Yes! We Have No Bananas Today.

Kaikkihan tuntevat Joseph Paxtonin? Ai, ei. No mutta, ainakin Devonshiren 6. herttuan, William Cavendishin? Sukunimi on jotenkin tuttu, eikö? Aivan oikein; kyse on banaanista. Tuo kyseinen Paxton nimittäin hankki kasvit Mauritiukselta 1830 Englantiin. Viisi vuotta myöhemmin ne tuottivat kasvihuoneessa ensimmäiset hedelmät. Pistokkaat levisivät ympäri maailmaa lähetyssaarnaajien mukana. 1950-luvulla Cavendish-banaani syrjäytti siihen asti suosikkina olleen Gros Michel -lajikkeen. Gros Michelin turmioksi koitui sienitauti. Cavendish kun oli tuolle panamantaudille vastustuskykyinen. Saan siis banaaninhimossani olla kiitollinen brittiläiselle 1800-luvun puutarhurille ja tuolle kuutosherttualle. 

Monet tutkijat ovat vakuuttuneita siitä, että banaani oli ensimmäinen ihmisten käyttämä hedelmä joskus 10000 vuotta sitten. Tuosta lähtökohdasta onkin melkoinen hyppäys nykyaikaan, jolloin maailmassa vuosittain tuotetaan yli 100 miljoonaa tonnia banaaneja. Vaikka Cavendish on toistaiseksi ylivoimainen, löytyy variantteja yli 1000. Banaaneja viljellään noin 150 maassa maapallon trooppisella ilmastovyöhykkeellä.

Banaani oli käypää kauppatavaraa jo 1300-luvulla, mutta vasta modernit kulkuyhteydet ja kylmälaitteet tekivät siitä eniten myydyn hedelmän kaikkialla maailmassa. Monissa maissa banaani on sekä sellaisenaan että ruokien ainesosana ruokahuollon tärkein perusta paikallisesti. Nimen hedelmälle ovat antaneet afrikkalaiset, mutta ”banana” -sanan pohjana on arabiankielinen ”sormi”. Jotain banaanista kertoo se, että sanana se on käytännössä universaali. 

Banaani on minulle se hedelmien ehdoton kunkku. Ei minulla ole mitään omenia tai appelsiineja vastaan. Syön mielelläni myös rypäleitä, mandariineja, klementiinejä ja persimoneita. Tuore anasnaskin löytää tiensä silloin tällöin ostoskärryyni. Mutta ilman banaaneja olen pulassa. Kun olen kertonut ystävilleni, että syön noin kilon banaaneja päivässä, he ovat pyöritelleet päitään epäuskoisina, jopa tyrmistyneinä.

Työnantajan tarjoamassa perusteellisessa terveystarkastuksessa 60 vuotta täytettyäni ravitsemusterapeutti esitti minulle sen perinteisen kysymyksen: syötkö päivittäin puoli kiloa hedelmiä tai vihanneksia? Saatoin vastata täysin rehellisesti, että syön ja itse asiassa hieman enemmänkin. Kun lisäsin vielä, että kyse on pääasiassa banaaneista, hän oli hetken sanaton. Aikansa mietittyään terapeutti totesi, että kyllähän tuo vaatimukset täyttää. Voin siis vedota asiantuntijalausuntoon, jos joku sattuisi epäilemään väitettäni puolesta kilosta. 

Monille runsas banaaninsyönti aiheuttaa vatsavaivoja, yleensä ummetusta. Minun aineenvaihdunnalleni banaani sopii kuin nenä päähän. Ainoa banaaniin liittyvä metabolinen ongelma syntyy, kun sen kaveriksi jogurtin sekaan pilkon omenaa. Yhdistelmä on maultaan erinomainen – omenan kirpeys leikkaa sopivasti banaanin makeutta – mutta kovin diureettinen. Kantapään kautta opin tuonkin herättyäni tarpeeksi monta kertaa keskellä yötä tolkuttomaan pissahätään. Onneksi vika oli omenassa… 

Kärryssäni on aina kaksi tai kolme erisävyistä terttua. Kokonaan keltainen samana päivänä ja seuraavana syötäväksi. Hieman vihertävä on kypsä ylihuomenna ja hieman enemmän vihertävä kolmen tai neljän päivä kuluttua. Syön hätätilassa pilkullisia, ylikypsiä banaaneitakin, mutta niiden aromi on hieman liian happamen makea, oikeastaan hieman käynyt, ja suutuntuma ikävä. Yleensä ylikypsät hedelmät päätyvät pehmelön raaka-aineeksi: pakasteesta vielä rasia mansikoita ja jääkaapista puoli tölkkiä luonnonjogurttia sekottimeen niin hyvä tulee. Reilun kaupan banaaneja ostaisin mielelläni. Ongelmana on niiden mauttomuus ja hedelmälihan kuivuus. Joskus kun Chiquita- tai Pirkka-banaanit ovat kuin jyrän alle jääneitä tai syvänvihreitä, ostan luomua. 

Popsin banaaneja sellaisenaan. Tuon hedelmän kuori aukeaa helposti napsahtaen. En tarvitse veistä tai jotain ihmekikkoja saadakseni herkun esille. Normikokoinen banaani tuuttaa reilusti kilokaloreita kehoon, keskimäärin 150. Jos ruokailusta on kulunut pari tuntia, varmistan energian riittävyyden syömällä banaanin tai pari ennen lenkkiä. Palautusjuomana toimii banaanipehmelö erinomaisesti. Useimmiten kuitenkin vain pilkon kaksi kolme banaania kulhoon ja kaadan täyteläistä luonnonjogurttia runsaasti päälle. Hyvin tuolla annoksella palautuu pyörä- tai melontalenkin rasituksista, voin vakuuttaa. 

Banaanien halpa kilohinta laittaa kyllä mietityttämään. Kun kilon toiselta puolelta maapalloa rahdattua, herkkänahkaista hedelmää saa halvimmillaan eurolla, on asiassa jotain epäilyttävää. Lisähuolta ovat tuottaneet uutiset nykyistä valtalajiketta uhkaavasta Black Sigatoka -sienitaudista. Jo 20 vuotta sitten biotekniikan lobbausjärjestöt lupasivat geenitekniikalla tehdä vanhasta kunnon Cavendishistä taudinkestävän. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Sadot ovatkin pienentyneet 40 prosenttia parhaiden vuosien tuotoista. Monimuotoisuuden puute on ajamassa banaaninviljelyä ahdinkoon. Onko Pointe d´Or -lajike ja uudet viljelymenetelmät alan pelastus? Jännityksellä olen jäänyt seuraamaan kehityksen suuntaa. 

Banaani esiintyy populaarikulttuurissa yllättävän usein. Harry Belafonten 1955 kiekuma calypso ”Day-O” eli ”Banana Boat Song” lienee tutuin tuon hedelmän musikaalinen ilmentymä. ”Come, mister tallyman, tally me banana!” -hoilaus, jonka lähes jokainen minun ikäiseni on kuullut lapsuudessaan jotenkin näin: ”Kallista, kaliman, kalini paa naama”, on todellisuudessa rättiväsyneen banaaninlastaajan pyyntö pomomiehelle tulla laskemaan tertut aamun jo sarastaessa. Kotiin pitäisi päästä… 

Josephine Bakerin burleski banaanihamonen herätti runsaasti paheksuntaa ja kiinnostusta 1920-luvulla. Ehkä myös se, että hän esiintyi yläruumis paljaana vaikutti asiaan. Kaipa jotkut näkevät banaanissa jotain eroottisuuteen viittaavaa. Silmää iskevän naisen hitaasti syömä banaani läpäisee kuitenkin sensuurin helposti. Onhan Andy Warhol suunnitellut Velvet Underground & Nico -albumin kuuluisan banaanikannen. Lou Reedin säveltämät ja sanoittamat kappaleet käsittelevät vielä 60-luvun puolivälissä vieroksuttuja aiheita, kuten seksuaalista poikkeavuutta sekä huume- ja muuta riippuvuutta – ehkäpä banaanista?  

Banaaninkuoreen liukastuminen oli slapstick-huumorin vakiogägi jo elokuvan alkuvuosina: kerran kuoreen liukastuneena voin sanoa, että kyseessä ei ole pelkkä vitsi. Vitsikäs on sen sijaan ”Yes! We Have No Bananas” -hupiralli, joka oli suuri hitti ilmestyessään 1923. Siitä tuli myös Yhdysvaltain parhaiten myynyt nuottivihkonen. Sen ovat myöhemmin levyttäneet lukuisat artistit, muun muassa Benny Goodman, Louis Prima ja Spike Jones. Ikimuistoinen on purjehduskohtaus Billy Wilderin 1954 ohjaamassa ”Sabrina” -komediassa, jossa Audrey Hepburn soittaa tuota originaaliversiota veivattavalla grammarilla Humphrey Bogartille.

Woody Allenin komedia ”Bananas”, suomeksi tylsästi Minä ja vallankumous, viittaa sekä banaanitasavaltaan jossain päin Keski-Amerikkaa että hieman vinksahtaneeseen huumorintajuun. Minua leffa nauratti 80-luvulla; miten lienee nyt?

Monty Pythonin ”Self-Defense Against Fresh Fruit” -sketsi saa minut hykertelemään edelleen. John Cleesen umpihulluus on hupaisaa katsottavaa. Vaikka Banksy on tehnyt parodiagrafiikan ”Pulp Fictionista”, jossa John Travolta ja Samuel L. Jackson osoittelevat banaaneilla pyssyjen sijaan, ei banaanista ole sentään käsiaseen voittajaksi – niin kuin tuo Monty Pythonin absurdi sketsi tehokkaasti osoittaa. 

Bananarama-naistrio, myöhemmin duo, pyöräytti monta listahittiä ja myi miljoonia levyjä. Tuon tyyppistä musiikkia ei muuten olisi tullut kuunneltua, mutta Bob Geldofin ideoimalta ”Do They Know It’s Christmas” -hyväntekeväisyysjollotukselta ei voinut 80-luvulla välttyä: duo lauloi osana Band Aid -supertähtikööriä.

The Rolling Stones -yhtyeen alkuperäisen basistin Bill Wymanin katkerassa ”Stone Alone” -muistelmateoksessa on kohtaus, jossa Bill syö banaanin kuorineen 40-luvun lopulla: sodan runtelemaan Britanniaan saapui vihdoin hedelmiä, mutta ilman käyttöohjetta. Nälkäinen Bill-poika saa ymmärrettävästi väärin syödystä hedelmästä kovat vatsakivut. 

Olen helmikuussa 1989 tehnyt pyhiinvaellusmatkan suomalaisiin kauppoihin eniten banaaneja toimittavaan maahan, Costa Ricaan. Pyhiinvaellus tuli kylläkin erään työmatkan kylkiäisenä, mutta satunnainen irtosuhteeni banaaniin muuttui rakkaustarinaksi tuolla rankalla reissulla. Jokaisella ruokailulla oli tarjolla banaaneja tai tuosta hedelmästä tehtyjä pää- ja jälkiruokia. Koska hedelmiä kasvatettiin paikallisesti, ei niitä tarvinnut millään myrkyillä käsitellä.

Missään en ole niin herkullisia banaaneja syönyt; aamiaisella, totta kai, mutta myös väli- ja iltapalana sekä retkieväänä. Toinen matkalla tapahtunut valaistuminen oli tummapaahtoiseen kahviin mieltyminen. Se täkäläinen Costa Rica -niminen kura on häpeällinen loukkaus sikäläistä herkullista, vastapaahdettua ja -jauhettua kahvia kohtaan. Vääksyläisen supermarketin hedelmälaarista poimittu costaricalainen banaani on sen sijaan häpeämättömän hyvää syötävää.