Vesimiehen aikaan

Räkälä oli palanut maan tasalle eikä Heikintorin diskolla ollut edes B-oikeuksia. Savukkeita sai aikuisuuden kynnyksellä oleva myöhäisteini polttaa julkisesti – jos kehtasi. Kuningas Alkoholi oli hieman toinen juttu. Keskioluen tai viinin kanssa läträämistä ei katsottu hyvällä silmällä kenenkään kotona. Ei edes silloin, kun tuota aikova oli täysi-ikäinen. Puskakännit Vallareilla saattoivat päättyä kylmettymiseen tai Kino Tapiolan katsomon lämmössä noloon penkille nukahtamiseen.

Oli kuitenkin kavereita, joiden vanhemmat viipyivät poissa koko viikonlopun. Veli-Matin Menninkäisentien kanakopin saunaosastossa saimme olla melko rauhassa, vaikka isoveli ystävineen oli vallannut asunnonpuolen kokonaan. Musiikki tuli kelamankalta ja tilassa oli jääkaappi ja televisiokin. Poutapolulla oli toinen, usein viikonlopun yli vapaana ollut, asunto keskarin ja valkkarin kittaamiseen. Cassulla oli myös erinomaiset stereot: Garrardin levysoitin, Harman-Kardonin vahvistin ja miehenkorkuiset, itsetehdyt kaiuttimet. Volyymisäädin pysyi maltillisessa luode-asennossa, kunnes ovi kävi ja äiti poistui. Sen jälkeen, kaakosta tuuli ja jytinää riitti.

Alkoholi on aina ollut Suomessa kallista ja vielä 70-luvun alussa nuori sai väkeviä Alkosta vasta 20 täytettyään. Istumme Poutapolun Klitsussa, A-talon kellariin vapautuneessa nuorison ”olohuoneessa”, musiikkia kuuntelemassa. Tupakat käryävät ja juttua piisaa. Joku tietää kertoa isoveljensä kaverin valmistaneen pontikkaa rivitalon autotallissa tislaamalla.

Tuollainen kertomus herättää heti kiinnostusta ja lisäkysymyksiä. Pian selviää, että ponun tekoon tarvitaan mäski, sellainen kiljun tapainen seos melkein mitä vain, vaikkapa hedelmiä ja marjoja, sekä tietysti hiivaa ja sokeria. Kilju pitää sitten käyttää viiniksi, joka tislataan keittämällä tislausastiassa viinaksi. Jotta pontikka ei olisi myrkyllistä, se pitää kirkastaa moneen kertaan, vähintään kolmesti. Liian hankalaa, toteaa moni: onhan isoveljen värvääminen hakumieheksi helpompaa – ja paljon turvallisempaa. Aihe jää kuitenkin kytemään minun, Cassun ja Timon mieliin. 

Tislausvälineiden hankinta jätetään tulevaisuuden murheeksi, mutta kiljun tekoon saadaan isoveliosastolta ohjeita ja pian on Cassun kellarikomerossa kiljutonkka käymässä. Raaka-aineiksi valikoituu jokaisen mielihedelmiä ja Timon kylmäkellarista evakuoituja hillottuja marjoja. Oikeanlaista teräksistä astiaa ei löydy mistään, joten viiden litran muovinen jerrykannu saa kelvata. Alkaa iloinen odotus. Tuntemattoman Sotilaan kiljun tekoon liittyvät repliikit saavat pian uuden konkreettisen merkityksen: ”Mikäs tuolla mattojen alla pihisee? Poikahan se siellä.” 

Kai niitä tislausvälineitä yritetään hankkia, mutta ymmärrys siitä, että tislaaminen vaatisi laboratoriomaiset olosuhteet ja tilat nakertaa pahasti motivaatiota. Samoin tieto tisleen mahdollisesta myrkyllisyydestä taittaa lopullisesti innostukselta kärjen. ”Poika” pulputtaa jo lupaavasti kellarikomerossa.

Viikonlopun lähestyessä, rahoja laskiessa ja juomia miettiessä saamme neronleimauksen. Mitä jos lirutetaan mäskin nesteet kahvisuodattimen läpi pulloihin? Jokaisen kotoa löytyy alumiininen Melittan tötterö ja suodatinpusseja. Kai tuossa mustanpuhuvassa puurossa alkoholia on? Pannaan pullot jääkaappiin kylmenemään; eihän tuota pirukaan huoneenlämpöisenä saa kurkusta alas. Mäskin haju on makeankuvottava ja hiivainen.

