Viiden tunnin työmatka

Maaliskuun lopulla 2008 käymme asuntoesittelyssä Vääksyssä. Asumme yhä vuokralla Uudenmaan Maaseutuopiston rehtorin asuinrakennuksessa. Kun yksi kolmesta lapsistamme enää asuu kotona ja kun asunnon vuokra hipoo puoltatoista tonnia, alkaa meillä olla ajolähdön tunnelmat. Teemme lonkalta tarjouksen, joka on välittäjänkin mielestä aika reilusti alakanttiin. Olemme varmoja, että kohta saamme vastatarjouksen ja hieman lisäaikaa pohtia koko elämämme taakse jättämistä Järvenpäähän. Ällityksemme on suuri ja aito, kun tarjous hyväksytään ja harkinta-aika supistuu viikonloppuun. Olemme ottaneet melkoisia riskejä 2000-luvulla asunnon vaihtuessa tämän tästä. Mutta päätös ostaa tuo perusteellista remonttia vaativa asunto Vääksystä, tunnin ajomatkan päässä Järvenpäästä, on aivan omassa luokassaan. 

Suunnitelmia työmatkojen osalta emme ole aivan loppuun asti hioneet silloin maaliskuussa ostopäätöstä tehdessä. Tai voi kai rehellisesti sanoa, ettei niitä ole tehty lainkaan. Minä olen töissä Helsingin yliopiston päärakennuksessa Fabianinkadulla: parinkymmenen minuutin junamatkan lisäksi jalankulkua kertyy 15 minuuttia suuntaansa. Heidin työpaikka on lyhyen – lieneekö edes 10 minuuttia – kävelymatkan päässä Maaseutuopiston asunnoltamme. Täysin epärealistinen on visiomme kulkemisesta yhdessä autolla Lahden rautatieasemalle, josta minä nousen Helsingin ja Heidi Järvenpään junaan. Helsinkiin oikorataa porhaltava Z-juna kulkee kyllä Järvenpäähän, mutta ei pysähdy siellä. Minulla on kiinteä työaika, Heidillä ei. Jo pelkästään aamun aikataulujen synkronointi paperilla saa meidät katsomaan toisiimme epäuskoisina. Eikä paluu töistä onnistu yhtenäkään päivänä ilman tunnin parin odottelua. Kaksi autoa mahdollistaisi kulkemisen, mutta asuntolainan ja remonttikulujen paineessa ajatus ei käy edes huonosta vitsistä. Haaveilua kertakaikkiaan. 

Haaveilu työpaikan vaihdosta muuttuu todellisuudeksi vaimoni osalta. Lahdessa on keväällä auki kaksi yläasteen biologian opettajan tointa, joista hän onnistuu nappaamaan toisen. Onhan Helsingin yliopistollakin toimintaa Lahden seudulla, mutta voin sanoa, etten edes puoliksi tosissani harkitse työpaikan vaihtoa. 53-vuotias hum.kandi ja kääntäjä ei ole työmarkkinoilla erityisen haluttua tavaraa. 26 vuotta on tullut oltua samassa talossa työtehtävien tosin vaihdellessa yleisestä opiskelijaneuvonnasta ulkomaalaisten opiskelijoiden neuvontaan ja siitä opiskelijavaihdon koordinaatioon päätyen hakijaneuvontaan. Verkkosivuja kehitettäessä englannin kielen kääntäjätutkintoni osoittautuu hyvinkin arvostetuksi osaamisen erikoisalueeksi. Ammattitaidolleni on siis käyttöä Helsingissä, mutta vastaavia tehtäviä ei kerta kaikkiaan ole muualla. Helsinki calling… 

Vain pari vuotta aiemmin valmistunut oikorata ja Z-juna ovat ne ratkaisevat osaset, jotka tekevät aluksi mahdottoman tuntuisesta työmatkasta mahdollisen. Pääsenkin heti muuton jälkeen tuota herkkua maistamaan. Asumme kesän mökillä, joka tosin ei tee matkaan kuin muutaman minuutin lisän. Aikatauluja tutkimalla ja pikaisia laskelmia tekemällä kuvio selviääkin nopeasti. Ensimmäiselle automatkalle saan Heidin henkiseksi tueksi. Herätys kiekuu kello 5.45. Jo aikabudjettia värkätessä on selvää, ettei aamiaisen syönti ennen Lahteen lähtöä onnistu muuten kuin aamuviideltä heräämällä. Kausilipun olen ostanut VR:n verkkokaupasta, joka lievien vaikeuksien jälkeen tulostaa lipun paperille ja onnistuu jopa siirtämään sen digitaalisena puhelimeeni. 

Ajomatka Lahteen sujuu ongelmitta, vain yhden risteyksen virheen aiheuttaessa hieman sanailua. Varoaikaa on runsaasti, joten kiirettä ei ole. Maksuton parkkipaikkakin löytyy onnekkaasti asema-alueen perältä. Tajuan heti, ettei paikkoja ole mitenkään runsaasti. Tuolla reissulla Heidi vie auton mukanaan, joten pysäköintiogelman miettiminen jää tuleviin päiviin. Koska junan lähtöön on vielä melkein vartti, totean tyytyväisenä, että aamukuudelta herääminen riittäisi. Lohtu se on pienikin. Juna saapuu asemalle ajoissa. 

Ensimmäiset matkat ovat mukavalla tavalla jännittäviä ja mielenkiintoisia. Oikeastaan koko tuo ensimmäinen kuukausi ennen kesälomaa on eräänlaista kuherruskuukautta. Uutuudenviehätys ja seikkailuntuntu pitää tympääntymisen pois mielestä. Kun näen vilahduksen moottoritiellä kaahavista autoista, oivallan, ettei tämä junalla kulkeminen ole suinkaan se huonoin vaihtoehto. 

Viiden viikon kesäloman loppupuolella en ole mitenkään ärsyyntynyt reissaamisen alkamisesta kohta uudelleen. Ehkä ”innostunut” on sanana hieman liian voimakas kuvaamaan töihin paluun tunnelmaa. Joka tapauksessa, rutiini kolmivaiheiselle reitille on hankittu ja aikataulu hioutunut huippuunsa: kyllä tämä sujuu. Maisemien ihailu loppuu aikanaan ja älypuhelin sanapeleineen tulee tarpeeseen. Jännitysniskan vuoksi kirjojen lukua en edes yritä. Scrabblen pelaamista herkästi kipeytyvä niskani ei huomaa jostain syystä jännittää. Musiikin kuuntelusta luovun melko pian. Pitäisi olla olla vastamelukuulokkeet, mutta ne eivät minulle käy oikean korvan voimakkaan tinnituksen vuoksi. Avokuulokkeet taas laskevat junan jyrinän läpi. Tyyny vielä ristiselän tueksi niin tunnin istumisen noilla liian pystyillä junan penkeillä kestää. 

Syksy saapuu ja juna kulkee. Tunnen hallitsevani matkanteon kaikki osaset. Tuo tunne tekee kulkemisesta jokseenkin vaivatonta. Aikaa kuluu, mutta en koe turhautumista enkä edes ajattele, että aamulla töihin pääsyyn menee parhaassa tapauksessa todellakin se kaksi ja puoli tuntia. Kollegat kyllä jaksavat ihmetellä jaksamistani. Selitykseni hienosta asunnosta ja upeista maisemista eivät vakuuta urbaanista sykkeestä elinvoimansa saavia kaupunkiasujia. Talven kynnyksellä olen edelleen tyytyväinen tilanteeseeni. Z-junalle olisi vaihtoehtokin, hieman aikaisemmin Lahdesta lähtevä Intercity. Tuolla juppi-junalla matka-ajasta leikkautuisi parhaimmillaan jopa puoli tuntia. Kausilippua ostaessa hintaero saa minut aina valitsemaan Zetan: vuodessa säästyvälle yli tuhannelle eurolle on käyttöä. 

Z-juna uutena yhteytenä on vielä jonkinlaisessa erityissuojeluksessa alkuvuosinaan. Tai sitten ensimmäisenä kulkuni vuonna on raiteilla harvinaisen vähän vaikeuksia. Toinen matkustusvuosi pudottaa suomut silmiltäni. 

Junat kulkevat talvellakin. VR on kuitenkin viisaasti haudannut hakukoneiden tavoittamattomiin vanhan mainoslauseen kiskoliikenteen ainaisesta kesäkelistä. Pikkupakkanen ja hiutaleiden leikki ilmassa ei vielä aiheuta ongelmia. Paukkupakkanen tai viistoon piiskaava lumimyräkkä tietävät väistämättä hankaluuksia. Koskaan ei voi etukäteen tietää kuinka pahasta myöhästymisestä on kyse – ennen kuin junan kaiutin rätisee varautumista. Joskus aikataulu pitää, vaikka keli on karmea ja aavistukset ovat pahoja. Sitten jokin selkeästi normaalin talvikelin raameihin mahtuva pyryntapainen vetää koko junaliikenteen tuntikausien umpisolmuun. Muutaman kerran turvaudun linja-auton kyytiin varmaa lumikaaosta pakoon. VR:n säännönmukaisesti toitottama ”varautuminen” ei yhtään auta jo junassa istuvaa työmatkalaista.

Lahden asemalla paluutani odottaa lumihankeen hautautunut Ford Escort. Normikokoinen lumiharja vaihtuu isompaan, jatkovarrella varustettuun, harjaan. Takakontissa on kookas lumilapio. Helmikuussa paukkuu monta viikkoa lähes 30 asteisia pakkasia. Irvistän vaistomaisesti virta-avainta vääntäessäni. Auto hörähtää käyntiin. Taputan hellästi kojelautaa. Ihmeauto tuo Escort on. Niin on pikkuinen Sitikkakin. Molemmat tekevät tuollaisen kymmentuntisen pakastuksen jälkeen saman tempun ensimmäisessä risteyksessä pysähtyessäni, sammuvat. Molemmat myöskin aina käynnistyvät uudelleen. Matka kotiin pääsee jatkumaan. Lahden keskustan jäädessä taakse uskallan pyöräyttää penkinlämmittimen päälle. Talven arki-iltoina on on turha haaveilla ulkoilusta. Hyvä että kotiin pääsee syömään ja nukkumaan. 

Kokemus lisää tuskaa. Talvikelin lisäksi on syksyn lehtikeli, joka pidentää junan jarrutusmatkaa ja siten hidastaa etenemistä, ja keskikesän hellekeli, joka tuntuu vääntävän raiteet sellaiselle mutkalle, että ihme on, jos perille päästään. Kai niitä muitakin ”kelejä” on – perkele? Matkan jatkumista odotellessa kehittelen mielessäni niitä muita syitä ja tekosyitä kuulutettaviksi:

Ukkeli = Kuljettaja puuttuu
Matrikkeli = Naiskuljettaja puuttuu
Rinkeli = Olemme eksyneet ympyräradalle
Mikkeli = Onko mänijöitä?
Tuberkkeli = Kuljettaja on saanut Venäjän reitillä taudin
Pähkinänakkeli = Raiteille nakeltu pähkinöitä
Pumpernikkeli = Siirappi- ja sokerilastissa ollut vaunu on kaatunut

Ainostaan silkka vesisade ei tietääkseni erityisesti vaikeuta junien kulkua. Syysmyrskyssä raiteille kaatunut puu katkaisee matkanteon: veturissa ei ole raivausvälineitä, joten aikaa kuluu. Jotkut idiootit ovat kasanneet kivistä ja rojuista esteen: tunti tai kaksi siinä vierähtää poliisin tutkiessa yritettyä vahingontekoa.

Satunnaiselle parin pysäkinvälin kulkijalle pieni myöhästyminen on yhdentekevää eksotiikkaa. Pitkämatkalaiselle jo parinkymmenen minuutin viive tietää kohtuutonta lisää jo muutenkin toiselle tunnille ehtivään matka-aikaan. Kun en ole lehmän hermoilla varustettu, kuulutus asetinlaiteviasta saa minut kiroilemaan vaimeasti ääneen ja vaipumaan synkkyyteen. Asetinlaite, tuo mystinen murikka joissain rautatieverkon ytimessä, tuntuu olevan kovin herkkä vikaantumaan. Epäilen vahvasti, että kyseessä on tilanne, jossa ongelman ainoa ratkaisu on ongelman itsensä estämä – aito catch-22. Vitsaileva konduktööri kerjää turpaansa, mutta ihmiset istuvat penkeillä kuin muumiot, jotkut hymyntapaista tavoitellen. Huligaanit polttavat radanvarren muuntajan. Kaikki junat joutuvat jättämään matkustajat Pasilaan, josta pääsee Helsinkiin vain täyteen ahdetuilla junanpätkillä. Ja sama toisin päin. VR ei ole varautunut. 

Hyvää tekee päästä vuoden vuorotteluvapaalle syksyllä 2011. Saatan kokonaiseksi vuodeksi unohtaa aamujen liian aikaiset heräämiset ja vaikeudet raiteilla. Aamulla lehteä selaillessa en kyllä mitenkään kehtaa liikenteen vaikeuksista kertoville uutisille naureskella. Tiedän mikä on edessä seuraavan vuoden syksyllä. Ja nopeasti se luppovuosi kuluu. 

Intercity houkuttelee edelleen, mutta tyydyn punaisiin peltivaunuihin ja epäluotettavaan neuvostoliittolaiseen veturiin. Vaikka istuin lähes aina samassa vaunussa sillä samalla penkillä, jota vastapäätä on kääntöpenkki ja näen joka arkiaamu ja -iltapäivä ne samat naamat, ei junatuttavuuksia synny kuin yksi. Meillä taitaa olla samanlainen tapa kulkea kaikkien vaunujen läpi kohti veturia ja odottaa ensimmäinen vaunun eteisessä Lahteen saapumista. Kun on tunnin junassa istunut, on hyvä jaloitella hieman ennen kuin istahtaa autoon… 

Aluksi vain tervehdimme ja vaihdamme muutaman sanan. Jossain vaiheessa hakeudumme toistemme seuraan. Joskus juttua riittää koko matkalle. Hyvässä seurassa matka taittuu nopeammin, vaikka toisinaan tervehtimisen jälkeen istumme vastakkain juuri mitään sanomatta Anjan lukiessa tenttikirjaansa ja minun pelatessa niitä loputtomia sanapelejäni. Vajaan vuoden tuota yhteistä matkaa Pasilasta Lahteen kestää. Sitten Anja saa aikuisopinnot loppuun ja pääsee parempiin töihin. Hyvin harvoin kenenkään muun matkustajan kanssa tulee mitään puhuttua. Sellainen se on, yksinäisen miehen juna. Ilman sanapelejä, miten olisi käynyt? 

Juuri kun kiskoliikenteen vaikeudet ja Lahden aseman paikoitusjärjestelysekoilut alkavat olla sietämättömiä, pelastus tulee hyvin epätodennäköisestä suunnasta. Sipilän hallituksen koulutusgiljotiini alkaa pudotella päitä. Vaikka minä saan pitää pääni, poistun vaivihkaa takaovesta työttömyyden vapauteen. Syitä 2016 kevään päätökseen katkaista epätoivoinen junavaellus on muitakin: äitinä menehtyminen Alzheimerin kourissa laittaa minut ajattelemaan elämää uudesta näkökulmasta. Viisi kertaa viisi tuntia tekee yli 25 tuntia parasta valveillaoloaikaa viikossa. 60 voi olla pelkkä numero, mutta elämiä ihmiselle suodaan toistaiseksi vain yksi. Eikä vanhaa kunnon lauta-Scrabblea mikään voita.