Intiaanit leirillä

Isäni oli syntynyt vuonna 1919. Hän oli Ruotsin kansalainen kuten hänen kolme veljeään. Sotatoimiin hän oli siis ikänsä puolesta ideaalitapaus, mutta ruotsalaisena ei mitään pakkoa olisi ollut. Jatkosodan syttyessä hän joka tapauksessa ilmoittautui vapaaehtoisena sanitääritöihin – ambulanssikuskiksi. Mitä hän sodassa joutui näkemään, hän ei koskaan kertonut. Sellainenhan oli tyypillistä sodan hirveydet jossain muodossa kokeneille.

Isäni oli ilmeisen hyvä ajamaan autoa. Autot meidän perheessämme vaihtuivat joka vuosi, mikä oli 50- ja 60-luvuilla harvinaista. Vanhassa valokuva-albumissa on suurin piirtein joka toisella sivulla kuva uudesta autosta. Kruununjalokivenä säihkyi musta  Mercedes-Benz 220 Cabriolet A, joka meillä oli kulkuvälineenä syntymäni aikoihin. Hienossa kyydissä tuli oltua myöhemminkin.

Autoileva sotilas?

Nämä kaksi asiaa hänellä oli mielessään, kun vartuin siihen ikään, että minusta voisi muokata materiaalia sotilasuralle, mielellään vielä sellaiselle, jossa olisin tekemisissä autojen kanssa. Nämä kaksi asiaa eivät toteutuneet, ei lähimainkaan. Mutta parhaansa hän yritti. 

Autoilimme paljon. Aikuisikään asti kärsin voimakkaasta autopahoinvoinnista. Usein jouduimme keskeyttämään matkanteon minun rynnätessäni tienvarsipusikkoon voimaan pahoin. Erityisesti voin huonosti uusissa autoissa, koska ne haisivat – no, uudelle autolle. Ajo-opetustakin olisi ollut tarjolla, mutta olin liian peloissani tarttuakseni rattiin. Autot olivat isoja, pahanhajuisia, arvaamattomia petoja. Kyydissä olemisessa oli tarpeeksi kärsimystä. Ajokortti minulla oli lompakossa vasta 33-vuotiaana. Silloinkin lähinnä siitä syystä, ettei nelihenkinen perhe tavaroineen enää helposti kulkenut julkisilla.

Olin itsekin Ruotsin kansalainen 12-vuotiaaksi saakka, jolloin isäni anoi ja sai Suomen kansalaisuuden. Minä muutuin saman tien suomalaiseksi. Myöhemmin aikuisiässä kädessäni yhden miehen viivytystaistelua Suomen puolustusvoimien kanssa asia harmitti minua erityisen paljon. Olisin välttynyt armeijalta ilman sen kummempia kommervenkkejä. Kaikki ei mene niin kuin haaveillaan. Ei isällä eikä pojalla.

NMKY: toimintaa tarjolla

Kesäleiritys alkoi jo varhain. Olin Tapiolassa NMKY:n jäsen niin kuin moni muukin kavereistani. NMKY järjesti kerhoiltoja, urheiluturnauksia, askartelutyöpajoja – ja kesäleirejä pojille. Pahempiakin vaihtoehtoja tosin oli: jo nimensä puolestakin arveluttava Pojista Miehiä -järjestö. Nimi ei jättänyt paljon arvailujen varaa, mistä touhussa oli kysymys: armeijakuria ja -olosuhteita esimurrosikäisille. Lehtimainoskin oli karu: siilitukkaiset, hörökorvaiset pojankollit irvistelivät kameralle kerrossängyn alapedillä. 

Kesälomaa odotettiin kiihkeästi. Toukokuussa koululaisella ei ollut muuta mielessä kuin muutaman viikon päästä alkava kolmen kuukauden vapaus. Minulla iloiseen odotukseen sekottui pelko leirille joutumisesta. Mitään keskustelua asiasta ei tietenkään käyty. Saatikka kysytty leirille viikoksi tai pariksi lähetettävän henkilön mielipidettä. Jos olisi kysytty, olisi vastaus ollut kategorisesti kielteinen. Pojista Miehiä -koulutuksen onnistuin välttämään vetoamalla siihen, että olin NMKY:n jäsen. Mutta se vei vain ojasta allikkoon.

Lähtö leirille

NMKY:n kesäleirille lähdettiin järjestön Helsingin kerhotalolta, jonne minut oli kyyditetty autolla. Portaikossa tungeksi kymmeniä muita samanlaisia kesätukkaisia pikkupoikia saattajineen kasvoillaan joko yrmeä tai pelokas ilme – tai niiden sekoitus. Suurella nimilapulla merkitty reppu vietiin kymmenien muitten samanlaisten vihreiden reppujen kasaan. Pikainen hyvästijättö ja niin meidät marssitettiin pituusjärjestyksessä muodostetussa parijonossa kadulla odottavaan linja-autoon. Reput viskattiin linja-auton rahtitilaan. Diesel-moottori sylkäisi paksun savupilven sisuksistaan bussin nytkähtäessä liikkeelle. Eroahdistus kuristi kurkkua ja epämääräinen pahanolon tunne kouristi vatsaa.

Jos hyvä tuuri kävi joukossa oli yksi tai kaksi puolituttua kaveria, useimmiten ei. Matka Karjalohjan leirikeskukseen ei pitkään kestänyt. Loppuosa rytyytettiin kiemuraista hiekkatietä. Joku leiriläinen antoi ylen aamiaisensa bussin lattialle. Niin kuin tuollaisessa tilanteessa käy pian muutama muukin onneton seurasi esimerkkiä. Perille saavuttiin oksennuksen hajuisessa autossa, josta purkautui kalpeita pikkupoikia ja valmiiksi ärtyneitä leiriohjaajia. Kesäleiri oli alkanut.

Kosmista pilaa

Pohjakosketus leirityksessä saavutettiin pari kesää myöhemmin. Kokemuksista viisastuneena ja väistämättömän edessä uskaltauduin ehdottamaan isälleni vaihtoehtoista leirityyppiä. Olisin halunnut päästä jalkapalloleirille, jonne tiesin joukon tapiolalaisia kavereitani menevän. Se ei kuitenkaan ollut kasvatuksellisesti sopiva, koska jalkapalloleiriläiset majoittuivat neljän hengen huoneisiin alueen rakennuksiin. Kaikkien vaihtoehtojen joukosta isäni jykevä sormi osui listassa kohtaan, jossa luki Intiaanileiri. Tässähän yhdistyisi karaiseva ulkoilmaelämä ja luonnossa tapahtuva eloonjäämistaitojen opettelu! Majoitus olisi teltoissa ja ruokaa valmistettaisiin nuotiolla. Erinomainen mahdollisuus päästä kokemaan armeijankaltaiset olosuhteet jo noin nuorena! Katsoin isääni epäuskoisen kauhun vallassa…

Leirille lähdön rituaalit NMKY:n talolla olivat ne tutunomaiset. Tällä kertaa mukaan tuli pari tuttua poikaa Tapiolasta. Molemmat sitä lajia, joka viihtyi jälki-istunnossa paremmin kuin oppitunneilla. Taas ahtauduttiin bussiin ja taas joku ykäsi viimeisellä kilometrillä. Siihen Intiaanileirin tavanomaisuus loppuikin.

Tiipiit kukkulan kuusikossa

Bussista purkauduttiin päärakennuksen eteen, mutta meidän intiaanien matka kulki korkean kukkulan laelle kuusimetsän siimekseen. Leiri käynnistyi telttojen pystytyksellä. Ne eivät olleet mitään neljän hengen soputelttoja vaan isoja vihreitä, pahalle haisevia hökötyksiä; epäilemättä jokin sotansa hävinneen armeijan ylijäämää. Leiriohjaaja Jounin neuvoilla ja meuhkaamisella teltat saatiin ihme kyllä pystyyn. Niissä oli maalattia. Ei minulla eikä monella muullakaan ollut kunnollista makuupussia. Pohjalle levitettiin havuja vuoteiksi. Nuotiopaikka oli telttapiirin keskellä. Eikä tämä intiaanien asuinpaikalta näyttänyt; pikemminkin jonkin rosvojoukon häthätää pystyyn saadulta piilopaikalta Sierra Madren takana.

Viimeinen tehtävä oli toteemipaalun rakentaminen. Kaikki meni kohtuullisen hyvin siihen saakka kunnes leirin henkieläimen, kotkan, pää enää puuttui toteemin huipulta. Toteemi oli sen verran korkea jo siinä vaiheessa, että Jouni katsoi viisaammaksi suorittaa viimeisen silauksen itse.

Ambulanssi tuli yllättävän nopeasti paikalle. Jalkansa murtanut, pahaäänisesti kiroileva leiriohjaaja köijättiin paareilla autoon. Sireenit ulvoen ja valot vilkkuen intiaanipäällikkö häipyi hiekkatietä ambulanssin jättämän pölypilven saattelemana. Oli jo myöhä. Jonkin toisen leiriporukan ohjaaja tuli hätistelemään meidät telttoihin. Kesäyö oli lämmin ja uni tuli nopeasti ja raskaana pitkän ja jännittäviä kokemuksia tarjonneen päivän päätteeksi. Kuu kohosi keskikesän taivaalle ja pikku intiaanit nukkuivat sikeästi tiipiissään.

