Tyttö, jolla oli häntä

Ideointi ja kuvitus: Onerva ja Vieno Ramberg
Tarinan kirjoitus: Roope

Milli oli aivan tavallinen, pikkuinen tyttö. Oli kuitenkin eräs seikka, joka erotti hänet muista ihmisistä. Hänellä oli häntä, sellainen pitkä ja taipuisa kuin hämähäkkiapinalla. Kun Milli syntyi, häntä oli vain pieni nystyrä juuri siinä kohtaa, missä tavallisen ihmisen häntäluu päättyy. Lääkäri tutki Milliä miettien, mitä tuollaiselle kyhmylle pitäisi tehdä ja päätyi sellaiseen neuvoon, että todennäköisesti tytön varttuessa kyhmy tai nystyrä – miksi sitä nyt sitten nimittäisikään – häviäisi itsestään. Lääkäri oli väärässä; nystyrä ei hävinnyt vaan kasvoi, piteni ja vahvistui. Kenellä tuollainen ylimääräinen apuneuvo on, oppii hän sitä luontevasti käyttämään kasvaessaan. Niinpä, kun Milli opetteli kävelemään hän, ollessaan kaatumaisillaan, otti tukea hännästä. Portaita ylös noustessa häntä oli mainio tuki samoin tuolilla istuessa, jolloin Milli kietoi sen tuolin selkänojan ympäri. Ei ollut vaaraa, että tyttö putoa mätkähtäisi maahan.

Lastentarhaan mennessään Millin häntä oli jo lähes puolen metrin pituinen, mutta vielä niin ohut, että sen saattoi piilottaa vaatteiden alle. Hännällä vain oli ikävä taipumus elää omaa elämäänsä ja luikerralla esiin ilman varoitusta. Näin kävi lastentarhan kevätjuhlassa, jossa Milli kahden muun tytön kanssa esitti ohjelman viimeisenä numerona kevätlaulun. Aivan lauluesityksen lopussa häntä työntyi ulos Millin juhlamekon alta ja alkoi heilua musiikin tahdissa. Hieman punastuen Milli jatkoi rohkeasti lauluaan, mutta kaverit hänen vierellään, viuhuvan hännän nähdessään, sekosivat täysin sekä sanoissa että sävelessä. Koko numero meni aivan plörinäksi yleisön luullessa tyttöjen hermoilleen liikaa täpötäydessä liikuntasalissa.

Seuraavana syksynä Milli aloittaisi koulunkäynnin. Tytön vanhemmat olivat sitä mieltä, että häntä joutaisi nyt viimeistään poistettavaksi. Odotettavissa olisi lisää tuon lauluesityksen kaltaisia tilanteita ja he pelkäsivät, että Milli joutuisi koulussa kiusaajien hampaisiin. Mutta Millipä ei enää halunnut enää luopua hännästään. Se oli kuin ylimääräinen käsipari tai selänpuoleinen auttaja, varsinkin kun hän oli vähitellen oppinut paremmin hallitsemaan hännän liikkeitä. Tytön vanhempien yrittäessä ylipuhua Milliä suostumaan hännän leikkaukseen tyttö vain pudisti päätään ja sulkeutui itkemään lohduttomasti omaan huoneeseensa. Nyt oli lääkärikin, tytön kanssa jutellessaan, tullut sellaiseen päätökseen, että häntä oli niin tärkeä osa Millin kehoa ja personaa, että sen poisto saattaisi aiheuttaa elinikäisen trauman. Siispä häntä jäi paikoilleen.

Kesä kaartui kohti syksyä ja kohta alkaisi koulu. Vaikka tytön vanhemmat olisivat edelleen jatkaneet hännän piilottamista vaatteisiin, oli Milli itse päättänyt, että kouluun mennessään hän antaisi hännän heilua vapaasti. Tämä ei ollut aivan yksinkertainen juttu, sillä häntä oli kasvanut myös paksummaksi ja hento tumma karva peitti sen kokonaan. Kaikkiin vaatteisiin piti tehdä hännänmentävä siisti aukko; myös hameisiin, koska juurestaan viiden sentin paksuinen häntä olisi nostanut mekon helman taivaisiin.

Ensimmäinen koulupäivä on kaikille lapsille jännittävä, Millille se oli sitä monin verroin. Hännällistä koululaista ei ollut kukaan ennen nähnyt. Luokanopettaja kyllä tiesi Millin salaisuuden, mutta oli yhteisestä sopimuksesta jättänyt sen kertomatta muille opettajille. Suuri oli hämmästys opettajien ja oppilaiden keskuudessa, kun Milli rohkeasti asteli koulun pihalle pitkä häntä kauniisti kierukalla, jonka päässä oli vaaleanpunainen rusetti.

Kun nimenhuudon jälkeen lapset kokoontuivat luokkiinsa, kaikki Millin luokkakaverit halusivat koskettaa häntää. Milli katsoi opettajaa kysyvästi. Kun tämä nyökkäsi hymyillen, antoi Milli luvan. Hän oli oppinut niin hyvin hallitsemaan häntänsä liikkeitä, ettei se alkanut villisti viuhua edestakaisin, vaikka monet pienet kädet sitä koskettelivat. Alkuhämmennyksen jälkeen Milli ja hänen häntänsä sulautuivat vaivatta koulunsa aloittaneiden lasten joukkoon.

Suurin osa ylemmillä luokilla olevista oppilaista suhtautui hännälliseen tyttöön niin kuin muihinkin hieman erilaisiin koululaisiin, ymmärtävästi ja ensikohtaamisten jälkeen ikään kuin luonnollisena ja jokapäiväisenä asiana. Oli kuitenkin, kuten niin usein tapaa olla, tyttöjengi, joka katsoi oikeudekseen pilkata ja kiusata vähänkin – heidän määrittelemästään – tavallisuudesta poikkeavia yksilöitä.

Erään koulupäivän välitunnilla, kun välituntivalvoja oli joutunut viemään pihalla polvensa kolhineen pojan paikattavaksi terveyssisaren luokse, kerääntyi tämä neljän tytön porukka Millin ympärille. Isot tytöt haukkuivat Milliä karvaiseksi apinaksi ja vaikka miksi. Kun Milli ei ollut herjaamisesta millänsäkään, he alkoivat tuuppia häntä. Milli yritti livahtaa ulos yhä kovemmin häntä tönivien tyttöjen piiristä. Mutta silloin he kävivät häneen käsiksi tarttuen Millin tummiin hiuksiin ja repien hänen vaatteitaan. Se oli virhe. Millin suuttuessa nyt jo metrinen häntä alkoi puolustaa emäntäänsä. Yhden tytöistä se kamppasi nurin kietoutuen hänen jalkojensa ympäri, toista kiusanhenkeä häntä tökkäsi silmään, kolmas sai viuhuvan piiskaniskun takapuolelleen ja neljäs lähti pelästyneenä kiljuen karkuun. Siihen loppui kiusaaminen.

Hännän lisäksi Milllillä oli muitakin hieman hämähäkkiapinaan viittaavia ominaisuuksia. Hän oli notkea, ketterä ja jäntevä. Liikuntatunnilla muut lapset katsoivat silmät suurina, kun Milli kapusi silmänräpäyksessä köyttä pitkin katonrajaan, irrotti kätensä ja liukui alas häntä kietoutuneena köyden ympäri. Pallopeleissä, varsinkin koripallossa, Milli oli täysin ylivoimainen hännän toimiessa jousena, joka ponnautti tytön korkealle muiden pelaajien yläpuolelle. Telinevoimistelussa Milli oli häikäisevän taitava hännän antaessa muutenkin osaavalle tytölle varmuuden siitä, että otteen lipsahtaessa tuo selkäpuolen apuri tarttuisi salamannopeasti rekkitankoon, nojapuuhun tai puomiin. Osallistuessaan erilaisten palloilulajien turnauksiin Millin häntä aiheutti myös loputtomia kiistoja, koska minkään lajin säännöissä ei häntää ollut otettu huomioon. Hyvin pian Milli ymmärsi, etteivät perinteiset telinevoimistelun lajit olleet häntä ja hänen häntäänsä varten. Oli siis suunnattava katse muualle.

Kuusitoista vuotta täytettyään Milli hankki kesäansioita kulkien ympäri Suomea kiertelevän Temppula-sirkuksen mukana. Sirkuskentän laidalla oli suuri plakaatti, jossa Millin nimi oli kirjoitettu kissankokoisilla kirjaimilla: ”Tulkaa ja nähkää Milli! Tuo nuoralla kävelevä taituri ja ilman turvaverkkoa trapetsilla liitävä ihmetyttö!”. Milliä tuo mainos hieman nauratti, koska hänelle nuorallakävely ei ollut konsti eikä mikään. Trapetsilla taiturointi oli kyllä haasteellisempaa, mutta kun partnerina oli toinen sirkuksen kummajainen, Välikäsi-Vili, ei vaaratilanteita päässyt syntymään. Vilillä oli, nimensä mukaisesti, tavallisen käsiparin lisäksi kainaloista esiin tulevat välikädet. Neljällä kädellä temppuilu suuren teltan katonrajassa oli siksi puolta helpompaa.

Milli ja Vili viihtyivät muutenkin yhdessä. Vapaa-aikoina heidät nähtiin usein kävelyllä puistossa Vilin pitäessä yhdellä kädellä Lilliä kädestä ja toisella hännästä, kahden käden jäädessä vapaaksi vaikkapa ostamaan isot tuplalötötteröt kioskilta. Liikkuessaan kaupungin kaduilla sirkus sai ikään kuin ilmaista mainosta, koska tällainen pariskunta herätti ansaittua huomiota minne he sitten kulkivatkaan. Kesätyöt päättyivät syksyn tullessa. Milli ja Vili jatkoivat yhteydenpitoa molempien jatkaessa koulunkäyntiä, nyt lukiossa.

Kesällä he taas lähtivät kiertävän sirkuksen matkaan, kumpikin jo maanlaajuista mainetta saavuttaneena akrobaattiparina. Temppula-sirkuksen omistaja, Aimo Temppunen, oli jo vanha mies, joka oli vuosikymmeniä kiertänyt ympäri Suomea ja muita Pohjolan maita. Ilman Millin ja Vilin suurta huomiota saanutta esitystä, hän olisi ollut valmis lyömään teltat kasaan lopullisesti. Temppula antoi kuitenkin toimeentulon niin suurelle joukolle esiintyjiä, eläintenhoitajia ja muita työntekijöitä, että Aimo ei millään hennonnut jättää kymmeniä, jo ystäviksi tulleita, ihmisiä heitteille. Koulunsa ylioppilastutkintoon päättäneet Milli ja Vili myös miettivät kuumeisesti mitä tehdä seuraavaksi. Olisiko tämä viimeinen kesä sirkuslaisena? Heillekin sirkuksesta oli ehtinyt jo tulla elämäntapa. Ja nytkö tällä kiehtovalle ja jännittävälle elämälle pitäisi sanoa hyvästit?

Kun Milli ja Vili jälleen kerran poistuivat raivoisien aplodien saattelemana suurelta areenalta, Aimo lähestyi heitä suuri kysymys mielessään: voisivatko Milli ja Vili ottaa sirkuksen toiminnan vastuulleen? Aimo kyllä kulkisi neuvonantaja pari vuotta matkassa ennen kuin jäisi lopullisesti eläkkeelle. Teltan ulkopuolelle oli kerääntynyt suuri joukko sirkuslaisia jännittämään, mikä olisi kaksikon vastaus. Se vastaus oli ”kyllä!”. Sirkuksen väen kättentaputukset ja riemuhuudot melkeinpä hukuttivat alleen yleisön mylvinnän. Kun suosionosoitukset viimein vaikenivat, myös Milllillä ja Vilillä oli kerrottavaa. Milli oli tuolla suuren teltan korkeudessa trapetsilla liitäessään suostunut Vilin kosintaan. Viimeisen kolmoisvoltin pyörähdyksessä sormukset oli pujotettu sormiin ja siinä ne nyt kiilsivät sirkuksen uusien omistajien nimettömissä.

Näin sirkus jatkoi kiertokulkuaan uusien johtajien hellässä huomassa kasvattaen suosiotaan jopa Keski-Eurooppaa myöten. Kun Milli ja Vili vuosia myöhemmin saivat kaksoset, oli tytöllä soma hännännypy ja pojalla kainaloissaan pienet välikäsien alut.