua. Myöhemmin, erityisesti 90-luvun puolivälin Anthology-sarjan levyissä, saataville tuli noin 100 kappaletta lisää. Tänään kuulette kutakuinkin 10 prosenttia yhtyeen tuotannosta. Levytykset, joihin tässä viittaan ovat alkuperäiset Britanniassa julkaistut singlet, EP:t ja LP-levyt. Yhdysvaltain Capitol-levy-yhtiö “teurasti” materiaalin saaden neljästä ensimmäisestä albumista ja tukusta singlejä seitsemän vajaamittaista älpeetä. Beatles harvoin laittoi singlejään brittialbumeille. Amerikkalaiset levyt ovat eurooppalaisesta näkökulmasta mielenkiintoisia, mutta arvottomia sekasotkuja.

Maailma valloitettiin kyvyllä olla samanaikaisesti mukavan turvallinen ja hämmentävän outo. John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Richard Starkey syntyivät Liverpoolissa, mutta Beatles syntyi Hampurissa. 250 keikkaa ja noin kymmenentuhatta soittotuntia takoivat yhtyeen yhteen ja ylitse muiden bändien.

1. My Bonnie/Tony Sheridan and the Beat Brothers (kesäkuu 61)
Tämä kappale on äänitetty hampurilaisen alakoulun voimistelusalissa. My Bonnie oli se laulu, joka sai – legendan mukaan – Brian Epsteinin kiinnostumaan Beatlesista, etsimään heidät käsiinsä Cavern-klubilla ja ryhtymään heidän managerikseen. “My Bonnie Lies over the Ocean” on skottilainen valssi, joka ei millään muotoa sopinut rockiksi. Tätä laulua humalaiset merimiehet vaativat aina soitettavaksi Hampurin klubeissa. Muodonmuutos nopeaan twistibiittiin toimi kuitenkin niin tehokkaasti, että laulu nousi Saksan listaviitoseksi ja myi 100000 yksikköä. Rummuissa on Pete Best.


2. I Saw Her Standing There/The Beatles (helmikuu 63)
“One, two, three, four!” count-in eli tempon laskenta kappaleen alussa tulee toistumaan myöhemmin symboloimaan Beatlesin uuden vaiheen alkua. Please, Please Me -albumin aloittavaa I Saw Her Standing There -laulua pidetään nykyään rock’n’roll -klassikkona. Vuonna 63 se oli repivää, rajua ja ennenkuulumatonta. Sanoituksessa luvataan muutakin kuin kädestä pitelyä. Paulin nerokas bassotyöskentely, joka oli pakko miksata alas, etteivät tuo ajan levysoittimien neulat hypelleet, on kohdallaan tässä uudelleen miksatussa versiossa. Nyt pääsemme kokemaan pisaran Hampurin keikan rajuutta.

Kuultuaan tämän kappaleen tapiolalainen lukiolaispoika nimeltään Pekka Pohjola lainasi isänsä vanhan sellon, viritti sen bassokitaran tavoin ja antoi palaa…


3. I’ll Get You (heinäkuu 63)
Tämä on eräs niistä lauluista, jotka saivat fanit innolla käätämään levyn ympäri ja ihmettelemään, miksi tällainen varma ykköshitti on tuupattu singlen B-puolelle. I’ll Get You äänitettiin samassa sessiossa Abbey Roadin kakkosstudiossa, jossa huolella viimeisteltiin tulevaa massiivista superhittiä, She Loves You -biisiä. Kerralla purkkiin otetulla kappaleella John ja Paul laulavat leveällä Liverpoolin aksentilla. Vokaaliosuuteen jääneitä virheitä ei ehditty tai ei viitsitty korjata, mutta soittovarmuus on yhtyeellä jo sillä tasolla, että instrumentaaliraita rullaa virheettömästi.

https://youtu.be/nFEHqFUONHY?si=9Vm9-2vdhFXD3ovM

4. Don’t Bother Me (syyskuu 63)
George Harrisonin ensimmäinen levytetty kappale With the Beatles -albumilta ei saanut arvostusta edes säveltäjältään. Harrisonin pyyntö jättää hänet rauhaan syntyi kiertueella, hänen maatessaan flunssaisena hotellivuoteessa. Laulun rakenne poikkeaa Lennon-McCartney -duon töistä, tuoden uuden ulottuvuuden Beatles-saundiin. Eräs huomionarvoinen seikka on double tracking -efektin käyttö Harrisonin laulussa. Hän laulaa duettoa itsensä kanssa.

https://youtu.be/k03IQbaTcxc?si=y7ztSlfARVOBuXhJ

66 äänitysteknikko Ken Townshend kehitti Lennonin pyynnöstä automaattisen äänentuplausefektin, nimeltään Artificial Double Tracking (ADT), joka toistaa äänen automaattisesti muutaman millisekunnin viiveellä. Lennon kun oli haluton tekemään toista, tarkkuutta vaativaa, lauluraitaa. ADT:stä tuli Beatlesin vakiokikka muokata soololaulajan ja jopa instrumenttien ääntä.

