Koulukiusaamisesta puhutaan ja kirjoitetaan nykyään paljon, mutta useimmilta unohtuu eräs kiusaamisen muoto, joka oli järjestelmällistä ja jatkuvaa: kunnan järjestämä kaikille maksuton – ja pakollinen – kouluruokailu. Eihän ruoka tietenkään aina pahaa ollut. Vuosikymmenen alku ei vain vielä ollut osa sitä hyvinvoivaa aikaa, joksi 60-luku vähitellen muuttui.
Aarnivalkeassa oli keskuskeittiö niin kuin muissakin tuon kokoluokan kansakouluissa. Jo aamulla kouluun kävellessä tiesi, mikä tulisi olemaan päivän menyy. Reittini kouluun kulki keittiön ohi, joten avoimesta ovesta ilmoille karkailevat höyryt ja hajut eivät jättäneet mitään epäselväksi. Tieto lisää tuskaa, sanotaan…
Kansakoulussa ruokalaan marssittiin luokka kerrallaan jonoissa, kaksi oppilasta rinnakkain, suut supussa ja militaristisen ryhdikkäästi. Kuusikymmentäluvun alku ei ollut vielä kovin etäällä sotavuosista. Osa miesopettajista oli sodan käyneitä ja sen traumatisoimia. Heidän sopeutumisensa siviilielämään oli selvästikin kesken. Koko kansakouluaika oli yhtä parijonoon järjestäymistä. Kuri oli ankara eikä ruokailu tehnyt poikkeusta.
Ruokalassa ei tietenkään saanut istua missä halusi. Paikka määräytyi matemaattisen tarkasti aina saman pöydän ääreen, samalle tuolille, sama auringonpaiste suoraan silmissä. Vasta luokkanousu toi muutoksen tähän marmoriin hakattuun järjestykseen.
Pelin säännöt oppittiin nopeasti. Kurittomuutta ei sallittu, mutta ymmärrystä pystyi hankkimaan ja oveluutta sai käyttää. Tilliliha, veripalttu- ja kesäkeittopäivinä oli syytä olla valpas ruuanjakelussa, joka tapahtui pöytäkunnittain. Koska koko lautaselle kauhottu annos oli syötävä, ei kannattanut tehdä vaikeaa asiaa mahdottomaksi. Pieni annos, lyhyt kiusa. Näkkileipä oli ravitsevaa ja sillä pystyi kompensoimaan alimittaisen pääruuan.
Vaarallisia olivat ne harvat päivät, jolloin oli tarjolla yleisesti herkulliseksi julistettu kouluruoka. Tällaisia olivat muun muassa lihamakaronilaatikko ja jauhelihakastike. Tässä tilanteessa piti muistaa oma kapasiteetti, vaikka juuri olisi tultu ulkoliikunnasta sudennälkäisenä. Itku silmässä istuminen viimeisenä tyhjentyneessä ruokasalissa opettajan vieressä vahtiessa ja auringon paistessa suoraan silmiin, oli kokemus, jota kukaan ei halunnut toistaa.
Niin, se Viola-juustokolmio, se oli lähes kaikkien ykkösinhokki. Suomi-neidon koristama kolmikulmainen folioon pakattu sulatejuuston pala ei monen pienen koululaisen suussa maistunut. Onneksi yläluokkalaisilta alaspäin kulkeva perinnetietous tuli tässä pulmatilanteessa avuksi. Toisella kädellä soppaa lusikoiden, vapaa käsi muka näkkäriä hamuten, sivusilmällä vilkaisu opettajaan, nopea ranneliike ja Viola taskuun. Kun ruoka oli syöty sai poistua pihalle juttelemaan tai palloa pelaamaan. Välituntivalvoja ei kiinnittänyt huomiota jalkapallon pelaajiin, jotka kyykistyivät kengännauhoja solmimaan. Tai ringissä jutteleviin ja nauraviin tyttöhin. Sormin tai kengänkärjellä tehtyyn pikku koloon tipahti Suomi-neidon koristama, folioon pakattu ällötys. Hieman hiekkaa päälle ja siellä lepäsi.
Epäilen, että jos Aarnivalkean kansakoulun pihalla joskus tehdään arkeologisia kaivauksia, voivat löydökset olla runsaita ja yllättäviä.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan valoissa” (Mediapinta 2020)