Villejä vapaana

Intiaanipäällikkö Lentävän Kotkan poistuttua kuvioista olimme ilman aikuista päällekatsojaa. Tilanne oli kaikin puolin epäselvä. Joukkona vaelsimme päärakennukselle, jossa leiriohjaajien kesken käytiin kiihkeää keskustelua. Keskustelussa vilahtivat sanat: intiaanit, ohjaaja, varamies, vastuu, en, mikset, kuka, nuotio, ruokailu…

Aamiaisella kävimme ruokalassa, kuten oli ohjelmaankin kirjattu. Nuotiolla päiväruuan valmistaminen jäi pois aktiviteeteista. Kuivassa kuusikossa avotulen teko ilman aikuisten valvontaa olisi johtanut vain yhteen lopputulokseen. Saimme luvan käydä syömässä päiväruuan ruokalassa – sitten kun muut leiriryhmät olivat ruokailleet. Optio, jota emme tulleet paljon käyttämään.

En tiedä, mitä ohjelmaa meille oli suunniteltu. Ilmoitustaululla olivat eri leirien nimet ja niiden alla päiväohjelma. Intiaanileiri-lapun alla oli vain neljä nastaa. Tulkitsimme viestin siten, että meillä oli vapaat kädet tehdä mitä lystää. Juuri näin tapahtuikin. Kun tuollainen poikajoukko – jonka ikähaitari liikkui 11 ja 13 vuoden välillä – laitetaan yhteen, joukosta löytyy aina yksi johtajatyyppi. Niin nytkin. Stadilainen Riku otti ilman äänestystä intiaanipäällikköhommat haltuun. Tulentekokiellosta huolimatta pimeän tullen tulitikkuaski löytyi jonkun repusta ja intiaanit istuivat kuusenoksista kasatun räiskyvän ja paukkuvan nuotion piirissä.

Raivoisa Karhu ottaa komennon

– Mehä ollaa inkkareita. Leffoissa inkkareil o sellaset inkkarinimet, niiku Istuva Härkä tai Tanssiva Susi. Nyt joka jätkälle keksitää sellane. Muuta nimee ei sitte saa käyttää tai heimo rankasee. Snaijaattekste?

Kaikki nyökkäilivat hyväksymisen merkiksi. Minulla oli päällä t-paita, jossa oli Tiikeri -sarjakuvan päähenkilö lippalakkipäinen Tiikeri itse. Joten minusta tuli Hiipivä Tiikeri. Onneksi. Monille muille inkkareille kävi paljon huonommin nimenantotilaisuudessa.

Rikusta tuli siis heimon hyväksymä päällikkö. Raivoisa Karhu ei kuitenkaan ollut aivan nimensä veroinen. Hän oli reilu, kekseliäs ja täynnä kaikenlaisia ideoita. Aamiainen kun oli ainoa yhteys sivilisaatioon intiaanilauma villiintyi nopeasti. Raivoisa Karhun johdolla teimme tiedusteluretkiä lähiympäristöön. Kaikenlaista löytyi. Kaksi tärkeintä löydöstä olivat kauppa-auton pysähdyspaikka ja heiniä täynnä oleva ladontapainen. Kauppa-auto vapautti meidät lähes kokonaan ruokailuvelvotteista ja ladosta tuli meille loputtomien kiipeily- ja hyppelyleikkien keskus.

Oma kieli ja omat ruuat

Kun illalla taas kokoonnuimme nuotiolle pow wow’lle, oli Raivoisalla Karhulla tärkeää asiaa koko heimolle. Täst’edes kaikki Intiaanit puhuisivat vain omaa kieltään, vedenkieltä. Vedenkielessä juttu menee niin, että jokaisen sanan ensimmäinen tavu vaihdetaan tavuun ”ve”. Sanan loppuun lisätään siirretty tavu ja ”de” . Siis lause ”Nyt kaikki heti kauppa-autolle ostamaan karkkia”  kuuluu vedenkielellä näin: vetnyde veikkikade vetihede veuppakade-veutolleade verkkiakade vestamaanode. Helppoa! Parissa päivässä koko porukka puhui vain ja ainoastaan vedenkieltä. Tuon ikäisenä kielitaito karttuu nopeasti. Leirin jälkeen oli kova työ palata normaaliin suomen kieleen. Puheen tuottamiseen tarvittava aivolohko kun oli vedenkielen saastuttama.

Kauppa-autosta saimme kaikenlaista tarpeellista, kuten marmeladia, keksejä, karkkia ja limua. Ei siis mikään ihme ettei NMKY:n leirikeittiön muonat maistuneet. Saatoin lusikoida kokonaisen mansikkamarmeladirasian lounaaksi. Välipalaksi meni suklaalevy ja pullo limua. Iltapalaksi riittivätkin taskunpohjalta löytyneet makeiset. Muukin heimo noudatti samantyyppistä dieettiä. Eikä hampaiden tai minkään muunkaan pesu ollut intiaanien tapa.

Peseytymiseen riitti pulahtaminen järvessä. Saunavuoroja olisi kai ollut tarjolla, mutta aikatauluepäselvyyksien vuoksi ne jäivät käyttämättä. Uinnin jälkeen vetäisimme samat vaatteet päälle, joissa olimme leirille saapuneet. Kun kävimme moikkaamassa jalkapalloleirillä olevia tuttuja, eräs heistä huomautti meille lievästä hygieniaongelmasta. Intiaanit vähää välittivät sellaisesta joutavasta.

Saari-inkkarit

Pierävä Puuma, Mahtava Marsu ja Hikkaava Kirahvi keksivät keskenään oman aktiviteetin. Minuakin houkuteltiin mukaan, koska olin tuttu jo Tapiolasta. Homma kuitenkin jo kuulosti niin arveluttavalta, että onneksi kieltäydyin. Aktiviteetin sisältö oli lyhyesti seuraava: ostetaan kauppa-autosta makkaraa, ”lainataan” leirikeskukseen soutuvene, soudetaan lähisaareen, tehdään nuotio ja paistetaan makkaraa. Houkutteleva vaihtoehto marmeladin syönnille. 

Heinäkuisen yön pimeydessä suunnitelma pantiin käytäntöön. Seuraavan kerran kun kuulin kolmikosta, oli eräällä aamiaisella saatu tieto siitä, että saari-intiaanit olivat saaneet vapautuksen leirielämästä ja ikuisen porttikiellon järjestön leireille. Syitä oli monia, mutta suurin lienee puoliksi palanut saari. Onnenpojat!

Sitten tapahtui se, mikä väistämättä tapahtuu heiniin hyppiessä ladon kattorakenteiden tasolta. Tottakai kisa käytiin siitä, kuka tekee eniten voltteja ja kierähdyksiä. Kirkuva Apina oli nimensä veroinen ja voitti kilpailun. Hyppy oli komea ja äänitehosteet kohdallaan, tästä oli koko heimo yhtä mieltä. Katkennut käsi paranee tuon ikäisellä muutamassa viikossa.

Paluu sivistyksen pariin

Tapauksella oli sellaiset jälkiseuraukset, että vedenkieltä solkkaavien intiaanien leiri purettiin ja heimo joutui leirin loppuajaksi sisämajoitukseen ja valvonnan alle. Aivan ensimmäiseksi koko porukka vietiin saunaan pesulle. Hammaspesuunkin pakotettiin. Puhtaisiin lakanoihin epämääräiseltä tuoksuvia ja nuotiosavun mustaamia punanahkoja ei sentään ilman täisaunaa päästetty.

Sunnuntaina lähdettiin takaisin Helsinkiin. Äiti ja isä olivat vastassa. Kerhotalolle marssitettiin puhtoinen intiaanijoukko. Kun äitini autossa paluumatkalla kysyi, miten olin leirillä viihtynyt, kesti kotvan ennen kuin sain aivoni tuottamaan suomenkielisen, epämääräisesti myönteisen vastauksen. Leirireppua purettaessa löytyi myös väriään muuttanut, savulta haiseva Tiikeri-paita. Se meni syystä suoraan roskapönttöön.

Seuraavana kesänä mummoni puhui minut töihin Heikintorin Rallin vihannestiskille. Kitaransoittoharrastus vaati pääomaa ja sitä kertyi kahden ja puolen markan tuntipalkalla kesän aikana niin paljon, että syksyllä olin ylpeä Landolan jumbo-mallisen kitaran omistaja. 71 kesällä oli sitten se viimeinen leiri – rippikoululeiri. Mutta sen valinnan tein ihan itse. Luojan kiitos!

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan valoissa” (Mediapinta 2020)

4H-läger i Petalax. (1962)
Rafael Olin
Svenska litteratursällskapet i Finland

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *