Valistus on viritetty

Kevään 75 ensimmäinen tavoite on karistaa Suomen Värin pölyt jaloistani. Istumme Täffällä lauantai-iltaa viettämässä, kuten tavallista. Englannin liigatulosten ja levyuutuuksien ympärille keskittyvään jutusteluun pujahtaa tärkeää tietoa mahdollisesta kesätyöpaikasta. Cassu, Timo ja Saku ovat saaneet töitä Lauttasaaressa sijaitsevasta Valistus Oy:stä. Minäkin päätän pyöräillä Särkiniementien päähän kesäpestiä kysymään.

Valistus Oy oli vielä 70-luvun puolivälissä iso peluri koulutoimituksissa. Myös Etelä-Suomen kirja- ja paperikauppohin kuljetettiin päivittäin kuorma-autolasteittain tavaraa. Kesä oli toimitusten huippusesonki. Töitä riitti isolle joukolle tuntipalkkaisia kesätyöntekijöitä. Apua tarvittiin tarvikepuolelle, kirjavarastoon ja autoihin. Kirjavarasto oli oma yksikkönsä, jonka esimies, tai siis -nainen, oli reilu ja tarmokas Kirsi. Olin taas onnekas päästessäni kirjojen kanssa tekemisiin. Sen verran olin Suomen Värissä joutunut tavaroita varastosta hakemaan, että heti ensimmäisenä päivänä tunsin olevani pätevä tekijä.

Ensimmäisen viikon aikana ruumiillista työtä tekemättömän kädetkin tottuivat painotuoreiden kirjojen veitsenteräviin reunoihin. Laastaria oli Kirsillä valmiina työpöydän laatikossa. Myyntiin meneviin kirjoihin ei veritahroja saanut tulla. Toisella viikolla kädet olivat riittävän parkkiintuneet.

Haen sihteerin puhtaaksi naputteleman tilauspaperin varastopäällikön kopin pöydältä saapuneet-lokerosta. Nopea vilkaisu paperiin ja pikainen arvio tarvittavien laatikoiden määrästä. Pumppukärry parkista alle ja kärryä potkulautana käyttäen kuormalavan hakuun. Tuolla on tyhjä lava. Pahvilaatikoita lavalle pakkausosastolta. Niittikoneella kuusi niittiä tuohon puoleen, kuusi toiseen.

Uusi vilkaisu tilauskoodeihin. Nopeimman reitin valinta. Koodin osoittaman hyllyn luokse. 1, 2, 3, 4… 52 kappaletta. Kirjat mahdollisimman tiiviisti  laatikkoon ja hieman makulatuuripaperia estämään sisällön liikkuminen sivusuunnassa. Kannet kiinni teippikoneella. Tussilla tilauksen numero laatikon kylkeen. Uuden laatikon niittaus. Seuraava koodi. Kuormalava täyttyy laatikoista, jotka kasaan kuin Lego-palikat. Kun kaikki kirjat ovat kyydissä, vedän lavan kuormineen lastauslaiturille. Annan tilauksen kaksi päällimmäistä lehteä kuskille tai apumiehelle. Kolmannen lehden palautan varastopäällikön kopin lähteneet-lokeroon. Ja sama uudestaan…

Valistuksella ei ollut enää omaa kirjapainoa. Weilin & Göös – käytännössä Amer Oy – oli jo aikaa sitten ostanut kirjojen painatuksen ja välityksen. WSOY:n ja Otavan materiaali kuitenkin virtasi Valistuksen kautta. Painokset olivat suuria. Koko Suomi käytti näiden kahden painotalon kirjoja. Joskus painon aikataulu ei pitänyt. Silloin oli luvassa ylitöitä, joista maksettiin reilua tuplapalkkaa.

Käsivetoisilla pumppukärryillä koulukirjoja järjesteltiin ja haettiin hyllytykseen. Kirjavarastossa oli kätevä sähkökäyttöinen trukki, jonka olin ristinyt Tantoriksi Tarzanin norsukaverin mukaan. Tantorilla lavan sai nostettua toiseen kerrokseen muttei korkeammalle. Joku oli tussanut runonkin trukille sen oranssiin kylkeen: “Tantori on kova jätkä, kuljettaja sen on Pätkä.“ Kaasutrukin ajamiseen tarvittiin ajokortti, jota minulla ei ollut. Niinpä olin omien hartiavoimien ja Tantorin varassa. Kirjalavat olivat painavia; täysi lava painoi arviomme mukaan lähemmäs tonnin. Lavat siirrettiin alakerran suuriin verkkovarastoihin kaasuvoimalla kulkevalla trukilla.

Kirjavarastossa riitti kiirettä kesän puolivälin lähestyessä. Oli vaikea kieltäytyä ylitöistä muiden jäädessä pakkaamaan koulukirjoja pahvilaatikoihin. Rahaakin tuli tuplaten tavanomaisen päivän tiliin verrattuna. Kaksitoista tuntia ruumiillista työtä on kova rasitus keholle. Särkiniementien varaston tilat olivat ahtaat. Käytössä oli vain yksi sähkökäyttöinen trukki, joten kuormalavoja vedittiin ja työnnettiin myös käsivoimin pumppukärryillä.

Väsyneenä ja nälkäisenä hermoni petti kellarin perältä lavoja purkaessani. Kun ei kerran hyvällä niin pahalla sitten. Ylirasittunut vasemman lavan lihas revähti lavaa raivolla ulos lastauslaiturille rynkyttäessä. Kipu oli niin kova, että vesi tulvahti silmistäni. Illalla itkin kylvyssä epätoivoisena, koska olin lupautunut koko lauantaipäiväksi töihin. Aspiriinin ja kipuvoiteen avulla sain jotenkin nukuttua. Lauantaiaamuna oli pakko mennä varastopäällikön puheille kertomaan, ettei minusta ollut lavoja autoihin lastaamaan. Onneksi tarvetta oli muunlaisiinkin töihin. Revähtänyt lapa kiusasi koko loppukesän. Oikeastaan pitää sanoa, että se tuli vaivaamaan koko loppuelämäni. Se on yhä edelleen herkkä kipeytymään ja hyvin arka kaikenlaiselle vedolle.

Kesän pääsykokeet lähestyivät liian nopeasti. Olin kyllä lukenut ahkerasti koko kevään, mutta kiireaika työpaikalla sattui pahasti viimeisten lukuviikkojen päälle. Biologian kokeet menivät päin mäntyä. Koska olin panostanut historiaan, en ollut hirveän pettynyt. Osasin mielestäni ulkoa vaaditut kirjat J. C. Revillin Maailmanhistorian ja Jutikkala & Pirisen Suomen historian sekä Suomen historian kartaston. Koetta edeltävänä yönä en unta saanut. Mutta sain lietsottua itseni paniikkiin. Kun kysymysmoniste jaettiin eteeni, oli kaikki tieto pyyhkiytynyt pois päästäni. Ensimmäisen tunnin tultua täyteen, jätin tyhjän paperin kokeen valvojalle. Kävelin Lauttasaaren kautta kotiin itkua nieleskellen. Illalla menin Kino Tapiolaan elokuviin unohdusta ja lohdutusta hakemaan. Seuraavana päivänä olin taas ylitöissä.

Elokuun loppu lähestyi ja kesätyöntekijät lähtivät yksi toisensa jälkeen. Pidin työstäni kirjavarastossa. Olin kertonut tilanteestani Kirsille ja vihjannut, että minua kiinnostaisi jatkaa töitä kesän jälkeenkin. Siksi en ollut yllättynyt, kun hän ja varastopäällikkö eräänä aamuna ilmestyivät kuormalavani luokse. Sopimus jatkosta tehtiin siinä paikassa. Kirsillä olisi talvella edessä leikkaus ja pitkä sairausloma. Minulle tulisi vastuu kirjapuolesta hänen poissa ollessaan. Saisin korotettu palkkaa sen ajan. Mielialani kohentui kummasti tämän tiedon saattamana. Nyt minä voisin maksaa puolet väritelevisiosta, josta olimme äidin kanssa haaveilleet. Tietysti puolet palkasta kannoin muutenkin kotiin. Lokakuussa katselimme suosikkisarjaamme Merilinjaa loistavissa väreissä uudesta Telefunkenin televisiosta. Iltatähden varhaiset rock-videot näyttivät myös hyviltä.

Onneksi pääsykoekirjat ovat samat kuin edellisenä vuonna. Hankin kuitenkin uudet historianteokset. Viimevuotiset ovat aivan liian täynnä marginaalimerkintöjä ja alleviivauksia. Töiden jälkeen käyn suihkussa ja syön. Koko illan istun pöytäni ääressä ja luen. Revähtänyt trapezius-lihas on tulessa ja niskaa särkee. Otan lääkärin määräämää särkylääkettä ja relaksanttia. Ensin yhden tabletin, sitten toisen. Jännitys laukeaa. Herään siihen, kun äitini ravistelee olkapäätäni. Kello on yksitoista. Otsastani jää rasvatahra kirjan aukeamalle Henrik IV:n hallituskauden loppuun. Canossan matka on vielä edessä…

Kirjavarastossa on kylmä. Olen pyntännyt päälleni monta kerrosta vaatteita. Silti jo bussimatkalla töihin alkaa paleltaa. Keitän teetä. Se auttaa hetken. Tilauksia tippuu talvella harvakseltaan. Järjestelen hyllyjä aikani kuluksi ja pysyäkseni lämpimänä. Luen töissäkin pääsykoekirjoja. Jutikkala & Pirinen – tai niin kuin tekijöitä kutsuin: Hutikkala & Pirimies – on piilossa työpöydän vetolaatikossa. Vaikka eihän minua kukaan vahdi.

Lämmin kevät koittaa hyytävän talven jälkeen. Kirsi palaa töihin. Tilauksia tulee jo monta päivässä. Suomen historia kulkee laukussa takaisin kotiin. Toukokuun alussa Saku palaa töihin. Hän on päässyt lukemaan farmasiaa. Pari tenttiä on vielä, mutta rahanpuute puhuu töiden aloittamisen puolesta. Pari viikkoa myöhemmin tulee Timo. Nyt on jengi koossa. Työnteko maistuu. T-paita riittää jo hyvin.

Pääsykoepäivät ovat molemmat samalla viikolla. Päätän pelata varman päälle ja pyydän koko viikon vapaaksi. Biologian koe on ensin. Istun Helsingin yliopiston päärakennuksen luentosalissa XIII. Onneksi en ole taikauskoinen. Kokeessa ei tarvitse kirjoittaa paperiin muuta kuin nimi ja henkilötunnus. Kaikki muu on monivalintaa. Vastausvaihtoehdot ovat niin lähellä toisiaan, että homma menee täysin arvailuksi. Vaihdan useaa vastausta moneen kertaan. Lopulta peli alkaa tympäisemään. Niskaa särkee. Päivä on kuuma eikä pienessä salissa ole ilmaa vaikka ovi on auki käytävään. Tuntia vaille täysi aika  palautan koepaperit. Se on sitten ”suuremmas käres”. Väkisin mieleeni tunkee ajatus, että kaikki on nyt perjantaisen historian kokeen varassa.

Historian koesalini on Porthania ykkönen. Sama suuri sali, jossa kävin vuosi aikaisemmin epäonnistumassa. Nyt paniikkiin ei ole varaa. Olen ottanut tunti ennen kokeen alkua puolikkaan relaksantin. Se auttaa rauhoittumaan ja leikkaa niskakivut lähes olemattomiin. Toinen puolikas on farkkujeni pikkurahataskussa – varmuuden vuoksi. Valvoja ilmoittaa kokeen alkaneen. Avaan kysymyskuoren: ”Piirrä karttapohjaan tärkeimmät tervakaupan alueet Suomessa 1600-luvulla.”. Tämän minä osaan. Seuraava: ”Henrik IV:n hallituskauden pääpiirteet.”. Rasvatahra! Kun ensimmäiset esteet on raivattu, koe alkaa sujua. Kirjoitan vimmaisesti. Muistini suoltaa faktoja ja tarinaa. Jätän koepaperit viimeisten joukossa. Oli sittenkin järkevää ottaa lääke. Ainakaan en jättänyt yhtään kysymystä ilman vastausta. Kvantiteetti on kunnossa, nyt jään odottaa kvaliteetin arviota.

Maanantaina olen takaisin Särkiniementiellä. Saku ei kysy mitään kokeista. Fiksu mies. Sehän tietää huonoa onnea. En ole edelleenkään taikauskoinen. Haluan vain työntää kaiken pääsykokeisiin liittyvän pois mielestäni. Pyöräily töihin ja takaisin sujuu hyvin uudella Peugeotin kymmenvaihteisella. Tuuli tuivertaa lyhyitä hiuksiani. On kevyt olla. Olen laittanut koekirjat kaappiin piiloon.

Kirjahyllyssä on tilaa nyt muunlaiselle lukemistolle. Ahmin Giovanni Guareschin Isä Camillo -kirjoja. Jotenkin ne sopivat mielenlaatuuni juuri nyt. Käyn viikonloppuisin Täffällä ja Vesimiehessä juomassa muutaman oluen ja tapaamassa ystäviä ja tuttuja. Tuntuu kuin olisin ollut poissa monta kuukautta. Niin myös saan kuulla. Vakiovastaus on ”Piti vähän puristaa kokeisiin”. Sehän on melkein totta; vähän-sanan tilalle jos laittaa helvetisti, niin se on täysin totta.

Sen verran lisärentoutumista kaipasin, että kun David Bowie tuli ensimmäiselle Suomen keikalleen UKK-halliiin, olin melkein lavassa kiinni. Pidin Bowien musiikista, vaikka en mikään todellinen fani ollut. Olihan minulla tietysti kaikki Thin White Duken saatavilla olleet albumit hyllyssä. Konsertti oli tuoreeltaan jonkinasteinen pettymys, koska olisin halunnut nähdä Starmanin. Jokin siru sieluuni keikasta jäi. ”Station to Station” -albumi palauttaa edelleen kesän 76 muistot kuvasarjana mieleeni.

Olin lähes täysin unohtanut pääsykokeet. Tiesin kyllä, että tulokset tulevat ilmoitustaululle päärakennuksen ja Porthanian aulaan. Töiden takia en jaksanut matkustaa katsomaan. Tai en uskaltanut. Uskoin, että minä saan tiedon kotiini, jos olen hyväksytty. Töissä oli vuoden kiireisimmät ajat ennen koulujen alkua. Myöhässä tulleita painoksia pakattiin iltamyöhään saakka. Pyörän ohjaustankoon olin teipannut taskulampun valaisemaan elokuun pimeitä iltoja.

– “Roope, sinulle on tullut iso kirje. Yliopistolta.”

Eteisen piirongin päällä on suuri ruskea kuori. Se on postin käsittelyssä revennyt kulmistaan. Repäisen sen kokonaan auki. Lattialle putoaa paksu sininen kirja. Opinto-opas. On siellä kirjekin. Historiallis-kieliteteellinen osasto ilmoittaa… Minut on hyväksytty! Äitini hymyilee ja onnittelee. Käyn nopeasti suihkussa ja haukkaan pari voileipää. Harjaan hampaani ja painun ovesta ulos. Leijailen Poutapolun kautta kohti Otaniemeä ja TFF:n diskoa. Täffän yläkerrassa on tuttu porukka pyöreän pöydän ympärillä. Haen ison tuopin. Minulle tehdään tilaa sohvan keskelle.

– “No, mikäs miestä hymyilyttää. Naama on kuin irvikissalla.”

Tyhjennän tuopinloput yhdellä huikalla.

– “Pääsin opiskelemaan. Helsingin yliopistoon. Historiaa. Tarjoan bisset kaikille. Tai lonkerot. Mitä vaan haluatte?”

Kävin minä ne pisteetkin kysymässä. Päätarkoitus oli käydä Tunnelin Levyssä hakemassa uusi Rory Gallagherin albumi, mukamas. Päärakennuksen toisessa kerroksessa oli valintatoimisto. Se oli viimeistä päivää auki. Olin saanut lähes täydet pisteet. Kova työ kantoi runsaan sadon.

Viimeinen työviikko sujahtaa loppuun. Kesäduuni, joka oli muuttunut kokopäivätyöksi on vihdoin loppu. Tilillä on mukavasti rahaa, kiitos kymmenien ylityötuntien. On hyvä tehdä välillä jotain älyllistä. Syyskuun alussa nousen Hallituskatua kohti yliopiston päärakennusta. Ensimmäinen tutor-ohjaustapaaminen alkaa viisitoista yli.

Historian opintojeni ensimmäinen lukuvuosi menee kohtuullisesti. Syksyllä paljon aikaa kuluu uusien opiskelurutiinien opetteluun. Yliopisto ei ole lukio – sen viisauden oppii nopeasti. Tutoroinnista en paljon kostunut. Arpinaamainen, liian pieneen pukuun ahtautunut fil.yo. pummailee savukkeita ja lukee ääneen opinto-opasta. Esittäytymistilaisuudessa aivan ensimmäisenä päivänä yliopistolla tajuan, että koulussa opittu sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole hävinnyt mihinkään. Saan tuskin sanottua nimeni. Kainalot ovat heti märät ja niskaa särkee. Opiskelupaikan saamisen euforia on kuin kaukainen uni. Todellisuus on tässä.

Onneksi pari hyvää tuttua, koulukavereita Tapiolasta, aloitti samaan aikaan historian laitoksella. Yhteisillä bussimatkoilla sain päteviä neuvoja ja vinkkejä Ilkalta ja Markulta. Alkuun oli niin paljon pakollisia kursseja ettei itse tarvinnut sen kummemmin opintosuunnitelmaa laatia.

Historian peruskurssit olivat hyvin koulumaista opiskelua. Maanantai-, keskiviikko- ja perjantaiaamuisin 8.15 alkoi kolmen tunnin vääntö yliopiston päärakennuksen uuden puolen kolmannen kerroksen luentosalissa. Oikeastaan nautin näistä pakollisista kursseista. Sain istua pitkän pulpetin takana rauhassa muistiinpanoja tehden ja kuunnella vanhan lehtorin vivahteettomalla äänellä hymisevää luennointia suoraan moneen kertaan lehteillyistä kellertävistä muistiinpanoista. Kurssitenteistä sain lähes poikkeuksetta kolmosen eli kiitettävän arvosanan. Tässä oli yksi naula historian opintojeni arkkuun, vaikken ollut kuin vasta aivan alussa. Omatoiminen opiskelu olisi vasta se happotesti.

Talvi loppui ja kevät koitti. Soitin Valistuksen varastopäällikölle ja laitoin fillarin ajokuntoon. Työ oli tuttua, suurin osa kesätyöntekijöistä myös. Kirsi toivotti minut jälleen tervetulleeksi. Oli taas mukavaa olla ajattelematta liikoja. Säästöihinkin oli tullut talven aikana palkanmentävä lovi. Tämä ja seuraava kesä sujuivat samaa kaavaa noudattaen.

