Pikkupoikia – ja varmasti monia tyttöjäkin – tuli ja tulitikut ovat aina kiehtoneet. Tulen hallittu hyödyntäminen on kohtuullisen uusi taito ihmiskunnan historiassa. Päivittäiseen käyttöön tuli pystyttiin ottamaan noin 300 000 vuotta sitten. Hallitsematon käsittely onkin sitten paljon vanhempi trendi. Eri ikäiset pojat edelleen edustavat pääasiassa tuota varhaisempaa käytäntöä.
Ensimmäinen muistumani tulesta on tapiolalainen jouluntienoo kynttilöineen. Äidin luvalla saan viiden vuoden ikäisenä raapaista tulitikun fosforipäällä askin sivua ja kokea syttymisen ihmeen. Vielä oudompaa on se, että tuli tarttuu tikusta kynttilän sydämeen. Sitten äidin kanssa yhdessä puhalletaan tikku sammuksiin, etteivät pienet sormet pala. Pian jo osaan ja saan tehdä saman taikatempun itsenäisesti – äidin valvovan silmän alla tietysti. Kynttilän sammuttaminen onkin sitten edistyneemmän tulenkäyttäjän rutiini: käsi leikin taakse ja nopea, kova puhallus. Steariinitahrat pöytäliinalla ovat hankalia poistaa. Tuli oli joulunvieton keskiössä muutenkin: kuusessa paloivat oikeat kynttilät ja tähtisadetikku ripustettiin joulupuun oksalle ja tuikattiin ritisemään.
Tulitikkuleikeistä lapsia varoitettiin tiuhaan. Vanhemmat – ainakin 50- ja 60-luvun taitteessa – eivät myöskään epäröineet tarttua H.C.Andersenin koottuihin satuihin tai Jöröjukka-kirjaan. Pientä tulitikkutyttöä, tuota äärimmäisen ahdistavaa välinpitämättömyyden ja hypotermian kuvausta, en tyttärentyttärilleni lukisi ennen teini-ikää. Jöröjukka taas on todellinen esimodernin ajan lastenkasvatuksen käsikirja, joka on hyvin kestänyt ajan riennon – tosin lähinnä mustasta huumorista pitävän aikuisen näkökulmasta. Lastenlääkäri Heinrich Hoffmannin luoma alkuperäinen saksankielinen teos julkaistiin jo vuonna 1845 myyvällä alaotsikolla ”Hauskoja tarinoita ja hupaisia kuvia”. Kirjaa suositeltiin luettavaksi 3 – 6 vuotiaille lapsille. Ensimmäinen suomennoskin ilmestyi jo 1860-luvulla. Karmeat kuvat ja synkeät tarinat ovat jo kohta kaksisataa vuotta vieneet miljoonien lasten yöunet. Ja jos onkin luennan jälkeen onnistunut nukahtamaan, Peukalon-imijä Pekan julma kohtalo on taatusti säpsäyttänyt lapsen hereille omaan itkuunsa kesken levottomien uniensa: kraatari syöksyy ovesta ja nips-naps leikkaa peukalot irti. Hyytävää… Kirjassa on totta kai myös opettavainen tarina Laura-tyttösestä, joka äidin lähdettyä asioille alkaa yksin kotona leikkiä tulitikuilla. Arvaahan sen miten siinä käy kissojen Missisen ja Massisen varoituksista huolimatta: ”Laurasta nyt ainoastaan kenkäpari jälkeen jää. Ynnä läjä tuhkaa vaan, niinkuin näyttää kuva tää.” Tuolta pohjalta sai olla melkoisen rohkea poika tai tyttö, joka uskalsi salaa tulitikkuja raapia.
Tulen kanssa sain isommassa mittakaavassa luvallisesti touhuta joitakin vuosia myöhemmin Vekkan kesäkodin rantasaunan lämmittäjän apulaisena. Tarttui se liekki tikusta tuohenkäppyräänkin ja siitä edelleen koivuklapeihin. Niin kuin perinteisesti on ollut ja on aina oleva, sai muuripadan kanssa touhuta pitkään ennen kuin saattoi olla varma, että padan pesässä puut syttyivät kunnolla palamaan. Kiukaassa kohisi jo aikaa sitten toinen pesällinen, kun padan alta tuprusi vielä savua sisätiloihin. Saunan lämmitysseremonia oli kiehtovaa ja hieman pelottavaa seurattavaa. Saunapirtin hämäryys, syttyvien puiden ritinä, tulen loimotus, savun tuoksu, kuumenevan löylyhuoneen lämpö iholla – nuo kaikki jättivät elinikäiset muistot, jotka pulpahtavat pintaan mieleni syvyyksistä aina, kun pääsen puusaunaa lämmittämään.
Lomanviettopaikan kesäkaverien kanssa Ritvalan kallioilla ja metsiköissä telmiessämme pääsimme ilman aikuisten välitöntä valvontaa tulella pelaamaan. Majoja rakennettiin rantalepikkoon ja onkikallion laelle viriteltiin nuotioita. Kivistä kasattu nuotiopaikka siinä valmiina olikin eikä lähistöllä ollut onneksi mitään herkästi syttyvää. Illan hämärässä tulen loimu oli hypnotisoiva. Moneen kertaan kerrotut kummitusjutut muuttuivat yhtäkkiä pelottaviksi, kun leirinuotion valaiseman kehän ympärillä huokaili elokuinen pimeys. Jonkun kesäpojan isoveljen tai isän kanssa pääsimme mukaan saaliskalojen savustukseen. Tulen kypsentävä voima teki vaikutuksen samoin tumman kuparikylkiseksi paahtuneen pikku ahvenen tai ison lahnanlötkön savuinen maku. Eräretkitunnelman katkaisi ikävästi ruokakellon kilkatus. Toisaalta eihän muutaman kalan rääpimisellä koko päivän liikkeellä olleiden poikien nälkä mihinkään hävinnyt. Mutta taas tuli eräs tulen käyttötarkoitus tutuksi. Kesäkodin keittiön herkkuja ahmiessa oli mukava jutella onkireissuista ja kalojen savustuksesta. Vanhempien oli helppo arvata vaatteiden hajusta, missä poikajoukko oli illansuun viettänyt.
Tapiolan vallihaudoilla pitkien, kuumien kesien lähes lopputtomat inkkarileikit saivat lisämaustetta varusteluetteloon jousipyssyn ja sulkapäähineen lisäksi ilmestyneestä tikkuaskista. Kuka lienee sen kotoa lainannut? Tulitikkujahan oli riittämiin lähes joka pojan kotona: tupakointi oli yleistä, mutta tupakansytyttimet vielä harvinaisia. Miten intiaanit kommunikoivat? Savumerkeillä tietysti. Tuohan oli nähty moneen kertaan mustavalkoteeveen rakeiselta ruudulta. Savua syntyy helposti, kun palaminen on huonoa. Risuja ja kuivia oksia alle ja päälle runsaasti sammalta sekä jäkälää – johan tupruaa. Äidiltä lainaamalla rantafiltillä sitten savumerkkejä lietsomaan. Kesät kun aurinkoisella 60-luvulla olivat kuumia ja lähes sateettomia, saattoi myös taistelutantereesta savun tuottamiseen nyhdetty materiaali olla rutikuivaa. Lopputulos oli useammin kuin kerran liekkien leviäminen nuotiota ympäröivään maastoon ja hätääntyneiden apassien sadetanssi käryävän aluskasvillisuuden päällä. Rantahuopa toimi kohtuullisesti sammutuspeitteenä ja jos ei muuta nestettä ollut saatavilla, oli oikein tähdätty pissasuihku tehokas täsmäase. Inkkariheimo oli tuollaisen urakan jälkeen uskottavassa sotamaalauksessa nokisine naamoineen. Puoliksi palanut äidin paras rantafiltti oli syytä kätkeä vaikka kk-pesäkkeen ammuskoloon nokkosten alle.
Näistä leikeistä viisastuneena ymmärsin jäädä rannalle kättä heiluttamaan, kun NMKY:n intiaanileirin pahat pojat työnsivät kesäyön hämärissä veneen järvelle ja soutivat lähisaareen makkaran paistoon. Pidimme iltaisin luvatta tulta kuusikon siimekseen pystytetyn telttaleirin nuotiopaikalla, mikä sekään ei aivan vaaratonta ollut. Karjalohjan leirikeskuksessa ei intiaanikylästä tosin ollut monen minuutin juoksumatka alueen päärakennukseen sammutusapua saamaan. Saaressa punanahat olivat vain omien taitojensa ja harkintakyvyn varassa. Kumpaakaan ei ollut ilmeisesti aivan riittävästi. Seuraavana päivänä yrmeä savunhajuinen kolmikko odotti bussia kotiin elinikäisen porttikiellon Namikan leireille saaneena. Syynä oli puoliksi kulotettu saari.
Räkälän alle rakentamassamme kissan pissan hajuisessa majassa valaistus hoitui kynttilöillä. Tikkuja ja kynttilöiltä tarvittiin myös talvella lumilinnoihin valoa tuomaan. Lumipalloista tehdyt linnat eivät pitkään kestäneet. Yleensä naapurikadun poikajoukko kävi rakennelman harjoittamassa jo samana iltana. Menninkäisentien Kolmirinteen kerrostalojen etupihoille traktorin kasaamiin metrien korkuisiin lumikasoihin kaivetut luolastot olivat kestävämpää sorttia. Nyt kun asiaa miettii, on ihme, ettei kukaan onnistunut flambeeraamaan itseään. Lakkanailoniset toppatakit päällä siellä kasan sisällä ryömittiin ja klaustrofobisen ahtaissa luolissa istuttiin hiestyneinä herkästi syttyvän takin hiha parin sentin päässä savuttavasta ja räpsivästä kruunukynttilästä heiluen.
Tulitikuilla saattoi toimittaa monenlaista muutakin puuhaa. Ne kävivät hyvin pelimerkeistä pokeripeleissä ennen oikeisiin kolikoihin siirtymistä. Tikkuja käytettiin rakennustarvikkeina Airfixin muovisilla sotaäijillä leikkiessä. Askarteluunkin ne sopivat: monella käpylehmällä oli tulitikkujalat. Myös laatikoita käytettiin askartelumateriaalina. Nukkekodin piironki syntyi liimaamalla helposti muutamasta laatikosta ja näppärä, joka joulu uudelleen käytettävä ja täytettävä joulukalenteri 24:stä tyhjästä tikkuaskista.
Yhdenlainen rohkeuden ja sorminäppäryyden osoitus oli tikun polttaminen kokonaan – sormilla kiinni pitäen. Temppu vaati tulen hallintaa ja hieman hermoja. Palohaavat sormissa eivät olleet mikään harvinaisuus. Isoilta kundeilta opittiin sussunpieru, joka oli eräänlainen köyhän miehen ilotulite. Siinä otetaan täydestä askista yksi tikku, raapaistaan siihen tuli ja tungettiin nopeasti takaisin avonaiseen askiin fosforipäätyyn. Komea leimahdus noin 50 tikusta purkautui. Ilkeimmät tyypit tekivät sussunpierun antaessaan tulta kaverin tupakkaan. Yleensä vain uhrin kulmakarvat ja silmäripset kärähtivät.
Tulitikkurasiat – joita myytiin yksittäin ja kymmenen rasian punteissa – olivat hienoja ja huolella valmistettuja. Ne eivät olleet niillä parilla tylsällä kuvalla Virossa valmistettuja nykyisiä bulkkituotteita vaan koristeellisia, kauniita käyttöesineitä. Rasioiden kanteen oli liimattu jos jonkinlaisia kuvia: miehiä ja naisia kansallispuvuissa, maa- ja merivoimien upseereita kauluslaattoineen, elokuvajulisteita minikoossa, kauppojen ja yhtiöiden reklaameja, matkailukohteita mainoksia ja vaikka mitä muuta. Näitä etikettejä kerättiin lähes yhtäläisellä innolla kuin postimerkkejä. Etiketin irrotus tehtiin samaan tapaan kuin filateliapuolella, höyryttämällä tai liottamalla. Arvon määrittely oli hieman vaikeampaa, mutta sillä ei ollut suurta merkitystä; kerättiinhän purkkakuviakin vain keräämisen ilosta. Täyden sarjan kokoon saaminen oli todella vaikeaa, vaikka tyhjiä rasioita lojui maahan heitettynä siellä missä tupakantumppejakin oli kasoittain. Minulta puuttui puolet maavoimien upseeristosta, merivoimien kohdalla tilanne oli vielä huonompi. Kansallispuvut eivät niinkään kiinnostaneet.
Teini-iässä savukkeet leijailivat salakavalasti kuvioon mukaan. Esimerkkejä oli riittämiin sekä kotona että Tapiolan yhteiskoulun takametsikössä, partiomajan takana. Kaikki eivät suinkaan polttaneet, mutta tupakoimattomat olivat poikkeusyksilöitä kaveripiirissä. Stendareita näki harvoin. Bensiinitäyttöisinä sytkärit haisivat lähes yhtä pahalle kuin käryävät savukkeet ja olivat niin helposti vikaantuvia, että tikkuaski piti joka tapauksessa olla varalla. Vaikka olihan se Ronson hieno peli. Kännykän ja taskulamppuappsin vielä odottaessa keksijäänsä tulitikulla saatiin hetkeksi hieman valoa pimeisiin kohteisiin. Eräretkellä, sillä yhdellä, jolle uskaltauduin lähteä, minut pelasti pahalta kylmettymiseltä aski tikkuja ja Agatha Christien pokkari, jonka sivut olivat jo valmiiksi irtoilleet. Sateen jälkeen nuotion sytyttämiseen eivät pelkät tikut silloin riittäneet.
Tulitikkuleikkien ääripää on pyromania eli tuhopolttohimo, jota ei pidä sotkea murhapolttoon tai liekitettyyn vakuutuspetokseen. Pyromaniassa tekijä hakee mielihyvän kokemusta ja voiman tunnetta. 70-luvulla tällaisia fiiliksiä koettiin aivan Kolmirinteen lähituntumassa, kun vuosikymmenen puolivälissä sarja tuhopolttoja riivasi Tapiolaa. Uutisia näistä saattoi lukea Länsiväylästä ja noteerattiin sarjapoltot Hesarinkin sivuilla. Olisimme voineet syyllistyä seurakunnan Olotilan paloon jo 60-luvun puolella sen alla muutaman viikon kerhomajaa pitäessämme. Ainekset olivat kyllä kasassa: tulitikut, kynttilät, tupakat ja Räkälän lattia koijan kattona. Toukokuun 22. päivä 1976 aamuyöllä heräsin hälytysajoneuvojen ääniin ja valoihin. Aamulla kävimme porukalla ihmettelemässä savuavia raunioita. Räkälä oli palanut maan tasalle. Tosin tämän kokoluokan liekki-iloitteluun tarvittiin tulitikkujen lisäksi jerrykannullinen bensaa ja vinoutunut minäkuva.
Tulitikulle löytyi sekä hygienia- että saniteettikäyttöä. Kesätyöpaikan ruokalassa näki tulitikkua usein käytettävän siitä toisesta päästä mattoveitsellä teroitettuna hammastikun korvikkeena. Vessassa käynnin ikävät ödöörit pari raapaistua tikkua peitti hienosti. Jos Vallareiden sotaleikeistä tuli urhea mohikaani itku silmässä ja tikku sormessa kotiin, steriloitiin parsinneulan kärki tulitikun liekissä ennen toimenpidettä. Lisäksi tulitikku tai laatikko toimi myöhemmin luontoretkien kuvauskohteissa kätevänä mittasuhteiden määrittäjänä. Pientavaroiden säilytysrasiana tikkuaski oli vertaansa vailla: pienet naulat ja ruuvit paitsi säilyivät hyvin tallessa kulkivat myös vaivatta nikkaroijan mukana.
Miksi muuten tulitikku on 4,5 sentin mittainen? Kanuunoiden sytytyslanka oli juuri noin lyhyt. Onhan tietysti edelleenkin saatavilla erikoispitkiä tikkuja ja lähes kymmenen sentin pituisia takkatikkuja, ne vain eivät farkkutakin rintataskuun mahtuneet. Hämmästyttävintä on kuitenkin se, että nykyaikainen varmuustikku täytti vasta viime vuonna 100 vuotta. Epäilen kuitenkin, että ihmiskunta ei hevillä tikuistaan luovu. Tulkoon lähitulevaisuudessa sitten minkälainen kyborgi tahansa bionisella lonkerollaan tulta tarjoamaan keuhkoystävälliseen virtuaalisavukkeeseen, on lonkeron päässä todennäköisesti tulitikku.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan varjoissa” (Mediapinta 2020)
Turun museokeskus,
Porin tulitikkutehdas Oy