Varkaita kuten me

Varkaus on ikävä asia. Se, että sinä varastat ja se, että sinulta varastetaan. Meillä useimmilla on kokemuksia molemmista. Yleensä kyse on jostain pikkujutusta, ei mistään pankkikeikasta tai junaryöstöstä. Voihan myös aikaa ja tilaa varastaa. Sitä me teemme koko ajan, huomaamattamme. ”Sinä viet kaiken aikani!” on jokaiselle tuttu huudahdus. Tai ainakin ajatus, joka käy mielessä jonkun tietyn henkilön kanssa toimiessasi. 

Tapiola 60-luvulla ei ollut varsinaisesti mikään varkaiden paratiisi. Lapsia ja teini-ikäisiä kyllä riitti joka lähiöön satamäärin. Olisikin ollut ihmeellistä, jos mitään ei olisi sattunut.

Mäntykirjan houkutukset

Mäntytornin ensimmäisessä kerroksessa oli kivijalkakauppa, Mäntykirja. Mikään muu nimi tuolle putiikille ei olisikaan sopinut. Aluksi kauppa oli pieni, vain yhden huoneen kokoinen. Vieressä toimi Pohjoismaiden Yhdyspankki, PYP. Kun pankki sai suuremmat tilat Mäntytornin viereen rakennetusta liikehuoneistosta, vapautui kirjoille ja muille paperikaupan tuotteille kohtuullisen kokoiset tilat. 

Mäntykirja ei siis myynyt vain kirjoja. Siellä oli hyvä valikoima – jo silloin yksihuoneisena – askartelutarvikkeita ja leluja. Airfixin ja Revellin koottavat pienoismallit sekä Matchbox ja Corgi Toys -autot houkuttelivat tämän tästä kauppaan joukon pikkupoikia taskurahojaan tuhlaamaan. Tai sitten me vain katselimme ja tutkimme nurkkahyllyn tarjontaa. Pikkuautot olivat tuontitavaraa Isosta Britanniasta, siksi melko hintavia. Matchbox-mallit olivat nimensä mukaisesti kutakuinkin tulitikkulaatikon kokoisia eikä niistä yleensä ollut aukeavia ovia tai takaluukkua. Corgeissa oli molemmat. Mutta hintakin oli moninkertainen. 

Villa-Kerä, joka oli siinä samassa kiinteistössä pankin kanssa, oli iso kauppa – sen ajan mittapuun mukaan. Myymälä oli kahdessa tasossa ja henkilökuntaakin muutama myyjä. Oli liian suuri riski jäädä kiinni yrmeän liikkeenomistajan vahtiessa silmät viiruina erityisen kalliita Märklinin junia ja vaunuja, aivan siinä autovalikoiman vieressä. 

Niinpä kun ajatus suorittaa autokannan uudistaminen laittomin keinoin syntyi, kohdistuivat katseet Mäntykirjaan. Pienessä kirjakaupassa oli usein tungokseen asti asiakkaita ja vain yksi tai kaksi myyjää. En tiedä, mistä idea pikkuautovarkaudesta sai alkunsa. Ehkä tietoisuus siitä, että kaupan hyllyillä oli niiden tulitikkuautojen yläpuolella komeita corgeja hienoissa laatikoissaan, vähitellen kasvoi ääneen sanotusta ajatuksesta toimintasuunnitelmaksi. Tunsimme Hekan ja Pekon kanssa kaupan sokkelot kuin omat taskumme; olimmehan ikään kuin kanta-asiakkaita. 

Idea oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se perinteinen: kaksi kundia sählää ostoksia kassalla vangiten myyjän huomion samalla kun kolmas tunkee autot väljän takin taskuihin ja livistää ulos. Myyjät tietysti tunsivat meidät ulkonäöltä ja varmaan nimeltäkin. Minä ja Peko teimme harhautuksen ja Heka likaisen työn. Isku onnistui. Istuimme B-talon hiekkalaatikon reunalle ihailemaan hienoja autoja. Upein oli viinipunainen iso Sitikka, jossa aukesivat ovet ja peräluukku. Keikka oli niin helppo nakki, että tyhmyyksissämme päätimme tehdä uuden autovarkauden pari päivää myöhemmin.

Kolme iloista rosvoa

Avaamme myymälän oven. Liikkeessä ei ole ketään muita. Vain ystävällisesti hymyilevä myyjätäti. Aavistan jotain outoa olevan tapahtumassa. Myyjätär sulkee oven takanamme ja katsoo meitä surullisin silmin. Liikehdimme vaivaituneina. Aavistukseni osuu oikeaan. Minua alkaa pelottaa. 

– Pojat hei. Minä kyllä näin mitä tapahtui tiistaina. Miksi te näpistitte autoja? Se on varkaus ja varastaminen on rumaa. 

– Me… En mä tiedä miks me… Anteeks. Se oli tyhmä juttu, sanoo Peko. 

– Jos autot ovat kunnossa, te voitte palauttaa ne ja asia on sovittu. Mutta teidän täytyy luvata, ettette koskaan enää varasta. 

– On ne melkein kunnossa. Laatikot meni roskiin, mut me voidaan dyykata ne! Ja me vannotaan, ett me ei ikinä enää varasteta, huudahdan huojentuneena. 

Onneksi C-talon roskapöntöt on tyhjennetty vastikään, maanantaina. Laatikot löytyvät. Yksi, sen hienon Citroënin pahvirasia, on hieman tahriintunut, mutta kirjakaupan kiltti täti saa sen puhdistettua. Kolme iloista rosvoa poistuu Mäntykirjasta hyvillä mielin ja valan vannoneina. 

Olisi luullut, että otin tuosta tapauksesta opikseni. Lapsen mielessä aika tekee työtään intensiivisesti. Joka päivä tapahtuu jotain uutta ja mullistavaa. Viikko on pitkä aika, kuukausi ikuisuus. Vuoden päästä kirjakaupan insidentti oli tyystin unohtunut.

Merirosvo-Jenkki

Keräsin Merirosvo-Jenkin purkkakuvia. Hurja merirosvot miekkoineen ja pistooleineen kiehtoivat ajatuksiani. Piikivilukkoinen pistooli näytti piirroskuvissa erityisen järeältä. Hyökkäyksen meteli, valtavat savupilvet, ruudinkäry ja luotien vihellys, tykkien pauhu; kaikki muuttuivat eläviksi purkkakuvia selaillessa.

Kerran ollessamme isäni kanssa remonttitarvikkeita Tapiontorin RAKE:saa ostamassa jäin tutkimaan keskellä myymälää seisovan lasisen leluvitriinin tarjontaa. Pikkuautoja, koottavia, nukketalon huonekaluja – ja piikivilukkoinen merirosvopistooli! Isäni oli ostoksensa tehnyt ja tuli viereeni hoputtamaan kotiin. 

– Kato, isä. Tossa on just samanlainen pyssy ku niissä purkkakuvissa. Voisitsä ostaa tollasen mulle synttäriksi?

– Ei meillä ole varaa ostaa nyt leluja. Huoneiston remonttiin menee satoja markkoja. 

Tiesin, että olisi turha jäädä kinuamaan enempää. Mummu suostuu varmasti pyyntööni. Kun seuraavan kerran olemme Pika-Elannossa ruokaostoksilla, houkuttelen mummun mukaani viereiseen RAKE:n myymälään. Ajoitus on huono. Mummu valittaa, että rahat ovat vähissä ja eläkkeen maksuun on niin pitkä aika. Sitä paitsi hän on jo ostanut minulle lahjan. Kävellemme verkkaisesti ruokakasseja kantaen takaisin Menninkäisentielle. Merirosvopistooli ei jätä minua rauhaan. Kun käyn läpi purkkakuvakokoelmaa tuntuu kuin joka kuvassa olisi hieno pistooli. Merirosvot tulevat uniinkin.

Piratismia

Otan Pyrkijä-fillarini autotallista ja suuntaan uimahallin takaa kulkevaa pyörätietä kohti Tapiontoria. Ei minulla mitään suunnitelmaa ole, mutta RAKE vetää puoleensa kuin magneetti. Hyppään satulasta laatoituksella PYP-pankin kohdalla. Talutan pyörää ohi urheiluliikkeen. Ohi Pika-Elannon ja RAKE:n. Katselen kelloliikkeen ikkunaa. Kuljen ohi kenkäkaupan, postin, ja Postipankin. Pysähdyn suihkulähteen luona. Sydämeni hakkaa, päätäni huimaa. Pyyhin hikisiä käsiäni housunreiteen. Aloitan uuden kierroksen. RAKE:n ikkunasta näen oman kalpean heijastukseni. Talutan Pyrkijän ohi sisäänkäynnin, polkaisen seisontatuen alas ja sählään vapisevin käsin pyörän lukkoon. 

Astun sisään myymälään. Asiakkaita on paljon. Myyjillä riittää kiirettä. Puheensorina, rautakaupan kolina ja kilinä täyttävät kaupan. Leluvitriinin luona ei ole ketään. Vilkuilen salaa joka suuntaan. Annan katseeni vaeltaa hyllyltä toiselle. Pyssy on paikallaan, samoin pieni nahkapussi, jossa on kuulia. Niiden takana on lelun laatikko. Hyvä niin, mietin. Laatikko saa jäädä. Pistooli mahtuu takin taskuun. Vilkaisen vielä ympärilleni. Sydämeni lyönnit jyskyttävät päässäni, korvani suhisevat. Avaan lasisen liukuoven. Työnnän käteni sisään ja nappaan pyssyn kuulineen. Sujautan ne taskuuni. Liukuovi varovasti kiinni. Nopea vilkaisu kassan suuntaan. Raajani ovat painavat. Jaksan vaivoin liikuttaa jalkojani. Muutama askel vielä ovelle. Joku avaa oven! Sisään tuleva asiakas pitää ovea auki minulle. Nyökkään kiitoksen. Olen ulkona. Pyöränavain putoaa hikisistä käsistäni laatalle. Tunnen kuinka veri pakkautuu kasvoihini. Poimin avaimen ylös. Lukko aukeaa. Talutan pyörän käytävän ali. Loikkaan satulaan. Polkaisen pyörän vauhtiin. Käännös oikealle, alas lastenvaunuramppia, yli kadun ja parkkipaikan. Koulun kulmalla muistan viimein hengittää. Kaappaus on onnistunut!

Autotallin hämärässä tutkin saalistani. Merirosvopyssy. Miten se näytti niin hienolta lasikaapissa. Pistooli on käteni kokoinen. Nahkapussi onkin muovia. Piikivilukko liikkuu pienen jousen voimalla. Pudotan kuulan piipusta sisään. Vapautan lukon peukalolla. Lukko naksahtaa vaimeasti, muovikuula lentää metrin ja vierii lattiakaivoon. Kuuluu vaimea loiskahdus. Ahdan pyssyn ja kuulapussin housujeni taskuun. Pettymyksen sekaan tunkee katumus ja pelko. 

Ilta on vaihtunut yöksi. Vääntelehdin sängyssä pystymättä nukkumaan. Omatunto ei anna rauhaa. Nyyhkytän hiljaa. Äitini tulee sänkyni viereen. 

– Roope mikä sinulla on? Oletko kipeä? Anna kun koetan otsaasi. 

– Äiti! Mä varastin Rakesta merirosvojen pyssyn. Mulla on hirveän paha olla. 

– Mitä! 

Äitini on vihainen, mutta vilpitön, itkuntuhruinen katumukseni tekee vaikutuksen. Keskustelu päättyy yhteiseen suunnitelmaan aseen palauttamisesta. Olemme yhtä mieltä siitä, ettei yhtä puuttuvaa kuulaa kukaan osaa kaivata. 

Seuraavana päivänä astelemme RAKE:n myymälään. Äidilläni on ihan oikeaakin asiaa maaliosastolle. Maalipurkki yhdessä kädessä ja käsilaukku toisessa hän pysähtyy kanssani lelukaapin kohdalla. Äitini kuiskaa korvaani ja minä nyökkään. Näppärästi hän sujauttaa onnettoman piraattipyssyn oikealle paikalleen. Poistumme kaupasta rauhallisen tyylikkäästi. Ulkona tulee se, mitä olin odottanutkin. 

– Roope. Anna sen olla viimeinen kerta, kun minut tällaiseen puuhaan laitat. Näpistely loppuu nyt tähän. Onko selvä? 

– En varmaan koskaan enää pihistä pyssyä. Lupaan. Kiitos äiti!