Jotain oli kuitenkin ilmassa. Valistus myi kaikki kuvataulut ja koulukartat markan kappale. Samoin markan kappalehintaan sai ostaa kaikki jäljelle jääneet tietokirjat. Koulukarttoja kuljetin kotiin kaksi karttaa sidottuna polkupyörän ylätankoon. Kuvataulut eivät fillarilla ymmärrettävästi kulkeneet. Niitä meni roskiin satoja. Lastia oli pyörän päällä välillä riskirajoille asti: kaksi isoa karttaa ja sivulaukut täynnä painavia kirjoja. Vaikka olin mielissäni halvoista ostoksista, oli kaikessa pahaenteinen tuntu.

Keväällä 78 ihmettelin televiossa Valistuksen mainoskampanjaa. Handy-handy -kesäpeli, jota mainostettiin, vaikutti ääliömäisen tylsältä. Olkoonkin, että valmistaja oli tunnettu saksalainen koulutarvikkeiden valmistaja Pelican-yhtiö. Kahdella kovalla muovirukkasella lyötiin pehmeää palloa. Mitä ihmettä tämä on? Kesällä sitten koko karmeus paljastui. Toimistopäällikkö oli saanut vuosisadan bisnesidean vierailtuaan koulutarvikeyhtiön tehtailla Länsi-Saksassa.

Katastrofin nimi oli Handy-handy. Joku oli myös saanut syötettyä Toivo Toimistopäällikölle ajatuksen hintavasta Handy-handyn TV:n mainoskampanjasta. Handy-handyjä myytiin kai muutama kymmenen kappaletta. Sadat Handy-handy -laatikot täyttivät kaikki liikenevät varastotilat. Kellarikäytävien seinustat vuorattiin Handy-handyillä. Kotiin sai viedä maksutta niin monta Handy-handyä kuin halusi. Kukaan ei halunnut Handy-handyjä! Oli varmasti muitakin liiketaloudellisia syitä Valistuksen uppoamiseen. Handy-handy oli se lopullinen Titanic-efekti.

Sama efekti iskeytyi historian opintojeni kylkeen. Kirjatenttikammo. Ehkä sellainenkin oireyhtymä on olemassa. Suoritin kaikki luentokurssit lopputentteineen hyvillä arvosanoilla. Omatoiminen opintojen suunnittelu ei onnistunut. Heimolantalon viides kerros aiheutti sielullista hengenahdistusta. Hain kyllä apua opinto-ohjaajilta ja Ylioppilasterveydestä, mutta opintoviikkoja tippui enää harvakseltaan. Kolmantena lukuvuonna istuin kirjaston sijaan Elokuva-arkiston näytöksissä, kunhan olin katsonut ensin kaupallisen tarjonnan iltapäiväelokuvat. Voimakas déjà vu -tunne valtasi mieleni.

Vantaan Varisto. Miten tuttu paikka. Kuolevien yritysten hautausmaa. Olen elänyt tämänkin jo aikaisemmin. Varasto on valtava halli. Tantor-parka on joutanut romutettavaksi. Kirjavarastoa ei enää ole. Vähät kirjat lojuvat kaiken muun roinan seassa. Kirsi saa kesäkuun alussa stressistä vakavia sydänoireita ja joutuu lopettamaan työt varastossa. Pakkaamon vanhat rouvat on siirretty eläkkeelle tai irtisanottu. Kaikki roju on sekaisin eri puolilla suurta hallia. Kaksi kaasutrukkia risteilee edestakaisin laskemassa ja nostamassa kuormalavoja. Toiseen tai kolmanteen hyllykerrokseen tarvitaan aina trukkia. Lähetysten keräily ruuhkautuu ja takkuilee.

Ruokatunnille ja kahvitauolle pitää leimata itsensä ulos. Se mikä aikaisemmin on ollut palkallista onkin nyt palkatonta. Neljästä kuorma-autosta on jäljellä kaksi. Työmatka yhteen suuntaan kestää, linja-autoa vaihtaen, yli tunnin. Timolla on vielä vanha Taunuksenrämä, jonka kyydissä pääsemme sentään kohtuuajassa työmatkaa taittamaan. Ylinopeussakotkin maksamme kimpassa.

Historian opinnot olivat umpikujassa. Jotain oli keksittävä. Englanti ei lukiossa ollut lainkaan mieliaineeni, vaikka englantilaisia musiikkilehtiä innolla luinkin. Olin syystä, jota en itse tiennyt, joutunut lukiovuosina aineen opettajan, Korppu-Korhosen, vihoihin. Ylioppilaskokeesta tuli kuitenkin magna.

Elokuvainnostukseni suuntautui mykän elokuvan klassikoihin. Juuri tuona vuonna Elokuva-arkisto esitti hienon kattauksen noita Hollywoodin alkuaikojen komedioita ja draamoja. Koska opiskelukiireitä ei pahemmin ollut, laajensin harrastukseni ulottumaan alan kirjallisuuteen. Kaupunginkirjastosta ei montaa kirjaa löytynyt, mutta British Councilin ja Yhdysvaltain kulttuurikeskuksen kirjastoissa oli hyvät valikoimat mykän elokuvan historiaa valottavia laajoja teoksia sekä yksittäisten, keskeisten taiteilijoiden kriittisiä elämäkertoja ja paljon muuta. Jos jotain ei kirjastosta löytynyt, kävin hakemassa sen Akateemisesta kirjakaupasta, jonka hyllyt notkuivat uusimpia elämäkertoja halpoina pokkareina.

Huomasin nopeasti englannin taitoni puutteellisuuden. Siihen auttoi vain yksi keino: tarkistin jokaisen vieraan sanan sanakirjasta. Alku oli tuskaisen hidasta, mutta sanavarastoni karttui kiihtyvällä nopeudella. Elokuva-alan kirjallisuuden keskeinen sanasto tuli yhä tutummaksi ja hidas pakertaminen muuttui nautinnolliseksi uuden tiedon löytämiseksi.

Sanakirjan sivut ovat reunoista tummentuneet paljosta selaamisesta. Tutkin pientä Oxford Concise -sanakirjaa bussimatkoilla töihin tai huveihin. Olen jonkinlaisen sanamanian vallassa. Haluan selvittää jokaisen kohtaamani englannin sanan merkityksen etymologiaa myöten.

Mutta mitä minä tuolla kaikella elokuvia koskevalla tiedolla tekisin? Voisinko suuntautua elokuvan historiaan? Kävin kyllä historian laitoksen amanuenssin juttusilla, mutta koska en ollut päässyt abrobatur-vaihetta pidemmälle, ei keskustelu johtanut mihinkään. Se oli siinä. Poistuin Heimolan talosta entistä synkemmissä mietteissä.

Porthanian kahvilassa yksin istuessani hakeutui samaan pöytään Tapiolan yhteiskoulusta tuttu Tiina. Hän opiskeli pääaineena ruotsia, mutta oli vaihtamassa englannin kieleen. Kun kerroin historian umpikujastani ja englannin kielen harrastuksestani, hän suorastaan usutti minua laittamaan paperit historiallis-kielitieteellisen osaston sisäiseen hakuun. Väylä oli hieman helpompi kuin haku osaston ulkopuolelta.

Kiitin Tiinaa vinkistä ja jäin miettimään asiaa. Suullinen osaamiseni ei ollut kovin kummoinen, mutta kiihkeä harrastukseni englanninkielisten elokuvakirjojen parissa oli antanut vankan pohja kirjalliseen kokeeseen. Tein hakemuksen ja kävin kokeessa. Yksi fonetiikan kirja jäi heikolle luvulle. Hämmästykseni oli suuri, kun näin nimeni hyväksyttyjen listalla Englannin laitoksen ilmoitustaululla. Olisiko tässä tie ulos historian ahdingosta? Ainakin voisin sanoa hyvästit ankealle Heimolalle ja siirtyä Porthanian valoisiin saleihin.

Pääsy englannin laitokselle tuli olemaan elämäni suurin onnenpotku. Yhdessä elämän tienristeyksessä olin vihdoin valinnut oikean polun.