Suomalaisen version, Mua kiusaat vain, teki Timo Jämsen ja the Esquires Repe Helismaan sanoilla. Tämä mollivoittoinen laulu on eräs eniten radiossa soitetuista Beatles-covereista – totta kai…

https://youtu.be/Qs5qheEU1sg?si=0FyO6XuBjnomgzu6

5. This Boy (lokakuu 63)
Beatles kieltäytyi lähtemästä Yhdysvaltain kiertueelle ennen kuin heillä olisi ykköshitti tuossa maassa. Kun Beatles viimein murtautui Yhdysvaltain markkinoille I Want to Hold Your Hand -singlellään, levisi Britanniassa riehuva Beatlemania hetkessä uudelle mantereelle. Yli 73 miljoonaa amerikkalaista näki Beatlesin ensimmäinen esiintymisensä Ed Sullivan Show’ssa, 9. helmikuuta 64. Siitä tuli kulttuurinen käännekohta, joka käynnisti paitsi raivokkaan amerikkalaisen Beatle-hysterian myös laajemman brittiläisen invaasion amerikkalaiseen popmusiikkiin – ja tietysti innoitti monet nuoret katsojat ryhtymään rockmuusikoiksi. Musiikin murros oli vain yksi puoli Amerikan valloituksessa. Ei ole liioiteltua sanoa, että Yhdysvalloissa tapahtui yhteiskunnallinen vallankumous, joka mullisti amerikkalaisen elämäntavan.

Single B-puolella on vähemmän vallankumouksellinen laulu, joka myös esitettiin tuossa helmikuisessa Ed Sullivan -show’ssa: This Boy. Se on harmiton, mutta kauniisti keinuva, periamerikkalaisen doo-wop -tyylin perustalle rakennettu balladi – kaksi ja puoli minuuttia kolmiäänisen harmonian hurmaa.

https://youtu.be/lW5D7HpYhBU?si=AX_aqlktO4CHyznz

6. Long Tall Sally (maaliskuu 64)
Tällä yhdellä otolla nauhoitetulla Little Richardin sävellyksellä soittaa kvintetti. Pianoa kilkuttaa tuottaja, sovittaja, mentori, opastaja, ystävä, viides Beatle, George Martin. Verrattuna alkuperäisesitykseen Beatlesin versio on juuri ja juuri kontrollissa pysyvää kaahausta. Paul McCartney pystyy imitoimaan uskottavasti Little Richardin stratosfäärikirkumista, siksi hän on solisti. Paul sekoilee sanoissa, mutta siitä huolimatta raita kaatuu eteenpäin paahtavalla voimalla.

Long Tall Sally pysyi yhtyeen keikkaohjelmistossa alusta loppuun saakka. Se kuultiin myös Beatlesin viimeisellä keikalla Candlestick Parkissa San Franciscossa 29. elokuuta 66. Long Tall Sally oli yksi neljästä laulusta (muut ovat I Call Your Name, Matchbox ja Slow Down), jotka julkaistiin tällä EP-levyllä. EP meni suoraan brittilistan ykköseksi.

https://youtu.be/kxT0DcRR9cQ?si=4QbqAJUMZ8pDfVC6

7. When I Get Home (kesäkuu 64)
Viimeinen A Hard Day’s Night -albumille valmistunut kappale, When I Get Home, huokuu helpotusta, kun Beatles sai lopulta valmiiksi älpeen, joka oli aloitettu yli kolme kuukautta aikaisemmin.

A Hard Day’s Night oli monella tapaa merkkipaalu Beatlesin tuotannossa. Sen äänimaailman kuuluvin osa on Harrisonin 12-kielisen Rickenbackerin helkkyvä saundi. Sen ykköspuoli on elokuvan soundtrack-musiikkia. Lennon oli tällä albumilla yhtyeen johtohahmo. Niinpä suurin osa sen lauluista on hänen käsialaansa. Se on myös ensimmäinen LP, joka koostui kokonaan alkuperäisistä sävellyksistä ja ainoa Beatlesin pitkäsoitto, joka on koskaan koostettu pelkästään Lennon-McCartneyn kappaleista. Koska harvat artistit kirjoittivat omia kappaleitaan vuonna 64, tämä oli merkittävä saavutus, nostaen yhtyeen luokkaan, jonka he jakoivat ainoastaan Bob Dylanin kanssa.

https://youtu.be/TN8odbpRgnU?si=CcUl35w85l8kJwQo

8. I’m a Loser (kesäkuu – elokuu 64)
Lennonin “Dylan-periodin” ensimmäinen hedelmä, jo kesäkuussa aloitettu, I’m a Loser otettiin uudelleen käsittelyyn elokuussa, kun Beatles alkoi työstää materiaalia The Beatles for Sale -albumille. Omaelämäkerralliset sanat ja folk-kitarointi kertoo Lennonin huolella kuunnelleen dylaninsa. Se, että laulu on tehty kieli poskessa, kuuluu Lennonin laulussa, jossa laulajan ääni putoaa hänen äänialansa pohjaan asti. Lennonin omin sanoin: “Toisinaan tunnen olevani surkea luuseri toisinaan kaikkivoipa jumalhahmo”. Tuo ristiriita tuli kuulumaan läpi koko Beatlesin ja Lennonin levytetyn tuotannon.

Beatles tapasi Bob Dylanin toisella Yhdysvaltain kiertueella. Tapaamisella oli suuri merkitys muutenkin, mutta myös siksi, että Dylan tarjosi heille ensimmäiset marihuanasauhut. Tuohon saakka Beatles oli ollut alkoholi-ja-amfetamiini -porukkaa, nyt niiden tilalle tuli kannabis. Tämä muutos näkyi nopeasti laulujen rakenteissa ja sanoituksissa. A Hard Day’s Night -älpee on ikään kuin viimeinen iloisten nuorten miesten rock‘n’roll -levy. Kulku eteenpäin käy folkin ja countryn tahdissa: folk-rock syntyy.

https://youtu.be/f70Z3cvrQd0?si=fJFW4au_zX4kL84B

9. Leave My Kitten Alone (elokuu 64)
Tämä Little Willie Johnin alkuperäisesityksen pohjalta runtattu Lennon-bravuuri olisi ollut oiva lisä hieman väsähtäneelle The Beatles for Sale -albumille. Lennonin on laitettava kitara syrjään ja keskityttävä laulamiseen, jotta kiihkeä lauluosuus saadaan tallennettua. Tämä riehakkaan raaka revittely jäi kuitenkin syrjään tuolta älpeeltä ja oli pitkään bootlegien parhaimmistoa, kunnes se viimein julkaistiin 95 Anthology 1 -albumilla.

https://youtu.be/7BKsy9-Bvok?si=N9uhA3ascrVupMGM

10. She’s a Woman (lokakuu 64)
Paul McCartneyn studiossa luoma tiukka blues, sisältää ensimmäisen korkean profiilin bassolinjan, jossa instrumentti on miksattu kovaa ja korkealle. Overdrive-kitara hakkaa voimalla ska/reggae -rytmiä. Paul McCartneyn ääni, joka on puristettu hänen äänialansa ylimpään nurkkaan on murtumaisillaan. Kaikki on eräällä tavalla vinksallaan, pois normaalilta paikaltaan. “Turns me on” -huumeviite on mukana Lennonin pyynnöstä, ilmoituksena yhtyeen siirtymisestä kannabikseen ja viestittämässä Dylanille muutoksesta.


11. I Feel Fine (lokakuu 64)
Soitan nyt myös singlen A-puolen, koska tämä laulu on se ensimmäinen, jonka tiedän kuulleeni Veli-Matin kotona 64. Muistan vieläkin tyrmistyksemme, kun levysoittimen neula tapasi singlen pinnan, ja outo ulina täytti pienen huoneen. Tuo ulina oli ensi kertaa levylle tallennettu sähkökitaran feedback (suomeksi, akustinen kierto). Livetilanteessa sitä oli kuultu aiemmin, koska ilmiö on helppo synnyttää, mutta vaikea kontrolloida.

I Feel Fine on muutenkin poikkeuksellinen. Siinä ei ole selkeää rytmi- tai soolokitaraa: sekä Lennon että Harrison soittavat samanaikaisesti hankalaa avointa riffiä, joka tuo uudenlaisen ilmavuuden saundiin. Myös Ringon lattarityylinen rumputyöskentely lisää tarvittavaa kepeyttä rennosti rullaavaan, maailmoja syleilevään, hyvän olon lauluun. Tuplattu soololaulu ja kolmiääninen harmonia ovat kirsikkana kakun päällä.

https://youtu.be/xLBVgnZyuic?si=DF5_q66GuMqN7zIT

12. Rock and Roll Music (lokakuu 64)
Chuck Berryn hitti vuodelta 57 saa tässä kyytiä. Beatles oli ollut tuossa vaiheessa kahdeksan tuntia Abbey Road kakkosessa äänittämässä sekalaista valikoimaa omia keskinkertaisia,  ja vaisuja vieraita lauluja For Salelle. Tämän spontaanin yhdellä-otolla-purkkiin -version rajuus ja vaivattomuus selittyy sillä, että Rock and Roll Music oli ollut heidän keikkasetissään vuodesta 59 alkaen. Tässä taas soittaa viisimiehinen Beatles: vakuuttava rockpianisti on jälleen George Martin. Lennonin laulama hurja biisi kestää hyvin vertailun Berryn alkuperäisen kanssa.

Joka on lukenut Mikael Niemen loistavan kehitysromaanin Populärmusik från Vittula, suomennettuna Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (Like 2001), tietää mikä merkitys juuri tällä laululla on kirjan tarinassa.

https://youtu.be/IRF6nmqcbxo?si=MMrCMCYEXVOUQMdz

13. You’re Going to Lose That Girl (helmikuu 65)
You’re Going to Lose That Girl oli viimeinen kappale, jonka Beatles äänitti ennen kuin he matkasivat Bahamalle filmaamaan Help!  -elokuvaa. Kiireestä huolimatta biisi on erinomaisesti laulettu; erityisesti falsettiosuus, joka sitoo laulun keskiosan alkuun ja loppuun.

Eräs Help! -albumin parhaiten aikaa kestäneistä lauluista, You’re Going to Lose That Girl on ensimmäinen kappale, jolla Harrison soittaa soolon Fender Stratocasterilla. Stratocaster-kitaroita Beatles oli tietoisesti vältellyt uransa alkupuolella. Syy tähän oli se, että he halusivat jyrkästi erottautua 60-luvun alun suosikkien, Cliff Richard anf the Shadowsin, imagosta.

Fender samoin kuin Rickenbacker ja monet muut instrumenttien valmistajat lahjoittivat soittimia yhtyeelle, toivoen tällä tuoteasettelulla saavansa lisää näkyvyyttä. Beatlesin tuoma mainosarvo kun oli mittaamattoman suuri.

https://youtu.be/vqpEZuv29qE?si=jIjH9ozksH04NNRX

14. I’m Down (kesäkuu 65)
Tämä Help! -singlen B-puoli, dementoitunut rockbiisi ilmentää ennen kaikkea McCartneyn vokaalista ja tyylillistä monipuolisuutta. I’m Down jota Yhdysvalloissa pidetään rock’n’roll -klassikkona, on itse asiassa lajityypillinen kepponen, joka lyödään maaliin valtavalla energialla. Se on myös kieli poskessa tehty vastaus Lennonin tuskaiseen avunhuutoon A-puolella. Lennon – joka runttaa kyynärpäillään sekopäisen välikkeen uruilla – nauttii ironiasta selvästi, vaikka se onkin puoliksi suunnattu häntä itseään vastaan. Tekohysteerinen I’m Down, vaikka onkin sähäkkä ja jännittävä, oli suunniteltu pääasiassa vitsiksi.

https://youtu.be/lOWrScjXMRE?si=NI3-oyTUKD6tBc7e

15. Drive My Car (lokakuu 65)
Tiukka alku Rubber Soul -albumille, tämä Otis Reddingin Motown-saundista inspiraatiota saanut McCartneyn laulu on erittäin huolella rakennettu. “Beep-beep, yeah!” -huudahdukset viittaavat myös Bo Diddleyn vuoden 60 Road Runner -kappaleeseen. Kitara ja basso kuljettavat yhdessä soulahtavaa riffiä, luoden jykevän pohjan.

Idea oli Harrisonin, joka kuunteli paljon afro-amerikkalaisten artistien uutuuslevyjä Yhdysvalloista, ja joka alkaa saada yhä enemmän jalansijaa biisien kokoamisessa. Raivokkaan slidekitarasoolon soittaa McCartney. Tällä raidalla käytetään VariSpeed-efektiä: VariSpeed on prosessi, jossa musiikkia tallennetaan hidastamalla tai nopeuttamalla nauhanopeutta. Tuo tekniikka saa tässä soolon kuulumaan räiskyvän kulmikkaana.

https://youtu.be/kfSQkZuIx84?si=Yr6Pdr3wzmScAHUx

16. Nowhere Man (lokakuu 65)
Lennonin omaelämäkerrallinen laulu, joka paljastaa hänen elämänsä tyhjyyden noina menestyksen huippuvuosina: Johnin “lihava-Elvis” -kausi, liiallinen huumeiden käyttö, avioliitto murenemassa, viettämässä sisällötöntä elämää Waybridgen kartanossaan, Beatle-imagon vankina… Kaikki tuo on pohjavireenä tällä hymnillä, jolla hän on “Ei-missään-mies”. Massiivinen, kerroksellinen lauluharmonia ja treble-efektillä kyllästetty kitarasoolo, jonka soittavat Lennon ja Harrison yhdessä sinisillä Stratocastereillaan, saavat joka kerran ihoni kananlihalle. Taustaa koristelee McCartney – vasenkätiselle soittajalle varta vasten tehdyllä, ts. Paulille lahjoitetulla – Rickenbacker-bassollaan. Nowhere Man on ylellinen, kaunis kappale.

https://youtu.be/8scSwaKbE64?si=eoQgT1HhVZaYG5wP

17. The Word (marraskuu 65)
“The word is love”, laulavat John ja Paul 18 kuukautta ennen “Summer of Lovea”, rakkauden kesää 67. Monet uskoivat, että Beatlesilla oli kyky nähdä tulevaisuuteen, ja tämä laulu vain vahvisti tuota uskomusta. Albumin nimihän on Rubber Soul, joka juontaa juurensa oli Paulin huudahdukseen “Plastic soul, man!” session lopulla I’m Downia äänitettäessä. Joten, tällainen brittiläisten nuorten miesten voimakkaasti synkopoitu, funksävytteinen soulkappale sopi erinomaisesti tuohon teemaan. Ideat on lainattu mustasta amerikkalaisesta musiikista, mutta toteutus on niin omanlaisensa, että on vaikea huomata sen yhtäläisyyttä soulin ja funkin kanssa. Paulin kekseliäs basismi tekee loikan uudelle tasolle.

https://youtu.be/RfBEqiEhCgM?si=XcG3LyBWH8p3yTVx

18. Rain (huhtikuu 66)
Sataa ja paistaa… John Lennonin Rainia pidetään yleisesti parhaana singlen B-puolena. A-puolella on Paul McCartneyn Paperback Writer. Instrumentaalisesti kappaleen keskipisteinä ovat Ringo Starrin loistava soolomainen rumputyöskentely ja Paul McCartneyn ylärekisterissä huiteleva basso, joka toisinaan on niin kekseliäs, että se uhkaa hukuttaa raidan. Tiukkaan ahdetun saundin ja intuitiivisen soiton risteytys tekee tässä loikan popista rockiin.

Kappale äänitettiin nopeampana, mutta nauhanopeutta hidastettiin, jotta saatiin aikaiseksi “maailman painoa” ilmentävä raskas saundi. Merkittävämpää Beatlesin omalle tyylille oli loppuhäivytyksessä käytetty efekti, jossa kappaleen aloitussanat soivat nurinpäin. Kumpaakaan singlen biisiä ei laitettu Revolver-albumille. Ainuttakaan tuon albumin kappaletta Beatles ei soittanut keikoillaan: studioefektejä ei tuonaikainen teknologia pystynyt siirtämään livetilanteeseen.

https://youtu.be/SY_Qg4xNqzc?si=HVEMnBGVDp4SDqhR

19. Taxman (huhtikuu 66)
Revolver -albumin count-in eli tempon laskenta Taxmanin alussa kertoo Beatlesin uuden vaiheen alkaneen. Harrisonin kappale on ensi kertaa albumin avaaja, ja erittäin tehokas sellainen. Harrisonia kyrsi yli 90 prosentin verotus. Tuo oli hinta, jonka yhtyeen jäsenet saivat maksaa “sir” -arvonimestä. Kuningatar Elisabeth II myönsi heille MBE (Member of the British Empire) -prenikat kesäkuussa 65. Kunniansa saavat kuulla sekä silloinen pääministeri Harold Wilson että konservatiivisen puolueen johtaja Edward Heath.

Särökitara ja jyhkeä basso jauhavat nasevaa riffiä. Heti McCartneyn raivoisan intialaissävytteinen kitarasoolon perään toisella kanavalla kuuluu lehmänkellon kilinä ilmaisemassa putoavia kolikoita. Myös Paulin ikiaikaisen Höfner-viulubasson korvannut Rickenbacker tuo uutta tehoa biisiin.

https://youtu.be/gMdcE8jdz70?si=2WZ6Rsi7ojgTbNOq

20. Eleanor Rigby (huhtikuu 66)
Kuolema ei ole suosittu laulun aihe. Demoversiossa olikin vain joukko satunnaisia sanoja; McCartneylle tämä oli tyypillinen tapa edetä nopeasti ja saada melodia valmiiseen muotoon. Lopullinen, julkaistu kappale, joka on eräs parhaiten sanoitettuja Beatlesin lauluja, on täynnä karuja kielikuvia: laulun keskushenkilö pitää kasvojaan ovenpielen ruukussa (Hän ei voi näyttää epätoivoaan julkisesti.); meitä pyydetään katsomaan, kuinka pappi parsii sukkia keskellä yötä; pappi kävelee pois Eleanorin haudalta pyyhkien likaa pois käsistään; ja lopuksi todetaan, että kukaan ei pelastunut. Kun nämä sanat yhdistyvät George Martinin hyytävään jousisoitinsovitukseen, lopputulos on hämmentävä: Jee, jee, jee -kaudesta ei ole kuin pari vuotta. Beatlesin kehitys oli käsittämättömän nopeaa ja sai kilpailevat brittiyhtyeet epätoivoon. Rima oli asetettu korkealle.

