Tarvitsen kaikki neljä vuodenaikaa. Joinakin vuosina tosin tuntuu siltä, että niitä on vain kolme: talvi, kesä ja syksy. Sitten on sellaisia viiden sesongin vuosia; niitä jolloin syksy ei halua irrottaa tihkuista otettaan. Niitä tuulenpieksemiä, sateenkyllästämiä vuodenloppuja, joiden marraskuu alkaa syyskuussa rämpien harmaan loskaisena yli joulunpyhien ja uuden vuoden jatkuen pitkälle seuraavan tammikuun puolelle.
Tuollaisesta vuoden hitaasta kuolemasta eroon pääseminen valaa olemukseni täyteen toiveikkuutta ja tekemisen tarmoa. Jo se, että pääsen hiihtämään kierroksen tai pari juoksuradan muutaman sentin paksuisessa nahkeassa lumessa, on takuu marrasajan lopullisesta väistymisestä. Vuodenaika on vaihtunut – viimein.

Jokainen siirtymä vuodenajasta toiseen tuo minulle väistämättä mukanaan voimakkaan haikeuden tunteen menetetystä ajanjaksosta. Mutta tuo herkeämätön marraskausi synnyttää sellaisen määrittelemättömän melankolian, joka laittaa tarttumaan vain kirjoihin, jotka ovat tulvillaan aurinkoa ja veden lämpöä.

Talvi on parhaimmillaan lähes jokapäiväisiä hiihtoretkiä, luistelua luonnonjäillä, koirani kanssa lumessa telmimistä ja pitkistä illoista nauttimista kirja sylissä. Vielä nekin maaliskuun lopun hiihdot järvien kimaltevilla lumiaavikoilla ovat talvea, vaikka valon määrä tiedottaa tylysti kevään väijyvän jossain lähistöllä.

Kevään häikäisevän kirkkauden kidutuksen torjuntaan on keinonsa. Sälekaihtimet, sisäoven ikkunan peittäminen pöytäliinalla ja paksut makuuhuoneen verhot pitävät kevätaamun sokaisevan loisteen kurissa. Muutaman viikon ylenmääräisen valon siedätyshoidon jälkeen voin jo ajatella auringonpaisteen kesän airueksi.

Viimeistään toukokuussa on mökki valmisteltava kesän viettoon, vaikka ensimmäinen yöpyminen jäisikin juhannuksen kynnykselle. Irtautuminen kodin viihtyisästä syleilystä ei sekään ole helppoa. Kun sen syliotteen vihdoin ravistan irti, muuttuu mökillä olo itsestäänselvyydeksi; näin viimeistään silloin, kun kaksi viikkoa myöhemmin käyn kotona vaatteita pesemässä ja katson sisälämpömittariin, joka hikoilee kanssani 30 asteen kuumuudessa.

Kesä ja kesämökki. Helle ja mökin viileys. Järvi ja uinti. Puilla lämmitettävä sauna ja löylyn autuus. Veneily ja melominen. Grillin kuumuus ja puiden varjon helpotus. Kiireettömyys ja verkkaisesti edistyvät pihatyöt. Onhan niitä muitakin pareja, joilla puolustaa kesää. Jos kesä nyt mitään puolustuspuhetta kaipaakaan. Kaksi kuukautta tai kolme; kunnes tulee se aamu, joka tuo viestin näennäisesti ikuisen kesän lopun lähestymisestä.

Ja taas. Irtautumisen vaikeus ilmenee tietynlaisena vellovana levottomuutena, joka kohdistuu ärtymyksenä kesken jääviin pihatöihin ja aloittamattomaan sisävessan remonttiin. Tarve päästä pois tulee tietoisuuteen hitaasti hiipimällä tai se iskee varoittamatta päin kasvoja. Niin kuin sinä kylmänä elokuun aamuna, kun hiippailen ulkovessaan shortseissa ja t-paidassa. Mitä minä täällä värjöttelen?

Täältä on päästävä pois, siirryttävä takaisin ihmisten ilmoille. Kotiin ja keskustaan. Konsertteihin ja teatteriin. Kellarisaunan kahden tunnin vuorolle avotakan ääreen. Nostamaan levysoittimen kansi ylös ja laskemaan äänivarsi varovasti levylautasella pyörivän mustan kiekon pintaan. Lokakuiselle matkalle Rovaniemelle tyttäriä ja tyttärentyttäriä tapaamaan. Katsomaan olohuoneen ikkunasta katuvalojen kirjomalle pimeälle Vääksyntielle. Odottamaan sitä hetkeä, jolloin lähimmän lyhdyn valokeilassa pyörii ensimmäinen lumipyry.
