Vaikeuksia raiteilla

60-luvun puolivälissä kävimme poikaporukalla usein Helsingissä. Bussiliput olivat halpoja ja linja-autot kulkivat tiheään. Levy- ja soitinkaupat houkuttelivat tekemään näyteikkunaostoksia eli toljottamaan ja kuolaamaan tavoittamattomilta tuntuvien esineiden äärellä ikkunan väärällä puolella: sähkökitaroita, rumpupatteristoja, hifi-laitteita… Levykaupoissa rahat sentään riittivät singlelevyn ostoon, joskus jopa pitkään himoittu LP-levy kulki kotiin Musiikki-Fazerin valko-vihreässä muovikassissa.

Museon jättimäinen pienoisrautatie…

Noilla tutkimusmatkoilla meillä oli tapana käydä rautatieaseman museossa. Sen suurin houkutin oli – ainakin juuri toiselle vuosikymmenelle ehtineille pojille – jättiläismäinen pienoisrautatie, jonka sai käyntiin pudottamalla rahan giganttisen lasikehikon kylkeen ruuvattuun suureen kolikkoautomaattiin. 

70-luvulla reittini yliopistolle kulki Kaivokatua pitkin. Vanhasta muistista päätin kerran piipahtaa asemalle mennyttä aikaa kolikot taskussa etsimään. Olin myöhästynyt. Koko museo vetureineen vaunuineen kaikkineen oli siirretty avarampiin tiloihin Hyvinkäälle pari vuotta aikaisemmin. Minulla ei ollut intoa, eikä aikaakaan, lähteä lähijunalla yli tunnin matkan päähän katsomaan kuinka pienoisjunat kulkivat muutaman minuutin sokkeloisessa maisemassa.

On siirtynyt Hyvinkäälle

90-luvun puolessa välissä olin nelikymppinen, nuorin lapsistamme oli juuri vapauttanut itsensä vaipoista ja meillä oli uudehko, luotettava auto. Niinpä ei ollut mikään suuri vaiva istahtaa Corollan kyytiin ja suunnata kohti Hyvinkäätä, joka muutenkin oli tullut tutuksi toisen tyttäremme käydessä koulua tuossa Järvenpään naapurikaupungissa. Kesällä kohteina olivat tietysti uimarannat ja Sveitsin maauimala, mutta nyt syyspuolella vuotta olisi keksittävä jotain muuta. 

”Miten olisi rautatiemuseo?”, kysyin. Tyttäret eivät innosta hihkuneet eikä nuorimmainen, poika, vielä osannut ilmaista omaa mielipidettään kovin vakuuttavasti. Kohteeksi valikoitui joka tapauksessa Hyvinkäällä sijaitseva Suomen Rautatiemuseo. Olin lukenut museosta paikallisjunan penkiltä löytyneestä turistibrosyyristä, joten tiesin, että kaksikymmentä vuotta sitten näkemättä jäänyt entisöity pienoisrautatie löytyisi Hyvinkäältä. Siellä oli myös eri aikakausien kalustoa ja tytöille täkynä Venäjän keisarinnan koristeltu vaunu. ”Keisarinna on sama kuin kuningatar” -lisäys selvensi asiaa riittävästi prinsessaikäiselle vanhimmalle tyttärelle, joka taas sai nuoremman siskon pään kääntymään.

Esite ja todellisuus

VR:n esite on antanut hieman mairittelevan kuvan pytingistä. Itse museo-osasto on melko pieni ja jotenkin nuhjuinen. Ratapihalla on kyllä runsaasti kalustoa: komeita ukkopekkoja, jykeviä dieselvetureita, liikenteestä poistettuja lättähattuja sekä vaunuja ja resiinoita. Tytöt osoittavat nopeasti selkeitä ikävystymisen merkkejä alkaen riidellä keskenään. Nuorimmainen torkkuu sateenvarjorattaissa. Keisarin ja keisarinnan vaunut osuvat juuri oikeaan aikaan kohdalle. Vaunuihin pääsee kiertelemään sisälle. Loistokuntoiset, menneen vuosisadan ylellistä henkeä huokuvat junanvaunut saavat tytöt unohtamaan kiistansa. Koko ajan pitää vain sanoa, ettei mihinkään saa koskea, vaikka itsekin hipaisen penkkiä, jossa saatan kuvitella Aleksanteri II:n loikoilleen.

Ja kutistunut

Poikakin herää sopivasti, kun palaamme takaisin museorakennuksen. Enää ei kolikoita tarvita. Pienoisrautatie lähtee käyntiin nappia painamalla. Onko se todella noin pieni?  Parikymmentä metriä raiteita, yksi nostosilta ja muutama pölyinen baijerilaistyyppinen talo ja vino asemarakennus – kaikki samean lasikehikon sisällä. Joku on varmaankin turhautuneena näkemäänsä töninyt suojakehikkoa; matkustajia lojuu pitkällään aseman edessä. Tai ehkä siellä on ravintola… 

Lapset jaksavat katsoa junien harmonista liikehdintää sentään muutaman minuutin, kun yritän innostusta teeskennellen osoitella eri puolille pienoismallia tapahtumia selittäen. Mutta eihän siinä oikeastaan mitään tapahdu, minunkaan mielestäni. Vaimoni lähtee työntämään poikaa vaunuissa kohti kanttiinia.

Iso mies tietää

Silloin kuulen kuivan yskäisyn selkäni takaa. Meidän viereemme on hivuttautunut iso mies – iso mies kaikessa suhteessa. Pituutta miehellä on lähemmäs kaksi metriä ja epäilen vyötärön ympärysmitankin yltävän melkein samaan. Hän kumartuu meidän normaali-ihmisten tasolle ja alkaa puhella pienoismallista ja sen historiasta. Myös näkymän jokainen veturi- ja vaunutyyppi selvitetään.

Sitten palataan ratapihalle. Tytöt ovat empiviä, mutta iso mies osaa kertoa yllättäviä yksityiskohtia myös keisarillisista vaunuista. Hän loihtii eteemme eläviä mielikuvia matkanteosta menneinä aikoina ripotellen mukaan sopivasti jännittäviä käänteitä tsaariperheen vaiheista ja kertoo vielä tarinan siitä, miten vaunut ovat säilyneet täällä Suomessa läpi ensimmäisen maailmansodan, vallankumouksen ja sisällissodan. Kuin huomaamatta jäämme taitavan tarinankertojan taikapiiriin. Vaimoni ja välipalaa nauttinut, hyväntuulinen poika liittyvät seuraamme, kun suuntaamme jälleen museorakennukseen.

VR tarkoittaa…

Pienoismalli saa nyt jäädä rauhaan. Päädymme sivuhuoneeseen, jonka seinillä on valokuvia ja julisteita. Menneisiin aikoihin matkaamme viehättävien 50- ja 60-luvun mainosten siivillä. ”Kiskoilla on aina kesäkeli” -slogani naurattaa 12 vuotta VR:n palveluita käyttänyttä isää. 

– Niin, tämä kesäkelijulistehan on melko tuore. 80-luvulla, kun autokanta kasvoi nopeasti, VR pyrki tuolla iskulauseella houkuttelemaan matkustajia käyttämään junia työ- ja lomamatkoilla. Kyllä se uutenakin herätti tiettyä hilpeyttä. 

Yhdellä seinällä on dramaattisempaa kuva-aineistoa: pääosin mustavalkokuvia, mutta jokunen värikuvakin onnettomuuksista rautateillä. Iso mies vilkaisee huoneen toiseen nurkkaan, jossa vaimoni ohjauksella täytellään innokkaasti arpajaislippuja. Hän madaltaa ääntään ja kertoo: 

– Iittala, Turenki ja Putikko tuosta puuttuvat. Ne kaikki tapahtuivat 1940 maaliskuussa. Kaikkiin syynä oli ilmeisesti lumipyry ja pimennysmääräykset. Asemat ja junat olivat täysin valottomia. Pelättiin Neuvostoliiton ilmaiskuja. Ähtäri elokuu 1942 ei myöskään ole tuolla. Siinä kuoli saksalaisia sotilaita, joiden liikkeitä Suomessa piiloteltiin. Se oli aavejuna eli kulki aikataulujen ulkopuolella ja suistui raiteilta puolivalmiilla ratapihalla. Nämä kaikki jäivät sotasensuurin vuoksi uutisoimatta. Turengin kohdalla voi sanoa, että hyvä niin. Siinä kuoli 15 sotaa pakoon lähetettyä lasta. 1957 Kuurila, jälleen muuten maaliskuussa, on tuossa kuvassa. Se on rauhanajan pahin onnettomuus. 

Katson Kuurilan ilmakuvan puoleen kumartunutta isoa miestä, seinälle ripustettuja onnettomuuskuvia ja kesäkelijulistetta. 

– VR eli vaikeuksia raiteilla, ajattelen ääneen. 

– Niin voi hyvinkin sanoa, tuumaa hän ja naurahtaa kuivasti.

Julkaisematon kertomus