https://youtu.be/HuS5NuXRb5Y?si=GGNP6oQfgtAxUzPB

21. Strawberry Fields Forever (marraskuu – joulukuu 66)
66 oli vaikea vuosi yhtyeelle. Maailmankiertue tosin alkoi mukavissa tunnelmissa Saksasta, jossa Lennon tapasi Astrid Kirchherin. He muistelivat yhdessä 60-luvun alkua ja Stu Sutcliffea, Beatlesin alkuperäistä basistia. McCartney vieraili Beatlesin uran alkulähteillä Hampurin Indrassa ja Star-Clubilla. Japanissa eteen tuli outo tilanne, kun yleisö ei kirkunutkaan: hiljaisuus paljasti kuinka paljon he olivat taantuneet soittajina yleisön edessä. Manilassa Filippiineillä heitä uhattiin väkivallalla, koska he olivat loukanneet Imelda Marcosia. “Paul is dead/Paul on kuollut” -huhukampanja alkoi ja paisui.

Helmikuussa lehtihaastattelussa Lennon lausui kohtalokkaat sanat: “Kristinusko tulee häviämään. Se katoaa ja kutistuu. Olemme nyt suositumpia kuin Jeesus; en tiedä, kumpi häviää ensin – rock ’n’ roll vai kristinusko.”. Lausunto julkaistiin myöhemmin amerikkalaisessa nuortenlehdessä ja se aiheutti valtavaa raivoa Yhdysvaltain Raamattuvyöhykkeellä. Beatles-levyjä ja muuta tavaraa poltettiin rovioilla. Tähän Harrison totesi kuivalla huumorillaan, että ainakin noiden on pitänyt ensin ostaa tuo roina. Lennonin kohdalla lausunnon pitkä varjo tavoitti hänet joulukuun 8. 1980. Mark Chapmanin yhtenä motiivina murhaan oli tuo väärin tulkittu lausahdus.

Viimeisen keikan jälkeen lentokoneessa paluumatkalla Britanniaan Harrison ilmoitti eroavansa. Muutama kuukausi myöhemmin, kun tilanne oli rauhoittunut, virkistynyt Beatles teki paluun Abbey Road kakkoseen. Nyt työn alla oli jotain aivan uutta ja poikkeuksellista; Lennonin How I Won the War -elokuvan kuvaustauoilla kehittämä, akustisella kitaralla rämpytetty demo, Strawberry Fields Forever. Tuo laulussa mainittu puisto oli ollut Johnin ja hänen kavereidensa leikkipaikka. Laulu katsoo menneisyyteen viattoman lapsen silmin.

Monien vaiheiden ja uudelleen aloitusten jälkeen – Beatlesilla oli nyt rajattomasti studioaikaa käytössään – laulusta mutatoitui psykedeelinen mestariteos. Strawberry Fields Foreverista tehtiin kaksi versiota joihin molempiin John oli vain osittain tyytyväinen. Hän halusi nämä kaksi, eri tempossa ja sävellajissa kulkevaa, osaa yhdistettäväksi. George Martin teki nauhanopeudella kikkailemalla mahdottomasta mahdollisen. Ensimmäisen minuutin kohdalla laulun tunnelma muuttuu, siinä on tuo versioiden liitoskohta. Tässä on lista levyllä kuultavista soittimista: mellotron, akustinen kitara, basso, sähkökitara, slidesähkökitara, rummut, patarummut, bongot, swarmandal (intialainen kanteleentapainen perinnesoitin), marakasit, tamburiini, guiro, trumpetti- ja sellosektiot.

Tämän kappaleen, kuten myös singlen toisen A-puolen piti olla osa 67 kesäkuussa julkaistavaa Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumia. Yhdysvaltain Capitol-levy-yhtiö kuitenkin kiirehti singleä markkinoille, joten nämä kaksi upeaa teosta julkaistiin jo helmikuussa 67. Tuottaja George Martin sanoi sitä työelämänsä suurimmaksi virheeksi. Samaan aikaan kuningatar Elisabeth II:n ihmetteli illallisilla: “The Beatles are turning awfully funny, aren’t they?” (Beatles on muuttumassa kovin oudoksi, eikö vain?)

https://youtu.be/HtUH9z_Oey8?si=UPy9U92bqlgRYKZ6

22. Penny Lane (joulukuu 1966 – tammikuu 67)
Tämä on tuon singlen toinen A-puoli. Syy miksi haluan soittaa myös Penny Lanen on se, että voimme itse todeta kuinka erilainen olikaan Johnin ja Paulin lähestymistapa täsmälleen samaan aiheeseen. Idea tehdä lauluja lapsuuden paikoista oli Lennonin, mutta McCartney oli hän, joka siirsi molemmille tutut paikat musiikkiin.

Kun Lennon teki horisontaalisesti ja jähmeästi eteenpäin liikkuvan surumielisen, yhdestä paikasta kertovan laulun, on McCartneyn Penny Lane kuin sinisen esikaupunkitaivaan alla ilosta pomppiva lapsi. Kappale on optimistinen ylistyslaulu alueelle, jossa he kumpikin olivat asuneet. Laulu käy läpi kaikki tärkeät kohteet ja henkilöhahmot: pankki, parturiliike, paloasema, bussivarikko ja liikenneympyrä; pankkiiri, pikkulapset, parturi, palomies ja sairaanhoitaja.

Laulussa voimakkaana kuuluva piano on itse asiassa kuuden pianon ja yhden urkuharmoonin äänet päällekkäin. Penny Lane on tunnettu Bachin tyylisestä pilkkolotrumpettisoolosta, jonka soittaa David Mason. Paul olikin vastikään kuullut televisiosta Bachin toisen Brandenburgilaisen Konserton. Lisäksi Penny Lanessa on kekseliäitä soitinääniä, kuten lehmänkello markkeeraamassa paloautoa  ja kontrabasson narina, kun selkävaivainen pankkiiri istuu parturituoliin. Vaikka kappale vaikuttaa naturalistiselta, sen luoma näkymä on kaleidoskooppimainen: sataa ja paistaa yhtäaikaa, on kesä ja talvi yhtäaikaa ja sairaanhoitaja kokee olevansa näytelmän osa – ja on siinä joka tapauksessa. Lennonin lisä kappaleen sanoitukseen oli alatyylinen liverpoolilainen slangi-ilmaus “fish and finger pie” (kalaa ja sormipiirakkaa).

Molemmat laulut olivat selkeä Beatles-kauden huippu kummallekin lauluntekijälle, niin kuin tietysti myös tuottajalle ja nerokkaiden sovitusten tekijälle George Martinille. Ironista oli, ettei singlestä tullut ykköshittiä Britanniassa. Ykköspaikkaa piti hallussaan Englebert Humperdinckin Release Me.

https://youtu.be/S-rB0pHI9fU?si=OBKQU6joX1vBGVcN

23. A Day in the Life (tammikuu – helmikuu 67)
Beatlesin magnum opus, A Day in the Life, ei ollut viimeinen Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumille valmistunut kappale vaan se ensimmäinen, vaikka laulu päättääkin LP-levyn. Työhön ryhdyttiin heti edellä kuullun singlen tultua valmiiksi. Lennon luki lehdestä miljonääriystävänsä, Guinness-perijän, liikenneonnettomuudessa menehtyneen, Tara Brownin kuolinilmoituksen. Lehdessä oli myös uutinen Blackburnin huonoista teistä (4000 holes in Blackburn, Lancashire). Tästä kappale sai alkunsa. Lennon on olevinaan yksi onnettomuuspaikan katsojista, jolle ainoa kiinnostuksen kohde on kuolleen miehen julkisuusarvo.

Elämän tyhjänpäiväisestä kiireestä kertovan keskiosan, joka on tyypillistä vertikaalia ja valoisaa McCartneytä, erottaa alkupuolesta 24 tahtia maailmanlopun äänimaailmaa (Tämä oli Lennonin pyynnön sanamuoto Martinille). Paulin “I had a smoke” (imaisin savut) viittasi alunperin savukkeeseen, mutta muuttuvassa viitekehyksessä lause sai uuden merkityksen. Levylle jätettiin Beatlesin monitoimimiehen Mal Evansin ääni; hän laskee tahteja tyhjään osioon, johon tarvittiin jotain. Se jokin tuli olemaan sinfoniaorkesterin puolikas, 16 soittajaa, joka toimi siten, että kukin muusikko soitti glissando (eli liukuen sävelestä toiseen) instrumenttinsa alimmasta äänestä korkeimpaan. Levylle tämä tuomiopäivän ääniraita äänitettiin vielä neljää kertaan päällekkäin massiivisena, näennäisenä kakofoniana. Martin oli kuitenkin nuotittanut nousun jokaiselle soittajalle. Viimeinen jylisevä pianosointu luotiin viidellä soittajalla (Lennon, McCartney, Starr, Evans ja Martin) ja äänitettiin nelinkertaisena.

A Day in the Lifen sanoma on: ‘Elämä on uni, ja meillä on unennäkijöinä valta tehdä siitä kaunis.”

Laulun viimeiset sanat “I’d love to turn you on” evät jätä epäselväksi sitä tosiasiaa, että kyseessä on LSD:n tehostama, transsendentiaalinen visio eli havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiö, josta ei voida saada järkitietoa.

https://youtu.be/usNsCeOV4GM?si=0gse891gHpb-RYtF

24. Hey Bulldog (helmikuu 68)
Yellow Submarine -piirroselokuvan soundtrackalbumille piilotettu Hey Bulldog olisi ollut hyvä B-puoli vaikkapa jollekin singlelle. Lennonin puolittain valmis kappale saatettiin loppuun Lady Madonnapromofilmisession lopulla. Nasevan riffin kuljettamaan ja rivakasti rullaavaan rockbiisiin Lennonin pureva laulutyyli istuu hyvin.

https://youtu.be/M4vbJQ-MrKo?si=AkscXYuzviZBN0rL

25. Back in the USSR (elokuu 68)
The Beatles -kaksoisalbumin, joka Suomessa tunnetaan nimellä Valkoinen Tupla, aloittaa nopeatempoinen rock’n’roll -biisi, ja se on viimeinen laatuaan Beatlesin tuotannossa. Kappale viittaa Chuck Berryn vuoden 59 Back in the USA -lauluun. Back in the USSR äänitettiin samaan aikaan, kun neuvostopanssarit vyöryivät Tšekkoslovakiaan. Ristiriidat yhtyeen sisällä olivat kasvaneet siihen mittaan, että Ringo lähti lätkimään pariksi viikoksi. Rumpuja soittaa Paul. Beatles harkitsi Kalifornian Beach Boys -yhtyeen lainaamista taustoja laulamaan, mutta päätyivät itse toteuttamaan tuon audiovitsin. Suihkukoneen ulvonnalle ja voimatrion (Paul rummut, John kuusikielinen basso ja George kitara) luomalle pohjalle rakennettu äänivalli (jossa jokainen instrumentti on äänitetty moneen kertaan) jyrää kohti Moskovaa vastustamattomasti. Juice Leskisen Heinolassa jyrää! on tämä laulu eri sanoilla.

https://youtu.be/nS5_EQgbuLc?si=eZshKllSeZAjLlcg

26. Revolution (heinäkuu 68)
Tämä oli se B-puoli, jonka pelästytti minut syksyllä 68. A-puolella on yli seitsemänminuuttinen McCartneyn voimaballadi Hey Jude loputtomine “Naa-naa-naa” -kuoroineen. Kun käänsin levyn, luulin levysoittimen neulan vääntyneen vinoon.

Revolution on pelkkää säröä ja rääkymistä. Kaikki instrumentit on kompressoitu: rummut, särökitarat ja basso, mukaan lukien laulu. Raaka ja suoraviivainen kappale ei voisi olla etäämpänä Lennonin koristelluista, barokkisista teoksista Strawberry Fields Forever ja I’m the Walrus. McCartney ei olisi halunnut selkeästi poliittista laulua uuden singlen kääntöpuolelle vuoden 68 levottomina aikoina. Toisaalta, Lennon laulaa vallankumoukseen osallistumisestaan: count me in/count me out (olen mukana/en ole mukana).

https://youtu.be/BGLGzRXY5Bw?si=-VOtVtpr7R3LXTTq

Lopuksi
Beatles kulki vääjäämättömästi kohti hajoamista, mutta ehti vuoden 69 aikana saada valmiiksi kaksi albumia Let It Ben ja Abbey Roadin, mutta ne saavat jäädä ensi kertaan. Kiitos.

Lähdekirjallisuus:

Babiuk, Andy: Beatles Gear (2015)

Lewisohn, Mark: The Complete Beatles Recording Sessions (2021)

MacDonald, Ian: Revolution in the Head, revised edition (2008)

Lukuisat Beatles-aiheiset Wikipedian sivustot

2 thoughts on “B niin kuin Beatles

  1. Onpa todella hyvin koottu ja mielekiintoinen artikkeli Beatles`tä. Se on pakko lukea vielä kerran, pitkänä versiona ja soittaa kaikki siinä mainitut levyt. Seuraavaa jaksoa odotellen ja hyvää kesää toivotellen !

    1. Kiitos, Jan! Kyllä tuo koostamiseen meni muutama kymmenen tuntia, kaiken kaikkiaan. Rakkauden työ, niin kuin sanotaan. Samoin, hyvää kesää teillekin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *