Onhan se jekkujen teko ikään kuin koodattu poikien DNA:han. Koodissa on myös selvästi havaittava pätkä, jossa lukee jotain tyhmyyden tiivistymisestä. Monenmoisia kepposia ehdimme harrastaa jo kansakouluikäisinä ja oppikoululaisina. Ensimmäisen ilmiselvästi ilkivallan merkit täyttäneen tempauksen teimme kuitenkin vasta koulunkäynnin jäätyä taakse.
Me tulimme kapakasta…
Sellaisena perisuomalaisena, juhannuksen tienoon lämpöä ja valoa hehkuvana yönä, aikuisuuden kynnyksen selkeästi ylittäneinä, me tulimme kapakasta kai hiukkasen horjuen. Vai olisivatko ne olleet myöhään jatkuneet kotibileet. Tiedäthän, sellaiset vasta aamupuolella yötä päättyneet jatkot. Joka tapauksessa, Otaniemen suunnasta Kassun ja Pekon kanssa minä askelsin pitkin tuttua Hagalundin kartanon hiekkatietä kohti kotia.
Täydessä lehdessä komeilevan tienvarsikoivikon yli on juuri raahautunut kesäisen aamuauringon hehkuva kehä ja sen innostamana aamuvirkut linnut virittelevät kimeinä kirkuvia reviirivihellyksiään. Kartanon alueen reunalle on nousemassa massiivinen rakennelma. Vesitornin työmaa se on, tietää Peko. Harittavat katseemme osuvat keskellä kulkuväyläämme lojuvaan suurikokoiseen kompressoriin; sellaiseen isoon pyörillä kuorma-auton perässä vedettävään Atlas-Copcon vekottimeen. Jotain erityisen ärsyttävää tuossa kirkkaankeltaisessa laitteessa täytyy olla, koska alkoholin tuomilla supervoimilla ja humalaisen peräänantamattomalla päättäväisyydellä me sen yksin tuumin kippaamme kovalla ryminällä ojaan. Pian eroamme tyytyväisinä kukin omille teillemme.
Tyytyväisyys vaihtuu morkkikseen ja häpeään pari päivää myöhemmin paikallislehteä aamiaispöydässä tihrustaessani. ”Yölliset kulkijat riehuneet vesitornin työmaalla!”, kirkuu otsikko. Mustavalkoisessa kuvassa on ryhmä synkeitä miehiä kerääntyneenä lievästi murjoutuneen kompuran ympärille kuin suurriistan metsästäjät salaa kaadetun sarvikuonon peijaisissa. Ylös se on kuitenkin saatu ja työmaan kymppi kiittelee nostoon osallistuneita alaisiaan ja vakuuttelee töiden jatkuvan viivästyksettä. Ilkivaltaa, sanoo mestari. Sitähän se nimenomaan on: typerää ja harkitsematonta, humalatilan inspiroimaa puhdaspiirteistä törttöilyä.
Ruusunmarja teettää
Menninkäisentien kanakoppien puoleinen tienpiennar kasvaa rehevää ruusunmarjapensasta. Syyskuussa suurin osa marjoista hehkuu punaisina ja kypsinä. Marjasotaa käydään innokkaasti ja kun marjan sisällön sujauttaa kaverin paidankauluksesta sisään toimii se tehokkaana kutituspulverina.
Menninkäisentie ei ole mikään valtaväylä. Autoja menee harvakseltaan. Arkipäivän vilkkain hetki osuu tietysti siihen kello viiden nurkille. Ylikypsien ruusunmarjojen viskominen kavereiden päälle ei kovin pitkään innosta. Mitä muuta näillä herkuilla voisi tehdä? Vastaus tulee heti ohiajavan Simcan tuomana jonkun olkapäällä istuvan pikkupirun kuiskutellessa ohjeitaan. Seuraava auto saa ryöpyn puolimätiä marjoja päälleen. Pensaat ovat täydessä lehdessä ja tiheät, joten autosta ei mitään näe ennen kuin tuulilasiin liiskaantuu oikein ajoitettu latinki.
Sen verran varotoimenpiteitä olemme etukäteen tehneet, että joku on käynyt varmistamassa viereisessä talossa asuvan Matin takapihalle vievän portin olevan auki. Pakoreitti on siis valmiiksi katsottu. Marjojen heittely bilikoiden päälle alkaa jo kyllästyttää. Kukaan ei vaivaudu edes pysähtymään. Suurin osa autoilijoista on tuttuja ja he arvaavat, mistä on kyse. Tujaus pissapojan nestettä ja matka jatkuu pysähtymättä. Liikkuvaan autoon on myös vaikea osua. Moni autoilija onnistuu tietämättään varjeltua marjapommitukselta.
Lämmin syysilta alkaa jo hämärtää, kun iso dollarihymy lipuu tien kaarteesta esiin. Auto on mallia cabriolet ja ajaa kuomu alhaalla. Huviajelulla on tuntematon nuori mies tyttöystävänsä kanssa. Puolen tusinaa poikaa supisee puskien takana marjat kourissaan. Yyk, kaa, koo, nyt! Osumia tulee. Osa marjoista on vielä raakoja kolahtaen ikävästi kylkiin ja konepellille. Jarrut kirkusvat ja ovet paukkuvat. ”Ja perkeleen nulikat. Nyt tulee turpaan ja kunnolla!”
Pensaikon takana syntyy säpinää. Kuusi kundia hajaantuu tehokkaasti eri suuntiin. Kolme nopeinta ehtii portista takapihalle viimeisen loksauttaessa lukon kiinni. Raivostunut autoilija jää tempomaan takalukkoon lämähtähtänyttä rautaporttia. Kiroilu herättää talon koiran. Matin isä ilmestyy koiran kanssa kysymään syytä meteliin. Sanavaihto kestää vain hetken, kun entisen taistelulentäjän auktoriteetti tehoaa. Nuori mies lampsii marjoja potkien autolleen. Ovet paukkuvat ja auto kiihdyttää renkaat ulvoen pois paikalta. Saamme mekin maistaa Matin isän sanan säilää, vaikka häntäkin tilanne hieman huvittaa. Lupaamme lopettaa marjojen heittelyn – varsinkin avoautojen päälle.
Kiukaalle on kustu
Uimahallin saunan kiukaalle virtsaaminen tapahtuu muutamaa vuotta myöhemmin. Tuo jäynä onkin helppo toteuttaa koulun uimavuorolla aamupäivästä, kun muita hallin käyttäjiä oli vain muutama ja yksi meistä pitää vahtia altaalle vievän ovisyvennyksen luona. Karmea löyhkä siitä syntyy – ja meteliä myös, kunhan ensimmäinen kylmän veden kangistama eläkeläisäijä käpsehtii saunaan lämmittelemään. ”Kuka saatana on kussut kiukaaseen!”
Syylliset pyörivät tuohtuneen ukon mukana tymäkkää hajua irvistelemässä. Kohta pukuhuoneessa vaimeasti naureskellaan hyvälle pilalle. Samassa pukuhuoneen oviaukon täyttää uimahallin pomon, ukko-Kasvion, tuikea hahmo, joka alkaa kovistella vaatteitaan vaihtavaa poikajoukkoa. Sen verran solidaarisuutta ryhmästä onneksi löytyy, että matinkyläläisten, juuri äsken omaan bussiinsa livahtaneiden, huligaanien syyksi teko saadaan käännettyä.
Temppua emme koskaan toistaneet, mutta kyllä se virtsan haju aina silloin tällöin löylyhuoneesta pelmahti. Matinkyläläiset olivat taas olleet tihutöissä, oli oman jengin huvittunut arvio.
Kiukaalle pissaamisen eräänlaisena vastapainona lienee viikko pari myöhemmin uima-altaan syvän päädyn pohjalla leijuvien harmaiden pökäleiden lakaisu pohjakaivoon. Tästä urotyöstä saamme Haskin kanssa paitsi kiitosta myös ilmaisen uimavuoron. Me emme sentään jotain aivan noin mahtavan typerää olisi itse keksineet…
Tirkistelijät
Uimahalliin ja sen valvonnasta vastuussa olevaan Kasvion perheeseen saamme jälleen negatiivisen kosketuksen eräänä syyskuun iltana. Vakioreittimme urheilukentältä kotiin Menninkäisentielle kulkee uimahallin vieritse. Syksyn viileydessä havaitsemme vesihöyryä puskevan ulos sokkelin tuuletusluukuista. Käännös oikeaan ilmiötä tutkimaan, ehdottaa joku. Höyry nousee naisten pukusuojasta, jonka raollaan olevasta kapeasta ikkunasta lankeava kirkas valonsäde leikkaa tihenevää hämäryyttä.
Tirkistelyähän tuo on, vaikka toisiamme pois tönien ja parempaa näkymää etsien emme onnistu muuta havaitsemaan kuin loisteputkia ja valkoisia kaakeleita. Sen verran möykkää saamme aikaiseksi, että viereisen asuntolaosan ovi rämähtää auki. Ukko-Kasvio ja hänen vaimonsa he siellä meitä kirousten saattelemina tervehtivät. Juuri toiselle vuosikymmenelle ehtineiden poikien lähtönopeus on kuitenkin sen verran suuri, että olemme jo lähimetsikön piiloon ehtineet ennen kuin ”Kyllä minä teidät kaikki tunnen, helvetin juipit!” -huuto korviimme kantautuu. Parin päivän uimatauko voisi tähän saumaan sopia, ihan varmuuden vuoksi.
Bunkkeri on tuhottu!
Hieman nuorempana ovat ikkunat jälleen pääosassa. Leikimme, Heka, Matti ja minä, hiekkalaatikolla ensimmäistä, toista tai kolmatta maailmansotaa Airfixin muovisotilailla. Sota on raakaa, muoviäijiä kuolee ja materiaalia tuhoutuu. Hiekan seassa on pojan nyrkkiin sopivia kiviä, siis käsikranaatteja. Taistelun melskeessä Heka intoutuu niillä vihollisen bunkkeria tuhoamaan. Komea ääni siitä tulee, kun A-talon kellarin paksulasinen pikkuruutu räsähtää sirpaleiksi. Katsomme Matin kanssa toisiamme: kersantti Heka on pulassa. Konekiväärin luotisuihku pyyhkii melkein kelpo kersantin jalkoja. Apuun on rynnättävä. Kranut lentävät ja osuvat tarkasti bunkkerin ampuma-aukosta sisään. Vihollinen on tuhottu!
Kuusi kivitettyä ikkunaruutua jaettuna kolmella tekee kaksi mieheen hintaan viisisataa markkaa kappale. Sankarikolmikko otetaan kollektiiviseen puhutteluun. Tivataan syytä moiseen hulluuteen. Selitykset vyöryvät ulos sellaisella intensiteetillä ja itkunsekaisella katumuksella, että minä vasta illalla kotona tajuan helpottuneena sen tavanomaisen lisärangaistuksen, selkäsaunan, antamisen unohtuneen. Lupaus toistamatta bunkkerin valloitusta myös pidetään. Kunnallisteknisen miehet käyvät ne rikotut ikkunat loppuviikosta korjaamassa.
Oskari Olematon
Olen tullut Aarnivalkean kansakoulusta kotiin. Avaimet ovat taas unohtuneet eikä kukaan tule kotiovea avaamaan vaikka kuinka ovikelloa rimpautan. Vastapäinen naapuri, hammaslääkäri Paalanen, sen sijaan avaa ovensa ja kysyy haluanko tulla heille odottamaan. Puhdistan päätäni kauhuissani ja ryntään portaat alas.
Istun ulkoportaille odottamaan. Lasken repun jalkojeni väliin. Mummu on varmaan kaupoilla. Kaivelen uudelleen taskujani. Pyöränavain löytyy James-farkkujen kolikkotaskusta. Siitä ei nyt paljon iloa ole. Pyörittelen avaimenperää etusormessani. Missä se mummu viipyy?
Kuinka sileä pinta on tuolla punaisella tiilellä. Se aivan kuin vaatii jotain. Naarmutan siihen R-kirjaimen, sitten O:n ja B:n. Pian on koko etunimeni kaivertunut syvänpunaiseen tiileen. Aika kuluu. Aherrus jatkuu. Olen jo uurtamassa oota. Oscar… kuinka vihaankaan sitä nimeä. Syystäkin.
”Oskari Olematon, Nollakatu nolla
Läskiset portaat, luurankohissi
Ovessa lukee: Oskarin tissi.”
Oo muuttuu ärräksi. Ramberg. ROBERT RAMBERG. Oikein isoilla kirjaimilla.
Mummua ei kuulu, ei näy. Pissahätäkin on. Kylpyhuoneen ikkuna näkyy olevan raollaan. Avaan ulko-oven ja kiilaan sen kiinni ovistoppariin. Vien repun kotioven taakse. Vilkaisen vielä avointa ikkunaa ja kiipeän ikkunakehyksiä pitkin oven päälle. Ujutan itseni sisään. Poka raapii ja ikkuna kolisee. Pölyä ja maalin murua leijailee alas. Käsillä tukea kylpyammeen reunasta ottaen kiepsautan itseni sisälle. Äkkiä pissalle. Mikä helpotus… Reppu sisälle. Puhdistan vaatteitani eteisessä. Huomaan keittiön pöydällä lapun.
”Hei Roba. Olen tänään koko päivän niissä lääkärin tutkimuksissa. Ota jääkaapista lihapiirakkaa ja maitoa välipalaksi. Tulen kolmelta takaisin ja laitan ruuan. Mummu”
Ovi käy.
Julkaisematon kertomus
