Toinen lääkäri
– Robert Ramberg, ole hyvä ja käy sisään. Huomenta.
– Huomenta. Anteeksi, en saanut sukunimestäsi puhelimessa selvää.
– Haha. Ei se mitään. Se on vähän vaikea. Minun nimeni Ekaterina, voit kutsua minua Katjaksi. Sinulla on lonkkavaivoja. Olen lukenut tämän lausunnon etukäteen. Miltä lonkka nyt tuntuu?
– Se oli jo oikein hyvä. Kokeilin hieman pyöräilyä. Se ei tehnyt pahaa. Horjahdin koiran kanssa lenkillä ja sitten kivut tulivat takaisin. Mutta ei niin pahana kuin aluksi.
– Voi, voi. Onpa ikävää. Minä annan sinulle uuden kortisonipistoksen. Lonkka tulee olemaan kipeä pari päivää, sitten pitäisi helpottaa. Varaa uusi aika minulle, jos pistos ei auta. Minä kirjoitan sinulle myös lähetteen fysioterapiaan. Varaa sieltä aika vaikka huomenna.
Omalääkäri
– Ramberg!
– Huomenta.
– Minkäslaista vaivaa teillä on?
– Lonkka on vihoitellut monta viikkoa. Epäilen lonkkanivelen bursiittia. Olin pyörälenkillä kolme viikkoa sitten ja jouduin nousemaan satulasta maahan, kun oli pätkä auraamatonta tietä. Tuntui kuin joku olisi työntänyt puukon pakaraan. Hyvä, että pystyin ajamaan kotiin takaisin.
– Niin.
– Kokeilin kuitenkin ensin itsehoitoa. Söin parin viikon kuurin buranaa – ja tietysti somacia. Katsoin ohjeet terveyskirjaston verkkosivuilta. Oireet täsmäsivät täysin limapussin tulehdukseen.
– Niin.
– Ajattelin, että voisit antaa kortisonipiikin, kun en voi pitempään buranaa syödä. Eikä siitä paljon apua edes ollut. Lonkka on kipeä koko ajan ja vaivaa etenkin öisin. En saa nukuttua.
– Niin. No, niin. Pääsettekö nousemaan varpaille, Entä kantapäille. Kyykkyyn. Saatteko taivutettua sormenpäät lattiaan. Entä sivulle taivutukset. Kyykistyminen. Yhdellä jalalla seisonta. Kyykkyhyppy. Karhukävely. Kääpiökävely. Jättiläiskävely. Ripaska. Limboaminen. Levitointi.
– Kyllähän nämä kaikki onnistuu. Mutta lonkkaan sattuu aivan helvetisti.
– Ei kulkaa ole mitään tarvetta kiroilla. Menkää selinmakuulle tuohon. Minä taivuttelen teidän jalkojanne. Ylös, alas, vasemmalle, oikealle, sivulle, toiselle sivulle. Koukistetaan näin ja taitetaan noin. Väännetään tuonne ja tänne. Työnnetään sisään ja ulos. Ai sattuu? Kyllä siinä teidän lonkassa ehkä jotain on. Mutta diagnoosia on vaikeaa tehdä ilman röntgenkuvausta tai mahdollista magneettikuvausta. Ei se välttämättä ole bursiitti. Teillä on tässä toisessa nivusvaltimosssa paljon enemmän suhinaa. Niin.
– Voisitko nyt kuitenkin työntää sen piikin. Minähän sen maksan.
– Ei ole mitenkään…
– Sovitaanko niin, että jos se piikki auttaa ja kipu häviää, niin sitten se on se limapussi. Jos ei auta, niin tehdään niitä jatkotoimia sen jälkeen.
– Niin. Ei se nyt…
– Pistäkää nyt se pirun piikki! Pitäisi saada nukuttua ilman kourallista särkylääkkeitä. Ja nukahtamislääke päälle.
– Mutta…
– Eikö me voida nyt tehdä jotain. Lonkkaan sattuu niin saatanasti. Uskokaa nyt!
– Niin. Muistakaa sitten hakea toinen kortisonipistos kahden kolmen viikon päästä.
– Ai mitä?
– Niin yleensä bursiitti ei mene ohi yhdellä pistoksella.
Rakasta ja vihaa
Juoksemiseen minulla oli viha-rakkaus -suhde. Olin jo lopettanut lenkkeilyn pariinkin kertaan. Vanhemmiten varsinkin lämmittely ja tankkaus ennen lenkkiä sekä venyttely ja palautussyöminen lenkin jälkeen olivat tieteellisen tarkkaa puuhaa. Piti olla tarpeeksi energiaa ja nestettä, muttei missään nimessä liikaa. Nälkä ei tullut heti suihkusta ulos päästyäni. Tunnin kuluttua olisin syönyt vaikka rasian vihreitä kuulia.
Täydellistä juoksulenkkiä ei oikeasti ole olemassa. On vain paskamaisia ja vähemmän paskamaisia lenkkejä. Tai no, ehkä yksi tai kaksi juoksua kaudessa sai endorfiinitason niin korkealle, että tuntuu kuin lentäisi Sysmään saakka. Vääksyssä vielä lenkkeilymaastot ovat vaativia. Menit sitten mihin suuntaan tahansa, aina oli mäki tai kaksi vastassa. Asfaltilla en pystynyt nuorenakaan hölkkäämään olivat juoksukengät vaikka minkälaiset, joten harjulle tossunkärjet joka kerran näyttivät. Aivan sama olinko kotona Vääksyntiellä tai mökillä Vesijärven rannalla, aina olin puuskuttamassa samaa hiekkaista polkua. Hienot maisemat, eikö? Kuka niitä hiet silmissä pystyy näkemään. Vaihtelua tuli sen verran, että joskus juoksin myötäpäivään…
Noita väijyy
Vaikka kuinka huolellisesti valmistauduin ja tein venyttelyt joka lenkin jälkeen ja yleensä ennenkin, ilkeä noita nuolineen oli jossain lähistöllä väijymässä. Noidannuoli ristiselässä on jokseenkin täydellisesti invalidisoiva kiputila. Siitä ei selviä kuin vähintään viikon levolla ja Sirdalud-namia runsaasti nautiskelemalla. Sen vielä sillä tavalla pirullinen vaiva, että juoksu itse voi mennä hyvin – siis ei kovin paskamaisesti – mutta kun noukit suihkussa lattialle pudonneen saippuan, niin tsoink! Sitten ulos kylpyhuoneesta pääseekin vain kontaten.
Ei myöskään koskaan voi ennakolta tietää, milloin nuoli on ammuttu ilmaan. Voi mennä kuukausi tai parikin eikä mitään tapahdu. Sitten se saippua putoaa… Kuusikymmentä täyttäneenä juoksin lokakuussa 2015 viimeisen harjukympin. Siihen se loppui, se juoksu – ja ne selkäkrampit.
Hiihtohulluus
Aurinkovuoren kuntorata muuttui talvisin seitsemän kilometrin hiihtobaanaksi – niinä talvina, kun lunta oli. Useimmiten oli. Jos rata oli vaativa juosten, niin suksilla se oli vieläkin hankalampi. Eivät ne mäet talvella mihinkään hävinneet. Voitelun onnistumisesta riippuen ylämäet olivat joko lähes mahdottomia tai hiton hankalia. Tasamaata koko lenkistä arvioisin olevan noin 15 prosenttia. Kaikki muu on sitä ylös tahkoamista tai sitten alas juuri ja juuri pystyssä pysymistä. Ovat ne kauniit maisemat talvellakin. Silloin niitä ehtikin jopa hetkeksi pysähtyä ihailemaan. Jos ei Asikkalan Raikkaan mummo heti huuda selkäsi takana ”Latua!”
Kolmannen kerran kun olin löytänyt itseni puoli-persusta-hangen-sisällä-sukset-kohti-taivasta – asennosta, aloin kävellä sen pahimman mäen alas. Silloinkin sain olla varovainen ja piti katsoa taakseni, ettei Joutsan Pommi tai Heinolan Isku ajanut päälleni siteitä irroittaessani. Iän kertyessä harjulenkki alkoi ottaa sekä päähän että voimille. Siirryin Muumilatua kiertämään. 50 kertaa jos juoksuradalle jyrätyn ladun tahkoaa, se tekee 20 kilometriä. Vaimoni on hiihtänyt ympyrän kerran. Sanoi silloinkin tylsistyneensä.
Golfkentällä on myös ladut, jos lunta on – helmikuun lopun patikointiretkellä tänä vuonna siellä oli puttaaja. Järvellä on tasaista. Latuja molemmille järville ei saada kuin sellaisina ihmetalvina, jolloin kunnon jäät tulevat ennen kovia lumisateita. Retkiluistelukin onnistuu tuolloin. Tämä talvi on sitten jotain muuta. Olihan siellä viime lauantai-iltapäivänä koko kööri retkiluistelijoita, niitä ilmeisesti höyhenenkevyitä, lähes jäättömällä Vesijärvellä 12 metrin puhurissa. Tapahtuma lienee kaiverrettu kalenteriin kesällä.
Hiihtoa Jäkessä
Järvenpäässäkin hiihto oli suosikkilajini. Erityisesti silloin, kun asuimme Maaseutuopiston isossa kivitalossa. Kotiovelta pääsi suoraan pellolle ajetulle muutaman kilometrin ladulle. Tämä oli siis ennen kuin kaikki lähipellot olivat rakennettu täyteen tikki-täkki -taloja. Tiedäthän, niitä sellaisia, joissa asuva ei voi olla varma, onko hän kotiovellaan ennen kuin on nähnyt nimensä ovikyltissä.
Tuusulanjärven tilanne vaihteli, vähän samaan tapaan kuin täällä Päijät-Hämeen perukoilla. Joskus pääsee, sitten taas ei. Kinnarissa Terholan kuntorata oli kävelymatkan päässä. Aluksi sinne oli raivattu vain puolitoista kilometrinen väylä, sittemmin siihen tuli kilometri lisää. Sielläkin piti nousta mäenharjalle ja aina silloin tällöin löytää itsensä ladunvarren pöpeliköstä. Ladut vedettiin myös pidemmille lenkeille Terholan metsiin ja pelloille. Lumettomana aikana kävin rataa juoksemassa, joskus naapurin Tapsan kanssa, usein kuitenkin yksin. Toinen naapuri, Topi, pyöritti päätään: ja ei kun juoksemaan…
Cyclomania
Kinnarissa asuessamme hankin Hallituskadun Hellbergin pikkuliikkeestä kunnollisen Nishikin teräsrunkoisen harjoituskilpapyörän. Junassa pyöriä ei saanut ruuhka-aikana kuljettaa edes maksusta, niinpä päätin polkea fillarin kotiin. Eihän Helsingin keskustasta ole Kinnariin kuin nelisenkymmentä kilometriä. Eksyin matkalla pariin otteeseen ja loppumatkan poljin mailitolkulla kuoppaista hiekkatietä. Ihme ettei kumi puhjennut. Kolme tuntia myöhemmin olin vihdoin kotona. Vastassa oli huolestunut ja vihainen vaimo.
Pyörällä sotkin pääasiassa Tuusulanjärven ympäri kiertävää kevytväylää. Matkaa kertyi kierrokselle sopivasti hieman yli 20 kilometriä. Jossain vaiheessa kaupunki rakensi puisen pömpelin puolimatkaan. Siellä oli narulla seinään köytetty vihko, johon sai laittaa nimensä ja puhelinnumeronsa. Yksityisyyssäännökset olivat silloin löysemmät… Samaa kierrosta kiersin myös Maaseutuopistolta startaten. Kun poikani oli pyöräilyikäinen, teimme hänen kanssaan muutaman järvikierroksen yhdessä.
Rikos…
Kerran osuin pömpelin kohdalle melkein sopivasti 10000 kiertäjänä. Olimme pojan kanssa kiertäneet rundin edellisenä päivänä, mutta emme olleet laittaneet nimiämme vihkoon. Ikään kuin korvaukseksi tuosta huolimattomuudesta, kirjasin nyt meidät molemmat kiertäjiksi ja sain siten itseni numerolle 10000. Pari päivää myöhemmin puhelin soi. Keski-Uusimaa -lehti halusi tehdä meistä haastattelun kuvineen. Onneksi aikataulusyistä innokas urheilutoimittaja teki vain lyhyen jutun puhelinkeskustelun pohjalta. Sain myös kahdeksi viikoksi Keski-Uusimaan, joka meille muutenkin tuli. Väärentäminen ei kannata, ei edes Tuusulanjärven pömpelissä…
… ja rangaistus
Nishikin taru päättyy syyskuisella iltalenkillä jyrkässä alamäessä. Vastaan tulevat pikkupojat kiemurtelevat tien laidasta toiseen. Parhaassa vauhdissani toinen pojista kääntyy suoraan eteeni. Lähden lentoon, joka päättyy – onneksi – asfalttiväylän sivuun. Pojalle ei käy kuinkaan, mutta minulle tulee syvä haava kyynärpäähän ja tukku muita ruhjeita. Kypärä menee haitariksi ja fillari ajokelvottomaksi. Ilman kypärää olisin saattanut löytää itseni teholta aivovauriota potemassa. Nyt kuitenkin kävelen läheiselle, vielä auki olevalle, terveysasemalle, jossa haava tikataan. Talonmies Markku hakee pyöräni myöhemmin illalla. Se on vääntynyt kymmenelle mutkalle.
Kypärä päässä olen nykyään lyhyenkin pätkän polkenut ja jarruttanut vauhdin pois, kun kiljuva – nykyaikana tietysti kännyköitään räpläävä – koululaislauma lähestyy. Viikko myöhemmin saan vakuutusrahat, joilla osittain rahoitan uuden, alumiinirunkoisen Nishiki 402 hankinnan – Helbergiltä tietysti. Tällä kertaa en polje sitä kotiin. Vihainen konduktööri murisee joitain pyörän kuljettamisesta ruuhkajunassa. Pitkän junan etupäässä ei ole juuri ketään. Katson eteisestä eteen ja taakse. Kysyn, että missä ruuhka on. 20 markan kuljetusmaksulla ja epäselvillä mutinoilla saan neljänollakakkosen ajamatta kotiin. Vastassa on vihainen vaimo.
Sulkisobsessio
Sulkapallokipinän sain 1987 syksyllä käytyäni yliopistoliikunnan kurssin Domuksen liian matalassa liikuntasalissa. Into oli niin kova, että kevään ja syksyn 1988 kuljin ensin junalla Helsingin keskustaan ja sieltä bussilla Viikkiin joka sunnuntai-ilta tunniksi pelaamaan. Viisi tuntia kulkemista ja tunti peliä -yhtälö alkoi olla sen verran rankka, että edessä oli joko lajin tai paikan vaihto. Onneksi lähempääkin löytyi harrastusmahdollisuus.
Järvenpään Kuntoliikunnalla oli myös sulkapallotoimintaa: lauantain aamuvuoro liikuntahallilla, maanantaivuoro Saunakallion koululla ja keskiviikkoisin tunti Kartanon koululla. Pelihaluja riitti seitsemäksi vuodeksi. Viimeisenä vuonna lahjakkaat juniorit keksivät vuorot. Moni koukkupolvi minun lisäkseni sai tarpeekseen 1-14 -tappioista. Sulkapalloa pelailin vielä harvakseltaan Maaseutuopiston talonmiehen Markun kanssa. Hänen houkuttelemanaan kokeilin myös aikoinani paljon pelaamaani lentopalloa. Se opiston porukka oli niin pitkään pelannut yhdessä, että nopeasti oivalsin olevani ylimääräinen.
Squashin hakkuuta
Squash tuli kuvioihini sulkapallon kanssa samaan aikaan. Järvenpäässä oli squash-keskus, joka oli kuitenkin hintatasoltaan sellainen, etten siellä käynyt kuin liikuntaseteleillä. Yliopistoliikunnan tilat hallintorakennuksen kellarissa olivat kelvolliset ja hinnat edulliset. Siellä minulla oli pari vuotta vakiovuoro, jota käytin kollegoiden kanssa. Squashissa olin itse asiassa taitavampi kuin sulkapallossa, jossa sitkeä tekniikkavirhe pysyi matkassa koko peliuran.
Tennistäkin kävin Järvenpäässä hakkaamassa naapurin osaavan juniorin kanssa kova-alustaisella kentällä. Hellbergin alennusmyynnistä olin löytänyt Adidaksen viimeisen puumailan designed by Ilja Nastase. Iljan taidot eivät kuitenkaan tulleet kaupantekijäisinä. Muutaman vuoron jälkeen polveni olivat ruvella ja mailan kehys säleinä.
Uintia Invalla
Pari vuotta meillä ehti olla vaimoni hommaama lauantain uintivuoro Invan pienessä hallissa. Se piti alunperin olla Järvenpään Dysfasiayhdistyksen parituntinen, mutta kun yhdistyksen perheitä ei paikalle tullut, rekrytoimme naapureita Kinnarinkadulta. Minulla oli tapana uida kaksi kilometriä. Uiminen ei ollut niin raskasta kuin kierrosten laskeminen 17 metrin altaassa. Tuossa uimaporukassa syntyneestä ideasta päästäänkin oikeaan elämäni mahtilajiin.
Salibandy vie miehen
Se isoin lajin, jota Järvenpää-vuosina harrastin oli salibandy, siis sähly. Pelivuosia kertyi mittavat yksitoista. Seurankin me perustimme, oikein rekisteröidyn yhdistyksen, Kikolot ry:n. Nimi keksittiin jossain alkuaikojen kosteassa illanvietossa. Itse ehdotin porukalle nimeksi Järvenpään Janoa. Kikolot on lyhenne sanoista Kinnarinkadun Kovat Lotraajat – siis sama asia.
Aluksi pelasimme kerran viikossa, sunnuntaisin. Pelipaikka oli Kinnarin koulun voimistelusali. Vähitellen toiminta laajeni kolmeen kertaan viikossa. Ensimmäinen lisätila löytyi homeisesta ja saastaisesta Piirosen kiinteistöstä. Sitten keksin kysyä Maaseutuopiston talonmieheltä vuoromahdollisuutta opiston liikuntahallissa. Löytyihän siitä varauskirjasta parikin aikaa. Keskiviikkolle saatiin tunnin vuoro. Lauantaisin pelasimme kaksi tuntia.
Otteluitakin kävimme pelaamassa, usein voitollisesti. Kesätaukoa ei aina maltettu pitää. Krapihovin vanhalla tenniskentällä kävin polveni naarmuttamassa moneen kertaan.
Juokse, poika, juokse
Ne kymmenen kuukautta, jotka asuimme Kurkisuontiellä, aiheuttivat paluuni myös liikuntaharrastukseen. Kesällä 84 sain opettajan sijaisuuden Evitskogin kurssikeskuksessa järjestetyllä englannin kielen kurssilla. Toinen opettaja oli jo englannin opintojen ajalta tuttu Timo. Timo oli juoksun lumoissa. Kun me olimme raskaana olevan vaimoni kanssa iltakävelyllä, pyyhälsi Timo huohottaen ohitsemme kättä heilauttaen. Tämä toistui lähes joka ilta. Silloin mieleeni hiipi ajatus lenkkeilyn aloittamisesta lähes vuosikymmenen tauon jälkeen.
Syksyllä olin paikallisella juoksuradalla uusilla Adidaksilla muitten jaloissa. Vähitellen omat juoksujalkani löytyivät uudelleen. Kinnarissa olinkin jo vitosen kunnossa.
Tandem, tandem
– Heidi, kuule. Mitä jos hankittaisiin polkupyörä? Voitaisiin ajaa töihin. Säästettäisiin monen kuukauden bussilippurahat. Ja kunto kohenisi.
– Miten me yhdellä pyörällä mennään? Istunko mä pakkarilla vai tangolla poikittain?
– Heh heh. Mä tarkoitan siis tandempyörää. Nyt olis yliopiston tiedotuslehden myyntipalstalla yksi myytävänä. Vain 1500 markkaa.
– Se on iso rahasumma. Sillä saa monta kuukausilippua.
– Joo. Mutta tällä voidaan mennä yhdessä töihin – niin ja retkille. Laitetaan parkkiin Elukan pihaan. Mä pääsen siitä kävellen duuniin.
– Eikö me voida miettiä vielä?
Tandemilla ajettiin töihin joka päivä – satoi tai paistoi. Niille retkillekin mentiin, eväät sivulaukuissa. Satuloiden vaihdon jälkeen Schnauffista tuli oikein hyvin kulkeva peli. Reilu puoli tuntia suuntaansa oli juuri sopivasti. Tunti pyöräilyä päivässä kasvatti kuntoa – ja itsetuntoa. Aina oli joku ääliö huutamassa kommentteja tai mölisemässä Freemanin tandemviisua. Pyörällä suhattiin kauaskin, Tapiolaan ja Pakilaan saakka.
Tuollaisessa kolmivaihteisessa tandemissa etummainen ei voinut aina olla varma, mitä takana istuva tekee. Tai onko hän edes kyydissä. Epäilyksiä Heidin polkemishaluista syntyi silloin tällöin, joskus pieneksi riidaksi asti.
Kerran liikennevaloissa aivan kotinurkilla Koskelassa jouduimme pysähtymään. Laitoin jalan maahan ja odotin vihreää. Vihreä syttyi ja polkaisin vauhtiin. Ehdin ajaa muutama sata metriä, kun eräs vastaantuleva neitonen pyysi päästä kyytiin. Otin sen huumorilla. Käännyin kommentoimaan asiaa Heidille. Takaistuin oli tyhjä. Äkkiä jarrut pohjaan ja käännös ympäri. Jo kaukaa näin, että Heidi oli hieman närkästynyt. Lähempänä tajusin, että se oli hieman lievästi sanottu. Hän puhkui raivoa. Hän oli hypännyt pois pyörän päältä jalkojaan verryttelemään. Eikä tietenkään uskonut minun selittelyjäni, etten huomannut mitään, kun olimme jo pitkään polkeneet. Jaloissa tuntui muutenkin raskaalta. Ei hän vielä tänä päivänäkään täysin niele totuutta tapahtuneesta.
Tandem seurasi meitä Kurkisuolle ja Järvenpäähän, jossa se myytiin. Alunperin saimme ostettua pyörän nuorelta tutkijalta, jonka avovaimo oli tullut raskaaksi. Sama oli syy meilläkin. Vaimoni odotti toista lastamme. Yhden lapsen voi vielä ottaa kyytiin lastenistuimelle, mutta kaksi kulkee vain autolla. Tandemissa oli ehkä jotain hedelmällisyyteen liittyvää magiaa…
Pyörällä töhin
Tapiola-kauteni loppuvuodet olivat urheilun näkökulmasta musta aukko. Servi Systemsillä kesätöissä ollessani kuljin Mankkaalle kaksi vuotta Nopsa duomaticilla, sellaisella näppärällä kaksivaihteisella Jopon kopiolla. Päivässä kertyi ajokilometrejä parikymmentä. Kävin minä viikonloppuisinkin ajelemassa, lähinnä sellaisia sightseeing -trippejä. Nopsa oli tullut omistukseeni vaihtokaupan kautta. Tai laitoin minä viisikymppisen väliinkin. Vaihdossa annoin muutaman vuoden ikäisen kymmenvaihteisen Peugeot-pyörän.
Peugeotin hankin kesätyörahoilla viimeisenä koulusyksynä 73. Alku oli murheellinen. Törmäsin Timon Peugeotin perään niin taitavasti, että molemmilta menivät akselit poikki. Uudet saatiin pian hankittua ja sitten tehtiin pitkiäkin pyöräretkiä kolmeen pekkaan: Kassu, Timo ja minä. Kaikilla oli samanlaiset pökötit alla, tosin eri värisävyissä. Peugeotilla kuljin kesäisin Valistukselle töihin Lauttasaareen.
Pipolätkää
Virenin olympiakullat saivat Suomessa aikaan ennennäkemättömän hölkkäbuumin. Sama sairaus tarttui minuunkin, tosin vasta vuosikymmenen puolessa välissä. Hassan oli osakkaana urheiluvälineliikkeessä, jolle piirsin logonkin. Vastikkeeksi sain alennusta liikkeessä myytävistä tuotteista. Stigan kuntopyörä tuli hankittua. Stigaa poljin, jos ilma oli niin huono, ettei ulos ollut asiaa. Hihnavetoisen pyörän ulina oli kamalaa kuultavaa jopa kuulokkeet korvilla.
70-luvulla pelattiin vielä pipolätkää Tapiolan luistinradalla. Meillä oli vakiojengi, joka koostui pääasiassa koulukavereista. Pelasimme iltaisin huonossa valaistuksessa tennispallolla. Tämä harraste loppui törmäykseen jonkun kanssa, jolle ei ilmeisesti käynyt mitenkään. Minulta halkesi huuli ja loppuivat pelihalut. Yliopiston Suomen historian peruskurssilla Tapiolan tutut kyselivät, että missä nakkijonossa olin etuillut.
Jalat alta
Karhu oli juuri lanseerannut uuden juoksutossusarjan. Värit olivat häikäisevä oranssi, sähkönsininen ja kirkuvanvihreä. Minulla oli ne kirkuvat kengät. Ei niissä mitään iskunvaimennusta ollut, olivatpahan kevyet ja jalkaan sopivat. Niillä sitten juoksin Silkkiniityllä ja ympäri Otsolahtea. Jalkasäryt tulivat ensin. Kukaan ei kertonut venyttelystä mitään. Hieroin jalkoja ja käytin linimenttiä. Ja juoksin. Lokakuussa 76 vasen akillesjänne ei enää kestänyt menoa. Siihen loppuivat hölkät pitkäksi aikaa. Jalka ei tullut kuntoon kuin vasta keväällä, kun olin YTHS:ssä ravannut – siis linkannut rauhallisesti – lääkäri Nyströmin vastaanotolla. Hän piikitti kortisonia kantapäähäni. Kesätöissä vaiva unohtui ja jalka parani. Juoksuhalut menivät lähes vuosikymmeneksi. Pyörällä kiertelin edelleen maisemia katsomassa kesäviikonloppuisin. Talvella kävelin levykauppaan ja takaisin.
Liikuntaa kerhossa
Lukiossa osallistuin mielelläni liikuntaan. Olin jopa Tapiolan yhteiskoulun liikuntakerhossa pari ensimmäistä lukiovuotta. Pelasimme pääasiassa lentopalloa. Koripalloa ja käsipalloakin kokeiltiin. Keskikoulun kaksi viimeistä luokkaa olivat synkkää aikaa. Olin lopettanut kilpauinnin harjoittelun ja paisunut lähes 90 kiloiseksi. Mummuni sapuskoilla se ei ollut mikään ihme. Lähtötaso oli ollut siinä kuudenkymmenen paikkeilla. En saanut itseäni edes rekkitangolla ylös, leuanvedoista puhumattakaan. Luokkakaverit pilkkasivat ja voimistelunopettaja vinoili. Mutta se alkuperäinen 60 kiloa johtui yksinomaan joka arki-illan uimatreeneistä.
Lentopalloa Ritvalassa
Niinä vuosina, kun oleilimme Vekkan kesäkodissa Ritvalassa, pelasin lentopalloa joka ainut sateeton päivä. Viimeisinä vuosina olin jo haluttu pelaaja kumpaan tahansa joukkueeseen. Pelit eivät olleet kilpailuhenkisiä. Ehkä siksi nautin niistä ja pelasin hyvin. Olin rento ja hyvällä tuulella. Pelin jälkeen pääsi saunaan ja Sääksjärveen uimaan. Se taisi olla yhtä tärkeää kuin pallon läpsiminen. Uimataidot kehittyivät kuin salaa, kun vedessä oltiin yhtä mittaa. Kaksi muuta lajia kesäkodin piirissä olivat tikanheitto ja soutu. Edellistä ei nyt oikein voi urheiluksi laskea ja jälkimmäinen oli onki- ja uintiretkien oheistuote.
Kloorin hajua
Olin varamiehenä Espoon koulujen välisessä uintikilpailussa. 50 metrin vapaauintiin ei tullutkaan se poika, joka oli siihen valittu. Jouduin kylmiltään suoraan katsomosta äitini vierestä kisaan. Vetäisin tartsankroolilla matkan niin kovaa kuin jaksoin ja voitin kilpailun. Pääsin jäseneksi Tapion Hongan uintijaostoon. Siitä lähtien asuin uimahallissa. Harjoituksia oli monena iltana viikossa. Tekniikkani kehittyi ja ajat paranivat. En pärjännyt kisoissa. Vastassa oli isoja, karvaisia ja lihaksikkaita miehiä. Minä olin juuri murrosiän kynnykselle päässyt pikkupoika. Uinti vei kaiken vapaa-aikani. Mitä nyt musiikille hieman liikeni aikaa kloorivedessä likoamisen lisäksi. Uimahallin haju etoo vieläkin.
Teräsmies koripallossa
Olin ikäisekseni pitkä, joten kun Tapion Honka järjesti koripalloleirin, huomasin joutuneeni sille. En ollut mikään hyökkäyspään pistetykki. Puolustajana täytin kyllä paikkani. Palkintona turnauksesta, jota emme voittaneet, sain vuodeksi Teräsmies-lehden. Nimi tuntui jo silloin vitsiltä.
Luonnonlahjakkuus luistimilla
Koska olin luonnonlahjakkuus luistimilla, oppikoulun voimistelunopettaja tunki minut puoliväkisin koulun jääkiekkojoukkueeseen. Olin nopea ja teknisesti edellä luokan muita poikia – ilman mailaa. Jääkiekkomaila haittasi pahasti liikkumista ja kiekon kanssa sohiminen oli vaarallistakin ilman suojuksia. Minussa olisi ollut ainesta lähinnä kauno- tai pikaluisteluun. Harjoittelimme pipolätkätyyliin, mutta varsinaiseen otteluun piti hankkia kaikki syndit – alasuojusta myöten. Ei minun perheelläni ollut varaa sellaisia ostaa. Lainaamalla sain kaavittu kasaan täydellisen suojauksen. Hartiasuojukset olivat liian pienet, kun taas alasuojukset olivat selvästi miesten kokoa. Säärisuojat olivat omat, samoin topatut kiekkohanskat. Kaikki muu oli lainatavaraa. Imelän hien tuoksun perusteella pystyin sanomaan keneltä mikäkin osa oli saatu. Täydellisessä sotisovassa liikkuminen oli kömpelöä. Suojukset valuivat, hankasivat ja haisivat.
Kiekkoilijan urani jäi siihen yhteen matsiin, vaikka opettaja kehui rohkeaa puolustustyöskentelyäni. Alasuojan sain maksettua Teräsmies-lehden vuosikerralla. Urheilujohtajat ovat oikeassa. Lajit tukevat toisiaan.
Hiihtäjäpoika
Olin kansakouluun mennessäni liikunnallinen monilahjakkuus. Jaksoin hiihtää äitini kanssa pitkiä lenkkejä, osasin uida hyvin eri tyyleillä ja olin nopea luistimilla. Näitä lahjakkuuden lajeja ei kansakoulussa kaivattu. Ei ollut luistelua, oli telinevoimistelua. Ei ollut uintia, oli pesäpalloa. Hiihtoa oli. Normihiihto sujui minulta hyvin, kun olin urheilullisen äitini perässä taivaltanut pitkiä hikilenkkejä Mankkaan soilla yhden appelsiinin voimalla. Kilpahiihto oli taas toinen juttu. Joka ainoa kerta, kun olin valittu joukkueeseen, sattui jokin kommellus. Voitelu oli pielessä, side hajosi, sauva katkesi tai törmäsin alamäessä edelläni hidastelevaan poikaan, jolloin molempien sukset menivät poikki. Toivotonta.
Pelit ja leikit
Urheilua harrastimme tietysti myös pihapiirissä. Kansakouluikäiset pojat ovat koko ajan liikkeessä. Televisio oli harvoilla, mutta pihalla oli tilaa ja Silkkiniityllä vielä enemmän. Potkittiin palloa, lyötiin pesistä, riehuttiin pihalätkää tennispallolla ja pelattiin niitä pihaleikkejä, jotka tottakai olivat mitä parhainta liikuntaa. Matin vanhemmat järjestivät kerran kesässä piha-olympialaiset. Lajeina olivat pituushyppy, kolmiloikka, korkeushyppy, kuulantyöntö ja juoksu. Jokaisen lajin kolme ensimmäistä sai pisteitä. Eniten pisteitä saanut oli tietysti voittaja, joka sai lasipullollisen harvinaista Del Monten ananasmehua. Toinen ja kolmas saivat jätskit. Kaikki osallistujat saivat pullon kylmää Jaffaa.
Pärjäsin hyvin hyppylajeissa, koska olin päätä pitempi muita. Pekka protestoi joka kerran käyttämääni saksitekniikkaa korkeushypyssä samoin kuin harppovaa loikkatyyliäni kolmiloikassa. Protestit eivät menneet läpi. Veli-Matin isä oli oikeudenmukainen ja tyyli sai olla vapaa. Pekka oli joka tapauksessa aina kannoillani ja voitti päätöslajina huhkitun juoksun – keskusaltaan ympäri ja takaisin – joka ainut kerta. Juoksun voittaja sai jostain syystä tuplapisteet. Pekka meni ohitseni hetkessä jo ennen allasta ja lopullisesti pistetaulukossa. Olin toinen tai kolmas. Yhden ainoan kerran pystyin voittamaan Pekan juoksussa ja koko olympiakisan. Seuraavana päivänä olin vatsataudissa ja kuumeessa. Ilmeinen ylirasitustila oli diagnoosi.
Ylimääräinen nappula
Tapiola vilisi nappulaikäisiä poikia. Asuinalueiden välinen nappulaliiga oli käynnistynyt jo ennen muuttoamme Tapiolaan. Pelasin minä jalkapalloakin, mutta rakkaus lajiin – niin kuin nykypäivän markkinamiehet tapaavat sanoa – ei koskaan syttynyt. Futis oli kivaa ajankulua pihan kundien kanssa. Siinä kaikki. Televisiosta sen katsominen oli tappavan tylsää. Pekka eli pallon kanssa nurmikolla ja TV-ruudulla täysillä sydämin. Siinä se ero oli. Pekka oli nappulaliigan sankari. Minä kävin joskus katsomassa pölisevällä hiekkakentällä pelattuja otteluita, jotka kaikki tuntuivat päättyvän nollanolla -tasatulokseen. Ainoa näkyvä tulos oli hiekkapölyn peittämä Pekka naarmuineen ja ruhjeineen. Minä nojasin kentän reuna-aitaan ja hyräilin mielessäni Beatlesin All My Lovingia.