Lauantaina ollaankin sitten Cassulla tositoimessa. Huoneisto on äidin poissa ollessa vapaassa käytössä, joten Ten Years Afterin ”Watt” levylautaselle ja pottu pöytään. Suodatettu liemi on sinertävä väriltään eikä jäähdytetty juoma jäiden seassa ainakaan tuoksu kovin kamalalta. Alkaa varovainen maistelu ja nyökyttely: tämähän on oikeastaan melko hyvää. Ja vahvaa… 

70-luvun alun rock jytisee ja kolmikko humaltuu. Naapurin Juhallakin on bileet käynnissä. Joku keksii oivan keinon kulkea kahden bailupaikan välillä ilman, että rappukäytävään purkautuu kovaa meteliä: kuljetaan ikkunalautoja pitkin pokista kiinni pitäen parvekkeelta toiselle ja takaisin. Temppu onnistuu yllättävän helposti – niin kauan kunnes humalatilan tuoma rohkeus muuttuu hullunrohkeudeksi.

Olen jälleen kulkuvuorossa, kun se tapahtuu. Otteeni liukuu irti. Putoan alas kuin hidastetussa filmissä. Onneksi ollaan ensimmäisessä kerroksessa. Tömähdän reilun kahden metrin ilmalennon jälkeen ruusupuskien keskelle kivikkoiseen maahan. Molempien juhlahuoneistojen porukat ryntäävät paikalle. ”Nyt sattu Roballe pahasti!” joku huutaa.

Makaan pensaiden keskellä selälläni ja näen tähtiä. Ne ovatkin syksyisen yön oikeita taivaankappalaleita. Timo kumartuu ylleni: ”Miten kävi? Soitetaanko lanssi?”. Nousen varovasti ylös. Tuntuu kuin näkisin itseni ulkopuoleltani. Kokeilen jäseniäni ja käännän päätäni. Puseron kyynäräät ovat multaiset ja oikeassa kämmenessä on ruusunpiikki: ”Ei mitenkään, kai.”

Siihen loppuvat mäskibileet. Humahdus ruusupensaiden keskelle on haihduttanut humalan. Sisätiloissa tutkin vielä vahinkoja. Niitä ei ole. Multaantuneet kyynäräätkin saan putsattua. Seuraavana päivänä käyn kurkkimassa Cassun parvekkeelta putoamispaikkaani. Tuuri on ollut ilmiömäinen. Muutama kymmenen senttiä jompaankumpaan suuntaan olisin rysähtänyt suoraan ruusupuskaan ja osunut jollain kehonosalla kiveen. Mielessä käy sellaiset vaihtoehdot kuin kallonmurtuma ja neliraajahalvaus. Kumpaakaan meitä ei naurattanut. 

”Mitä muuten teit lopulle kiljulle. Sitä jäi aika paljon dokaamatta?” muistan kysyä, kun vedän parvekkeen oven kiinni. Kassu laittaa Santanan ”Abraxasin” soimaan ja on katsovinaan kannen kuvitusta: ”Lorotin alas pöntöstä. Vai olisitsä halunnu ottaa toisen rundin kerosiinia?”. Puhdistan päätäni ja naurahdan ilottomasti: ”Lentobensaa? Ei kiitos. Soave kelpaa eikä se anna siipiä.”

Olin syntynyt lokakuun lopulla ja aina ollut luokan kuopus. Kesällä eivät nuorten suosikkipaikat olleet auki, joten muutaman kuukauden ikäero ei silloin haitannut. Syksyn tullessa tilanne oli aivan muu. Olin ainoa, joka joutui jäämään kotiin televisiota tuijottamaan koko muun jengin suunnatessa hilpeän kulkunsa kohti Otaniemen iloja. Nuo kahdeksan viikkoa syksyllä 1973 olivat elämäni pisimmät. Sain tyytyä vain suurenneltuihin kuulopuheisiin Dipolin kapakoiden riemuista.

Vielä yhden lisäviikon jouduin kärsimään juuri sen tärkeän päivän osuessa sunnuntaille. Torstaina sitten vihdoin suoritin a-ostokset viikonloppua varten. Olin Alkon hinnastosta alleviivannut ehdokkaita. Viinakaupan tiskillä piti osata asiansa esittää takeltematta. Juhlan kunniaksi päätin ostaa jotain muuta kuin sitä ainaista Soavea. Päädyin Rom Cassikseen ja munalikööriin. Cassis sen vuoksi, että siinä kuulemma oli paras hinta-alkoholi -suhde. Kukaan ei ollut kertonut tuon hirvityksen mausta mitään… Munalikööri oli päähänpisto. Pidin kananmunista, joten kuvittelin juoman myös olevan hieman kuin kananmuna-sokeri -sekoituksen juontia. Olihan se – hieman.

Perjantaina 26. päivänä lokakuuta kokoonnuimme vihdoin Cassulla. Tai olivathan muut tässä klubissa ehtineet jo muutaman kerran käydä, tosin silloin ilman jatkopaikkaa. Kassun äiti suhtautui, ihme kyllä, myötämielisesti tällaiseen esidiskoiluun.

Jokaisella oli jotain juotavaa. Pohjien ottaminen oli perinteinen metodi, joka kulkeutui sukupolvelta seuraavalle. Olut ja lonkero olivat halvimmat juomat, joita diskoista ja kapakoista sai. Nekin liian kalliita, jotta niillä oli voinut illan tyhjästä aloittaa. Sitä paitsi monet uudet levyhankinnat pääsivät ensikuunteluun näissä istujaisissa. Oli nastaa hiljalleen humaltua hyvien kavereiden ja älppäreiden seurassa. Musiikista keskusteltiin ja uudet artistit punnittiin tarkkaan.

Cassu kolistelee jääkaapin pakastelokerosta irti jääpalatarjottimen. Huljuttelee sitä vesihanan alla ja kippaa irtopalat isoon kulhoon keskellä pöytää. Yksi toisensa jälkeen tummanvioleteista Alkon muovikasseista nousee pöydälle myös pullo. On Soave-valkoviiniä, Karhu-olutta, Carillo-katkeroa, Lonkeroa… Nostan omasta kassistani esiin ison ruskean pullon. ”Cassulla klassista cassista kassista: rommista ja mustaherukkamehusta valmistettu makea aperitiivi”. Luen etiketistä. Puujalkavitsi naurattaa nousuhumalan odotuksessa. Jäitä lasiin ja cassista päälle. Puhetta en pidä, mutta jotain sentään keksin lohkaista:

– ”Kippis! Vihdoinkin megessä ja henkkarit taskussa. Tästä lähtee.”

– ”Roban täysikäisyydelle. Pohjanmaan kautta!” Huutavat muut kundit kuorossa yli musiikin melun.

Huitaisen lasinpuolikkaan kitusiini. Ällöttävä sokerinen herukkaesanssin väkevyys hyökkää täysillä makuaistini kimppuun. Elimistöni päättää hylkiä ilmeistä myrkkyä. Cassis purskahtaa nenästäni ulos. Pääosin takaisin lasiin, muutama roiske lentää pöydälle. Singahdan keittiöön niistämään nenäni ja huuhtelemaan suuni. Tuon samalla talouspaperin palan, jolla siistiä pöydän. 

– ”No, mikä tuli, jäbä? Eikö cassis skulaa?” Kysyy Cassu.

– ”Emmä voi dokaa tota litkua. Aivan karmee dunkkis. Ja maistuu ihan käytetylle yrjölle.” Sanon päätäni pudistellen.

Onneksi minulla on salainen ase muovikassissa. Munalikööri. Kaivan esiin siron, munankeltuaisen värisen likööripullon. Erittäin täyteläinen, sanoo etiketti. Ja on oikeassa. Kyseessä ei niinkään ole juoma vaan paksu, makea alkoholisoitu kiisseli. Maku sentään on siedettävä. Mutta juominen ei onnistu. Haen keittiöstä lusikan sekä lasisen jälkiruokakulhon. Valutan likööriä siihen. Keltainen, paksu tahma plumpsahtelee hiljalleen astiaan. Alan lusikoida munalikööriä muiden kundien vääntelehtiessä naurusta.

– ”Pokelle voidaan sanoo, ettei Roba mitään oo juonu. Se on vaan syöny munia!” Joku heittää flöittiä.

Timo suostuu vaihtamaan pari lonkeroa melkein täyteen pulloon cassista. Kello käy kuutta ja tunnelma nousee jokaisen kulauksen myötä. Hurriganesin ”Rock and Roll All Night Long” laittaa lasit ja pullot pöydällä helisemään. Kohta nostetaan kytkintä ja taivalletaan Otaniemen Vesimieheen.

Otaniemen kampus on todellinen bailupaikkakeskittymä. Tarjolla on kolmenlaista tilaa mistä valita. Kaljakellari on pahiten alkoholisoituneiden tippa-insinöörien suosiossa. Se on puhtaaksiviljelty ryyppäysmesta, tosin varustettuna erittäin hyvällä jukeboksilla.

Tapiolalaisnuorison suurimman suosion saa Vesimies-disko. Nimessä on tietty huumoria, vaikka sen synty liittynee Hair-musikaalin levittämään hippie-huumaan. Vesimies on karu kuin vanha messuhalli – vain päärakennuksen suuri ruokasali hieman muokattuna iltakäyttöön. Tilaa on runsaasti, seinät valkoiset ja valaistus kirkas; neonputket loistavat ylhäällä katossa. Ei siis mikään tunnelmallinen illanviettopaikka.

Ainoa bile- ja diskokäyttöön vartavasten suunniteltu rakennus on Teknologföreningenin – nykysilmin aikalailla Tähtien sodan maataistelurobotilta näyttävä ja pitkällä betonilipalla koristeltu – Täffä. Valaistus on sopivan himmeä ja säädettävissä. Tanssilattia tiskijukkineen ja psykedeelisine valoineen sekä iso baaritiski täyttävät alakerran. Toisessa kerroksessa on pienempi juomatiski ja viihtyisiä, pöytiä kiertäviä sohvia kokoontua juttelemaan vaikkapa Englannin liigapeleistä – niin kuin lauantaisin usein tapahtuu. Tuijotan pelejä, jotka minusta ovat umpitylsiä, vain pystyäkseni osallistumaan tuohon joutavanpäiväiväiseen debattiin. Sosiaalinen paine on havaittavissa…

Mitä Vesimiehessä sitten tehdään? Jos olet selvittänyt itsesi sisälle ohi henkeä nuuhkivien yrmeiden ovimiesten, ensimmäinen etappisi on alakerran vessa. Sinne on kiire, koska viimeiset pohjat olet  siemaissut kaveriporukassa nurkan takana jonon etenemistä vahtien. Liian pitkään jonoon ei pidä liittyä. Ensinnäkin, jos seisot kauan ulkona pakkasessa tulee kylmä; toiseksi, liian kauan odottaessa nurkan takana nautittu pohjustus saattaa laittaa puheen sammaltamaan, mikä vaikeuttaa sisäänpääsyä; kolmanneksi, pissahädässä ei ole mukavaa jonottaa. Ajoitus on tärkeää. Jos jonoa ei ole lainkaan, kaikkien vahtimestarien silmät ja nenät kääntyvät ainoastaan sinuun päin, mikä ei välttämättä ole sekään hyvä.

Jos nuo esteet olet selvittänyt, reittisi käy yläkertaan. Portaissa sinun on syytä olla kompuroimatta: diskoemännän tarkka silmä voi vielä tässä vaiheessa lähettää kompastelevan juhlijan alakertaan ja sitä kautta takaisin ulos kylmään Dipolin talvi-iltaan. Tupakansavua on joka tapauksessa joka paikassa, joten paikkasi määräytyy sen mukaan haluatko puhua jalkapallosta, jääkiekosta vai musiikista.

Tunnin höpinöiden ja parin tuopin jälkeen alat tsuumailemaan ympäristöä, olisiko muunlaista pöytäseuraa tarjolla. Tanssiinhaku on helpoin tapasi pöydänvaihtoon edellyttäen, että valitun kohteen vastaus on myönteinen. Et kai halua koko iltaa istua samassa kundiporukassa puhumassa taas jalkapallosta? Pari juomaa pohjien päälle antaa sinulle sopivasti rohkeutta. Viiden tuopin kierteessä saattaa jäädä flaksi käymättä.

On myös fiksua tiedustella tanssipartnerin musiikkimakua. DJ voi jopa myöntyä pyyntöösi ja laittaa soimaan sen T-Rexin ”Hot Loven” . Tämä taas nostaa pisteitäsi ajatellen illan jatkoa ja mahdollista saattokeikkaa diskon sulkeutuessa puolelta öin.

Täffällä kaava on sama, mutta kaikki on pienimuotoisempaa ja pois kirkkaista valoista. On oikeastaan mielialakysymys, kumpi paikoista on vetovoimaisempi. Vesimiehessä on joskus bändejä esiintymässä. Toisaalta samaan aikaan Täffällä voi olla strippari; jonka esityksestä ei onneksi näe juuri mitään, kiitos himmeiden valojen.

Istumme Täffän yläkerran sohvalla. Tiskijukka pyöräyttää Bowien ”Starmanin” soimaan. Kaikilla on oluttuoppi tai lonkerolasi kädessä pyöriteltävänä. Tänä iltana pöytäkunnassamme väreilee uudenlainen odotus ja jännitys. Liigapuheet ovat nyt sivuosassa. Kukaan muu täällä ei tiedä, että meidän pöytäseurueemme on lyönyt vetoa siitä, uskaltaako Hassan viuhahtaa läpi alakerran täpötäyden tanssilattian. Olemme Hassanin kanssa sopineet, että 20.45 menen pohjakerroksen vessaan auttamaan häntä valmisteluissa. Kello on nyt puoli yhdeksän. Hassan vaikuttaa täysin rauhalliselta. Minulla sydän hakkaa ja kämmenet hikoavat. Olen pudottaa täyden tuopin lattialle. Kumpi tässä oikein on viuhahtamassa?

Otan pitkän huikan, kun Hassan nousee ylös ja vilkaisee minuun. Odotan, että hän on hävinnyt näkyvistä. Nyt nousen minäkin ja seuraan perässä. Miesten vessassa ei onneksi ole kuin pari kundia kusilaarilla horjumassa rööki huulessa. Hassan sulkeutuu eriöön. Kuuluu vaatteiden kahinaa ja kiroilua. Laarimiehet poistuvat. Hassan ojentaa minulle muovipussin. Siinä ovat hänen vaatteensa. Ne minun pitää salakuljettaa ulko-oven lähellä olevaan toilettiin. Haski kähisee:

– ”Roba. Kaikki okei? Viis minuuttii aikaa. Sit mä juoksen.

– ”Joo-o. Mä lähden nyt. Tsemppiä, Haski.”

Kuiskaan, ja juoksen portaat ylös. Sitten rauhallisesti kävellen baaritiskin ohi eteiskäytävään. Vessan ovi auki. Ei ketään. Kainaloni ovat märät ja dödö on pettänyt pahemman kerran. Minuutti, toinen, kolmas… Kuuluu kovaa huutoa. Huuto ja vihellykset voimistuvat. Koko paikka ulvoo. Onko Hassan jäänyt kiinni! Vessan ovi repäistään auki. Hassan! Tuttu virne naamallaan.

– ”Sä teit sen! Jätkä viuhahti Täffän läpi!”

– ”Äkkiä kledjut tänne. Ootte sitten kaikki femman pystyssä.”

Vähitellen Otaniemen viihdekeskittymään lähtö sai pysyvät puitteet. Perustimme Carillo-klubin Cassun huoneeseen Poutapolulla. Carillo muotoitui pikkuhiljaa kaikkien suosikiksi. Ehkä katkeroelementin poisleikkaama liiallinen makeus sopi alle kaksikymppisen makuaistille. Olihan Carillo myös väkevämpää kuin ainainen soavenlitku. Cassu 54 syntyneenä haki satsin, joten hakumiestä ei Alkon kulmilla tarvinnut kytätä. Ostimme highball-juomalasit, joihin viilasimme Cassun äidin kynsiviilalla viivan merkitsemään drinkin maksimikorkeutta, kun lasi oli ensin täytetty jääpaloilla. Jääkuutiot kylmensivät lasiin kaadetun huoneenlämpöisen Carillon ja paloista sulava jäävesi miedonsi juoman juuri sopivaksi. Nerokasta…

Kävimme niin usein Vesimiehessä, että opimme tuntemaan vakio-DJ:t. Tämä tarkoitti sitä, että levytoivomuksemme toteutuivat säännöllisesti. Se taas helpotti tuota illan kohokohtaa eli pöydänvaihtoa, koska tanssilattialle raahaamasi daami sai kuulla varmuudella juuri sen tietyn rokin tai slovarin. Veimme tiskijukalle myös omia levyjämme. Hurriganesin ”Roadrunner” soitettiin diskossa sellaiseen kuntoon, että DJ osti minulle uuden levyn.

Pohjien ottamisessa piti olla tolkku mukana. Jos intoutui hyvän musiikin saattelema Pekon tai Cassun boksissa tyhjentämään koko pullon valkoviiniä tai – pahimmassa tapauksessa – suurimman osan Jallu-pullosta, saattoi olla varma, että Vesimiehen portilla tuli vaikeuksia. Ikävää oli jättää yksi kaveri Otaniemen pakkaseen, kun kolme neljästä oli selvittänyt ovikontrollin. Vielä ikävämpää oli itse joutua kääntymään takaisin pitkälle kotimatkalle parhaan nousuhumalan valuessa täysin hukkaan. Näitä viihdetyötapaturmia sattui jokaiselle.

Ovimikot käyttivät myös huonolla tuulella ollessaan vähäistä valta-asemaansa sumeilematta hyväkseen. Jos jonkun pärstä ei miellyttänyt, vesiselvänkin sisäänpyrkijän ilta päättyi ennen kuin se oli alkanutkaan. Toisaalta, sopivassa ryysiksessä eivät poket huomanneet sikahumalaistakaan, jos tuo tolpillaan pysyi. Kerran pari tuli ihmeteltyä aamupäivällä kotona omassa sängyssä tokkuraisena herätessä, että miten minä täällä olen, kun viimeinen muistikuva on raju twistaaminen hemaisevan pimun kanssa Vesimiehen tanssilattialla.

Aina ei huvittanut lähteä Otaniemeen. Varsinkin 70-luvun lopulla, kun kaveripiirissä oli tapahtunut runsaasti pariutumista, Tapiolan keskustan anniskelupaikat vetivät puoleensa. Matkaakin noihin oli vain kilometri pari. Otaniemeen kävely kun kesti puoli tuntia ja takaisin tunnin tai kaksi.

Heikintorin kakkoskerroksessa oli kohtuullisen viihtyisä Heikin Vintti, joka oli kelvollinen ruokapaikkakin. Tapion Tuoppi taas oli meitä hieman iäkkäämmän kansanosan ryyppäysmesta; tupakan savun ja kaljatuoppien jälkien täyttämä perinteinen kapakka. Paikallisen legendan mukaan Tapion Hongan urheilukassi kasvoi käteen, kun Tuopissa istui tarpeeksi usein. Kultakukon viehätys oli näköala. Se sijaitsi Keskustornin ylimmässä kerroksessa. Kultakukko tuli tutuksi jo lukion viimeisenä vuonna tylsien iltapäivän oppituntien pakoilupaikkana. Parin tuopin jälkeen jaksoi taas torkkua vaikkapa puhetaidon tunnilla.

Helsingin keskustan ravintolat alkoivat nekin tulla vähitellen tunnetuiksi – yleensä elokuvaillan aloitus- ja lopetuspaikkoina. Helsinkiin lähdettiin tietysti myös bändejä katsomaan Tavastialle, Alibiin ja Bottalle. Tämä enteili omalta kohdaltani tulevia kuvioita. Historian opiskeluvuosina hummailin vielä Tapiolan jengin kanssa. Englannin opintojen alkaminen 1979 aiheutti sen lopullisen muutoksen. Juoma- ja bailupaikat löytyivät yliopiston naapurustosta: Pam Pam, Kluuvin Pubi, Pataässä, Kappeli, Il Treno, Ankkuri… Hämäläisen osakunnan jäsenyys taas lukitsi keikkatilanteeni moneksi vuodeksi Tavastialle.

Viimeinen käyntini Vesimiehessä tapahtui 2000-luvun alussa päiväsaikaan. Ei tietenkään diskossa purkkapoppia hyppimässä, mutta ehkäpä saman pöydän ääressä Dipolissa kuin silloin Carillo-klubin aikaan. Tällä kertaa läppärin yli kurottautuneena, PowerPoint-esitystä kainalot märkinä valmistelemassa, jossain opiskelijavaihdon jättiseminaarissa. Silloin olisi hyvä ollut olla tuhdit pohjat ja ehkä siemaista pari tuoppia.