Batmobiili

Lupaus myös piti. Tai no melkein. Mutta se ei ollut kaupasta näpistämistä, kun pihistin isäni lompakosta kympin ja vitosen setelit. Batmobiili piti välttämättä saada ostettua Tapiontorin lelumyymälästä. Itse asiassa tuohon kotona tehtyyn varkauteen liittyi paljon suurempi riski kuin lelun pihistämiseen kaupasta. Kauppias tuskin olisi pieksänyt minua vyöllään, vaikka olisin jäänyt kiinni.

Kultainen Crescent

Pyörävarkaudet eivät ole vain nykyajan vitsaus. Jos Tapiolassa jätit fillarin lukitsematta kaupan eteen tai uimahallin telineeseen, saatoit olla aivan varma, että se oli lähtenyt jonkun toisen matkaan. Pyörävarkauksissa oli myös eroja – kuin yöllä ja päivällä. Päivällä varastetulle sykkelille voit sanoa lopulliset hyvästit. Yöllä joku kävelemään väsynyt kulkija vain ”lainasi” pyörääsi ja hylkäsi se kotinurkillaan katuojaan. Kevätyönä Kolmirinteen pihalta varastettu Simon fillari löytyi Oravannahkatorin R-kioskin telineestä ehjänä, kumitkin täynnä ilmaa. 

Matti on saanut syntymäpäivälahjaksi sen mistä jokainen pihan kundi on unelmoinut. Kultainen, kolmivaihteinen Crescent kimaltelee kesäauringossa kuin saavuttamaton kangastus. Pyörä on upea. Kymmenvuotiaskin näkee ruotsalaisen työn laadun. Alumiinivanteiden himmeä hohto, mustana kiiltävät vaijerit, pumpputeline, pakettiteline, etujarru ja Crescentin vaakunan koristama etuvalaisin; jokainen yksityiskohta on viimeistelty. Takavalokin loistaa illan hämäryydessä, kun poikajoukko lähtee testirundille Tapiolan pyöräteiden vieminä.

Olemme Silkkiniityllä fudista pelaamassa koko pitkän kesäisen iltapäivän. Illan joutuessa alkaa väsymys painaa ja laskeva aurinko ilmoittaa, että on aika mennä kotiin syömään. Kuljemme palloa pompottaen Matin kanakoppirivitalon ohitse. Matti jähmettyy paikalleen, ryntää pihalle ja rimputtaa ovikelloa raivokkaasti. Jotain on pielessä. Poikajengi jää seuraamaan draamaa. Matin polkupyörä on hävinnyt! Crescent on varastettu Matin kodin ikkunan alta, keskellä valoisaa iltaa. 

Matti istuu kiviportailla ja nyyhkyttää. Matin isä ja äiti kyselevät tuimana meiltäkin, mitä olemme tehneet. Aikuisten hämmennys tarttuu meihin. Kaikki puhuvat ja huutavat toistensa päälle. 

Pian on tapahtumien kulku selvillä: Matti oli ollut aamulla Pekon kanssa Westendissä uimassa, pyöräillyt kotiin syömään ja lähtenyt pallopelin huudot ja kiljahdukset kuultuaan Silkkikselle fudista pelaamaan. Pyörä oli jäänyt lukitsematta. Joku röyhkeä varas on taluttanut pyörän pihatien päähän ja polkaissut tiehensä. Kohta on koko Kolmirinne täynnä kiihkeää toimintaa. Pelikaverit järjestyvät fillaripartioiksi tutkimaan lähiympäristöä, aikuiset haravoivat takapihan metsikköä ja vallihautoja, pari autonomistajaa lähtee pyörän tuntomerkit saatuaan kiertelemään keskustan ulkopuolisia alueita. Ilta tummenee yöksi. Kultaista Crescentiä ei löydy. 

Kaksi viikkoa myöhemmin Matti kurvaa B-talon pihaan uudella pyörällä. Fillari on kolmivaihteinen, mutta merkki on vaihtunut. Sinivalkoinen polkupyörä on samaa merkkiä kuin minulla, Pyrkijä. Eihän Tapiolassa voi olla ilman omaa pyörää ja varakkaan perheen poikana ei Matin tarvitse tyytyä veljen vanhaa fillariin. Tapauksella on suuri merkitys koko Kolmirinteen poikalaumalle. Pyörät muistetaan lukita, vaikka vain piiipahtaisi Pika-Elannossa.

Santanaa huumeisiin

Heikintorin Wager-Musiikki oli minulle kuin oman kodin musiikkihuone. Ei olisi tullut mieleenikään varastaa sieltä levyjä. Tiesin monen niin tehneen. Olin myös todistamassa parin singlelevyn katoamista kaverini housunkaulukseen pusakan alle. Koin myös saamani pienen käteisalennuksen velvoittavan. Kun huumeet tulivat tapiolalaisnuorison kuvioihin 60-luvun lopulla varastettujen äänilevyjen myyjiin törmäsi Heikin Vintissä ja Kultakukossa. Myyntitekniikka oli tunkeilevia ja väkivaltaa uhkuva. Minun onneni oli se, että saatoin vakavalla naamalla sanoa, että Santanan Abraxas minulla jo on ja se on vieläpä sellainen kannellinen versio.

Bensaa suonissa…

Isälläni oli tuolloin oma toiminimi, joka toi maahan kumi- ja muovituotteita. Isojen tavaraerien mukana tuli kaikenlaista ylimääräistä rihkamaa: avaimenperiä, savimuotteja, mainoslippiksiä, sun muuta. Suurin osa kamasta meni suoraan Hassanin ja minun pitämään pihakauppaan myyntiin. 

Kerran haltuuni joutui pari muovista pumppua. Puristamalla käsissä haitarimaista pumppuosaa neste siirtyi säiliöstä A säiliöön B. Leikimme pihalla muovisotilailla viidakkosotaa. Pumpulla saatiin sopiva monsuuni kastelemaan kersantti Johnsonin joukkue. Pari aikuisikään ehtinyttä isoa poikaa jäi mielenkiinnolla leikkisotaa seuraamaan. Mielenkiinto ei kuitenkaan kohdistunut taistelun lopputulokseen vaan näppärään haitaripumppuun. Toinen heistä, ylpeä käytetyn NSU Prinzin omistaja, kyseli minulta, mistä tuollaisen vekottimen olen saanut. Vastasin, että minulla on toinen samanlainen, jonka olen laittanut pihakauppaan myyntiin. Kaupat syntyivät heti. Sain ruhtinaalliset kolme markkaa, joka tiesi leffalippua ja karkkipussia Kino Tapiolan illan näytökseen.

Myöhemmin, kun NSU-tyyppi tuli penäämään rahojaan takaisin, sain kuulla mihin pumppua oli tarvittu. Lukittavat bensatankinkorkit olivat tuohon aikaan harvinaisia. Kundit olivat ajaneet NSU:n toisen auton viereen, avanneet molempien kaarojen korkit ja pumpanneet löpöä omaan autoonsa. Homma oli sujunut hyvin kunnes toinen muoviletkuista oli irronnut ja solahtanut vieraan bilikan tankkiin. Sanoin jo käyttäneeni melkein kaikki rahat leffaan. 50 penniä oli jäänyt. Se kyllä kelpasi, samoin täysi tankillinen nyysittyä bensiiniä.

Leikin karmea loppu

Pojat kasvoivat ja aikuistuivat. Näpistelystä ja myymälävarkauksista siirryttiin vakavampiin tekoihin. Tuttavapiiri Tapiolassa oli suuri. Koulut, ripari, urheiluseurat, diskot ja yhteiset harrastukset laajensivat piirin käsittämään ehkäpä satoja henkilöitä, jotka ainakin saattoi laskea, jos ei nyt kavereiksi niin ainakin tuttaviksi, ja jotka tunsi ulkonäöltä ja nimeltä. Huhut ja legendat kulkivat suusta suuhun. Puhuttiin autovarkauksista ja moottoripyörien varastamisesta. Prätkän anastaminen konkretisoitui, kun ystäväni kanssa linturetkellä Laajalahdessa lähes kompastuimme hätäisesti risuilla ja kaisloilla peitettyyn isoon Honda 750 -moottoripyörään. Työnsimme Hondan Otaniemen poliisiasemalle.

Pian tuon tapauksen jälkeen levisi tieto läpi Tapiolan, että kaksi tunnettua kovista oli varastanut moottoripyörän ja törmännyt kovalla ylinopeudella pakettiautoon. Molemmat olivat kuolleet välittömästi. Kundien karmea kohtalo pani monet pohtimaan, missä menee raja, jonka ylittäminen tekee henkilöstä rikollisen, joka joutuu sovittamaan tekonsa vankeudessa. Vaihtoehtona näytti olevan aivan liian aikainen, turha kuolema.