Onhan niitä tullut räpsittyä useampi sata, voi olla toista tuhattakin. Kuvia siis… En ole laskenut. Kuvakulman saan helposti samaksi, kun tuo taloon tuleva kaapeli leikkaa näkymän kulmasta kulmaan. Tässä erkkeri-ikkunan ääressä, ruokapöydän vasemmalla puolella on vakiopaikkani. Siinä istun aamiaisella, muina ruoka-aikoina ja usein muuten vain. Istun ja katson Vääksyntielle. Hiljainen väylä se on, suurimman osan vuotta.
Arkiaamuisin on jonkin verran menijöitä; koululaisia pääasiassa, haluttomina löntystelemässä kohti Aurinkovuoren koulua. Ja heidän vanhempiaan autoissaan, kuljettamassa lapsiaan kouluun. Saattaa niistä joku tullakin kaukaa, mutta epäilen, etteivät nykyajan lapset taita kilometrien matkaa kouluun muuten kuin autokyydillä. Kovaäänisiä mopoja ja mopoautoja, totta kai. Tuskin nekään Asikkalan perukoilta päristelevät. Tietäähän möykästä ainakin, että kello on kahdeksan, jos vielä silloin sattuisi makoilemaan sängyssä. Iltapäivällä kahden aikaan on sitten samanlainen ruuhkantapainen, toiseen suuntaan.
Trafiikkia on monenlaista. Täältä kolmannesta kerroksesta on hyvä tarkkailla lintujen puuhia. Pihapiiriin lintulajeja näkyy runsaasti. Keväisin ja syksyisin myös peltoaukeilla ja vesistöjen rannoilla viihtyviä lajeja lentää tästä yli tai ohi. Muuttolintujen parvet ovat komeaa katsottavaa. Muutaman kerran olen nähnyt merikotkan ylilennossa. Jäniksiä loikkii ja kettuja hiippailee näillä kulmilla toisinaan. Peuroja en ole vielä havainnut, mutta se lienee vain ajan kysymys. Pelloilla niitä ruokailee miltei aina, kun olen pyörällä liikkeellä.
Kotona kiikari on valmiina ikkunalaudalla. Tulee sillä vilkaistua joskus oudompia kulkijoitakin. Senkin harvinaisuuden olen nähnyt, kun joku myöhäinen kotiinpalaaja hoipertelee kävelytien laidasta toiseen, horjahtaen välillä autotielle. Vaara on pieni; ei iltamyöhällä tästä montaa autoa kulje. Harvinainen näky jo sen vuoksi, että, varsinkin talvisaikaan, vaatii melkoista asialle omistautumista hankkia itsensä konttauskuntoon. Pubeja kun ei aivan joka nurkalla ole.
Ikkunoista on mukavaa seurata vuodenaikojen vaihtumista. Kesäiset kuukaudet mökillä on ainoa pätkä, jonka olen poissa pöydän äärestä. Viimeistään syyskuun alussa, hyvissä ajoin ennen Vanhan Vääksyn Avoimet ovet ja pihat -tapahtumaa, olen takaisin katsomassa ikkunoista ulos loppukesän tummaan vehreyteen.
Muutama viikko myöhemmin ilmestyvät ensimmäiset keltaiset läikät pilkuttamaan tummanvihreää näkymää. Marraskuun alussa myrskytuuli riipii puut alastomiksi luurangoksi. Mutta ei mene kauaakaan, kun ensimmäinen pakkasyö jäädyttää mustat oksistot kilmalteleviksi koristeiksi Vääksyntien molemmin puolin. Kun ilta hämärtää, valot syttyvät muuttaen tien katulamppujen valaisemaksi näyttämöksi. Pohjoisen viiman pöllyttäessä lunta talojen nurkilla ja pihoilla vain ihmiset puuttuvat.
Lumimyräkkä kasaa kinoksia tielle. Harvat Vääksyntietä ajavat autot ovat vaikeuksissa lähes puolimetrisessä hangessa. Traktorin vilkkuvalot pyörivät pimeydessä heijastuen rakennusten ikkunoista, kun aura kiitää edestakaisin Vääksyntietä. Hetkessä tie on auki. Jalkakäytävät saavat nyt kaiken lumen kantaakseen. Mutta vain tuokioksi, sillä auran kolina kuuluu jo läheltä, vaikkei traktoria vielä näy. Tämänkertainen kuski onkin fiksu; hän sipaisee pois pihan ja jalkakäytävän väliin jäävän korkean lumivallin. Huoltoyhtiön lumiaura tulee vasta myöhemmin illalla puhdistamaan takapihan. Kolaajalla olisi hikinen urakka työnnellä raskasta, märkää lunta; tiedän kokemuksesta…
Aura on tuskin kadonnut kuulumattomiin, kun kova pörinä kuuluu jo Kanavatieltä. ”Slandaajapojat” sudittelevat autojaan ylös mäkeä. Rohkein uskaltaa ajaa liikenteenjakajan väärältä puolelta. Musta Volvo johtaa letkaa, toisena tulee valkoinen Mersu ja perää pitää epämääräisen värinen japanilainen kottero. Kortteliralli jatkuu ällistyttävällä sitkeydellä koko talvisen illan myöhään yöhön. Näille veijareille bensa ei ole koskaan liian kallista, onhan heillä missio. Mikä, sitä on vaikea sanoa.
Talvet eivät ole veljiä keskenään ja Ilmastonmuutos teettää kaikenlaista kiusaa. Vain viikko aikaisemmin olimme hukkumassa lumeen, mutta nyt hanget, samoin kuin hiihtoladut, ovat sulaneet puroiksi. Vääksynjoki näyttää siirtyneen paikoiltaan. Tie on virta. Ei taida olla montaakaan masentavampaa näkyä kuin tammikuun lämpöaallon ja vesisateiden tekoset. Illalla Vääksyntie hohtaa nestemäistä kultaa katuvalojen loisteessa. Kultaa se ei kuitenkaan ole vaan vuolaana virtaavaa vettä. Sää ovat mitä ovat. Hyvä on olla myös jokin muu liikuntaharrastus hiihdon lisäksi, muuten iskee iso frustraatio.
Kevättalvi tuo paikkakunnalla vieraileville autoilijoille uusia haasteita. Maaliskuisen iltapäivän matalalta loistava aurinko sokaisee tottumattoman kuskin Vääksyntietä ylöspäin ajettaessa. Jumalaton pamaus siitä syntyy, kun isokokoinen perheauto rysäyttää pahki ikävästi keskelle väylää tehtyyn liikenteenjakajan nuolimerkin tolppaan. Liikennemerkit saivat taipua monta kertaa silloin kun ompeluliike oli viereisen talon alakerrassa. Myös Kaisan Kahvilan asiakkaat onnistuivat säännöllisesti osumaan onnettoman saarekkeen liikennemerkkeihin peruuttaessaan kiireellä pois lämpimät herkut takapenkillä.
On Vääksyntiellä ruuhka-aikansa, vaikkei sitä moni usko. Vanhan Vääksyn Avoimet ovet ja pihat on vuoden kohokohta, joka saa vääksyläiset ja paikkakunnalle saapuneet vieraat vaeltamaan kohteesta toiseen tai istahtamaan Puksu-junan kyytiin kierrellessään ympäri Vääksyä. Silloin on erkkeri-ikkunamme ääressä muitakin ihmisiä upeaa syyskesän maisemaa ihailemassa. Samanlainen väenpaljous kansoittaa Vääksyntien myös Vanhan Vääksyn joulunavauksessa. Kolmas, ja pahin, ryysis syntyy mobilistitapahtuman huokuttelemana. Vaikka varsinainen tapahtumapaikka on Kanavapuisto, epätoivoiset vierailijat tunkevat autonsa kaikkialle, missä tilaa näyttäisi olevan, jopa talomme takapihalle aivan ulko-oven eteen.
Tietä harjaavan traktorin ilmestyminen katukuvaan on varmempi kevään merkki kuin peipon liverrys. Tolkuton soran kylväminen ihmetyttää jo talvella: hiekotuksen vaikutus saattaa jäädä muutamaan tuntiin kelien nopeassa vaihtelussa. Samoin se, että perheen autossa on nastarenkaat, mutta perheen ihmisjäsenet lipsuttelevat jäisillä jalkakäytävillä koiraa ulkoiluttaessaan. On syytä muistaa, että koiralla on neliveto. Siinä vaiheessa kun turren ulkoiluttaja on nelinkontin vahinko on jo tapahtunut. Murtunut ranne paranee huonosti.
Vääksyntiellä on kesäkukkiin kohdistuva mahdollinen ilkivalta ehkäisty tehokkaasti. Kukkaruukut on hilattu neljän metrin korkeuteen. Kun kesä joutuu ja on kukkien istutusaika, saapuu kesäkukkien asentaja henkilönostimella varustetulla autolla paikalle. Kastelu onnistuu ilman nostinta. Hortonomilla on erikoisvalmisteinen katselulaite, joka ylettyy hyvin korkeudessa kukoistaviin kukka-asetelmiin.
Tähän onkin hyvä päättää Vääksyntien tarkkailijan vuosiraportti. On tullut aika pakata kesävaatteet ja koira autoon ja kääntää nokka kohti Vesansaloa.
5 thoughts on “Vääksyntie”
Aivan ihana kuvaus. Kiitos ❤️
Manio juttu! Kelpo kuvat ja hienot tarinat.
Kiitos kommentista!
Ihania kuvia ja tarinoita. Mukava katsella ja muistella, miten maisema on muuttunut lapsuuteni ajoista ja nyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, jonka olen sieltä pois ollut. Kiitos ❤️
Kiitos kommenteista!