Usko muksu!

Kun lapsen kognitiiviset kyvyt kehittyvä sille tasolle, että hän ymmärtää puhetta ja pystyy sitä itsekin tuottamaan, hän altistuu varsinaiselle uskomusten vöyrylle. Pienokaisen mielen tabula rasaan, tyhjään tauluun, on kenen tahansa helppo raapustaa melkein mitä tahansa.

Isoveli valvoo…

Onneksi – useimmiten – lapsen ensimmäiset tietolähteet ovat omat vanhemmat, varsinkin jos onnekas tenava sattuu olemaan esikoinen. Isoveli tai isosisko – tämä sinua muutaman vuoden vanhempi pelottava tyyppi – pyrkii sisarkateuden sumentamin aivoin tekemään elämästäsi kaikin tavoin helvetin. Eikä tuon epämiellyttävän henkilön tarvitse olla edes oma sisarus. Riittää, että olet läsnä tai lähistöllä. 

Olemme Matin kanssa leikkimässä Märklinin junaradalla ystäväni olohuoneen lattialla, kun uhkaava varjo lähestyy keittiön suunnasta. Matin isoveli on tullut koulusta kotiin ja haukkaa voilla, juustolla ja makkaralla täyttämästään patonginpuolikkaasta kymmenen sentin lohmoja. 

– Mitä rääpäle. Sun sängyn alla muuten asuu mörkö. Ja sun kanssa. Siellä on limahirviö. 

Muuta ei tarvita. Seuraavat viikot pelkään nukkumaan menoa. Ja vaikka äitini saa minut päiväsaikaan ymmärtämään, ettei sänkyni alla ole mitään muuta kuin pölykoiria, jos niitäkään. Illan pimetessä haluan, että sänkyni alapuoli tarkistetaan taskulampun kanssa moneen kertaan ennen kuin uskallan hivuttautua lakanoiden väliin. Menee viikkoja ja monta itkuista iltaa ennen kuin minut saadaan uskomaan, ettei sänkyni alla majaile nelimetrinen, kuusilonkeroinen ja kolmisilmäinen limahirviö. Vasta kun suuri pyörillä liikuteltava vuodevaatelaatikko täyttää sänkyni alusen, olen melko varma ettei siellä ole muuta kuin puhtaita liinavaatteita.

Näkki ei ole leipää

Helteinen aamupäivä on taas houkutellut kesäkodin hiekkarannalle toistakymmentä perhekuntaa uimapatjoineen, termoksineen ja leluineen. Olen oppinut uimaan sammakkoa ja osaan muutaman vedon krooliakin. Saan uida lähelle äkkisyvän reunaa ja ylikin.

Uimataito on kuin pyörällä ajo: yksi kärsivällisesti opeteltu poikkeuksellinen lisä ihmisen tavalliseen etenemiseen. Melkein kuin lentämistä. Järvestä minut saa huutaa monta kertaa ylös ennen kuin maltan totella. Ruokailun jälkeen minulla on kova kiire päästä lämpimän veden syleilyyn. Istumme suuressa ruokasalissa. Iloinen puheensorina ja ruokailuvälineiden kalke täyttää valoisan huoneen.

Olen jonottamassa jälkiruokaa. Suklaavanukas on suurta herkkuani. Maltan sen kyllä ahmaista, vaikka kuulen jo rannan kutsun. Ilkan isoveli, Mara, seisoo takanani, vilkaisee ruokasaliin ja kähisee korvaani:

– Hei dorka. Äkkisyvän reunalla väijyy näkki.

Vanukas jää syömättä. En myöskään halua lähteä rannalle. Kun äitini kysyy miksi, valitan päänsärkyä. Äitini epäilee minun saaneen auringonpistoksen. Saan jäädä huoneeseemme lepäämään. Koko kuuman kesäpäivän makoilen sängylläni pitkästyneenä sarjakuvia selaillen. Illansuussa uskallan lähteä muiden lasten kanssa koronaa pelaamaan ja tikkaa heittämään. Mutta kun joku joukosta ehdottaa veneretkeä niemen kärjen toiselle puolelle savihelmirantaan, jättäydyn veneille rientävän lauman jälkeen ja hiivin takaisin huoneeseemme.

Kolmantena uimattomana päivänä äitini aavistaa oikein ja käy puhumassa Ilkan äidin kanssa. Maran anteeksipyyntö tulee ja sovinto tehdään, mutta näkkikammo ei hellitä kuin vasta seuraavana kesänä.

Ihan käkenä

– Taukki hei. Montaks kertaa kuulit käen kukkuvan?

– Emmä laskenu. Nyt se kukkuu taas. 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11, 12, 13, 14, 15… Se lopetti. 

– Tiedäks mitä toi tarkoittaa? Sä kuolet 15 vuotiaana. Mulle käki kukku 125 kertaa. 

Olin onneksi unohtanut tuon keskustelun 15 vuotta täyttäessäni. Eikä se myöhemminkään tullut mieltäni vaivaamaan. Pihapiirin ilkiön ja nuorempien kiusaajan, Skedan, käkiennuste meni mönkään sekin. Hän kuoli asunnottomana alkoholin ja huumeiden sekakäyttäjänä 25 vuoden ikäisenä itähelsinkiläisen kerrostalon kellarikomeroon. Oli tainnut tapansa mukaan hieman liioitella kukuntojen määrää.

Kauhu tarttuu kirjasta

Parivuotias tyttäreni nukkuu pinnasängyssään makuuhuoneen vaatehuoneen puoleisella seinustalla metrin päässä vuoteestamme. Vaimoni on kääntynyt vasemmalle kyljelleen ja tuhisee rauhallista syvään uneen vaipuneen hengitystä.

Minä luen vielä kirjaa hetken. Lukulamppu on käännetty pois häiritsemästä nukkuvaa. Stephen Kingin novellikokoelma on jännittävä. Olisiko hieman liiankin pelottava näin illalla viimeiseksi luettuna? Vaikka enhän minä – aikuinen, kouluja käynyt mies – usko näitä halpahintaisia kauhusepustuksia.

Tämäkin juttu, missä kaikki perheen lapset perän perään saavat surmansa, kun vaatekomerossa asuva hirviö katkoo heidän niskansa. Kaikkea se Kingi keksiikään: ”closet”, niin, totta kai se voisi olla ”clawset”. Pöh. Ja se edellinen juttu. Oluttölkkiin päässyt bakteeri mutatoi perheenisän vaimonsa ja jälkeläisensä syöväksi, meduusankaltaiseksi alkueläimeksi. Cheers!

Nyt valot pois ja unta silmään. Uni ei tule. Onko vaatehuoneen ovi on raollaan? Paras nousta ja laittaa se kiinni, takalukkoon. En saa unta. Tuijotan vaatehuoneen ovea ja kuuntelen sydänyön ääniä. Uni tulee pätkissä. Aamuyöllä säpsähdän hereille. Vaatekomerosta kuuluu ääniä. Siellä on valot päällä. Eivät ne illalla olleet. Rahoitu mies! Ei. Minun on pakko nousta, avata ovi ja kurkistaa varovasti sisälle. Kuka tai mikä on sytyttänyt valot? 

– Mitä ihmettä sä kolistelet vaatehuoneessa? Kello on kolme. 

– Täällä oli valot. 

– Ne jäi multa. Sä et varmaan herännyt, kun mä hain tytölle lisää peitettä. Pakkanen on kiristynyt. Nurkat paukkuu ja naksuu. 

– Aa. Okei. Ihmettelin vaan. Kuule, pitäisikö pinnasänky siirtää tänne seinän viereen sun puolelle. Ettei tytölle vedä tosta ikkunasta. 

– Tuu nukkumaan. Hyvä idea. Ne on luvannu pitkää pakkasjaksoa. Siirretään aamulla. 

– Ei kun nyt. Mä tunnen kuinka ikkunasta oikein virtaa hyytävää ilmaa. Tehdään se nyt. Ole kiltti. Mä saan nukuttua paremmin, kun tiedän, että tytöllä on hyvä olla. 

Stephen Kingin novellit myin takaisin samaan antikvariaattiin, josta ne olin ostanutkin. Alitajuinen mielikuva vaatehuoneessa majailevasta räyhähengestä katosi kokonaan vasta, kun vaimoni isän kanssa remontoimme komerosta tyttärellemme oman pikku huoneen. Tätä en vaimolleni koskaan tunnustanut. Kauhukirjallisuus ja -elokuvat eivät sovi minulle. Se olen kyllä kertonut…

Muksu Muumipaidassa 50-luvulla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *