Ensimmäinen tie on asfalttia ja se vie ruotsinkieliseen päiväkotiin. Kulku kohti dagista käy hitaasti äidin kanssa käsikkäin. Rakennuksen edessä on suuri työmaakuoppa, joka pitää ylittää huojuvaa lankkusiltaa pitkin. Tartun äitini käteen molemmin käsin. Äärimmäiseen verkkauteen on syynä myös se, että en pidä lastentarhasta.
Jälkikäteen ihmettelin miksi vanhempani valitsivat minulle ruotsinkielisen päivähoitopaikan. Isäni äidinkieli oli ruotsi ja äitinikin puhui sitä sujuvasti, mutta emme me kotona ruotsia käyttäneet. Kyllä minä muutaman ruotsinsanan opinkin: gummorron, frööken, takskaduhaa ja adjöö. Päällimmäisiksi muistoihini jäävät määrittelemätön vastenmielisyys ja vastahakoisten askelten kaiku aamuisen kivikaupungin autioilla kaduilla.
Tapiola ei ole kivikaupunki. Puutarhakaupungin reitit ovat hiekkaisia teitä tai leveitä laatoitettuja väyliä. Asfaltille vedettyjä pätkiä on harvakseen. Kuten Helsingissäkin, ensimmäinen käyntini kotikatuni, Menninkäisentien, päässä sijaitsevaan Lastentaloon tapahtuu äidin kädestä kiinni pitäen. Pian koittaa vapaus kulkea omin neuvoin. Reitti on helppo ja turvallinen: vain yksi autoteiden risteys osuu Silkkiniityn viertä myötäilevälle, päiväkotiin vievälle hiekkatielle. Monesti tuon muutaman sadan metrin matkan kuljen oman pihapiiriin kavereiden kanssa mennen tullen.
Sora rahisee juoksussa kenkien alla ja Silkkiniityn nurmikentiltä kantautuvat koululaisten iloiset huudot ja kiljahdukset. Vaikka päiväkodissa ei minkäänlaista kurittomuutta suvaita, menen sinne mielelläni. Siellä leikitään, askarrellaan ja opitaan monia uusia asioita. Ennen kaikkea, se on paikka, jossa lähes kaikki Kolmirinteen kaverit käyvät. Ystävyys syventyy ja valmius astua ruohokentän toisella laidalla näkyvään, valkoiseksi rapattuun Aarnivalkean kansakouluun kasvaa.
Tie kansakouluun kulkee Silkkiniityn poikki kuraista polkua pitkin. Taas on äidin käsi turvana, kun koulu alkaa. Onhan rakennus suuri ja hieman pelottavakin, oikea kansakoulu. Kurissa ja nuhteessa 60-luvun alun koulua käydään. Kun ensimmäisten vuosien ankara miesopettaja vaihtuu nuoreen, ystävälliseen naisopettajaan, kulku kohti valkoista taloa kevenee kummasti. Osasyynä on kuraisen polun korjaaminen kunnon hiekkatieksi. Tien reunalle ilmestyneet katuvalotkin kertovat, ettei kyseessä ole mikä tahansa tienpätkä. Olen alkutaipaleella kohti vuosikymmenien koulutusta ja opintoja.
Päiväkodin pihasta näkyy kansakoulu, kansakoulun pihasta näkyy oppikoulu. Eräänlaisen vihreän nurmisen kolmion sisään ne kaikki mahtuvat. Koulu on valtavan iso, moneen suuntaan leviävä laitos. Oppilaita on monta sataa. Ensimmäisen päivän jännitys on niin kova, että olen pissata housuihini. Äiti on töissä.
Kun syksy etenee ja lehtipuut muuttuvat mustiksi rangoiksi, kotini ikkunasta näkyy Tapiolan yhteiskoulun valkeaa seinää. Koulu ei paljon lähempänä voisi olla. Vain pari sataa metriä Menninkäisenpolun hiekkaa ja olen koulun pihassa. Kadehdin luokkakavereitani, jotka voivat pyöräillä kouluun; talvella tosin hieman vähemmän. Koulun läheisyys ahdistaa, kun opinnot eivät suju. Lukiossa mieli muuttuu. Illat pitenevät elokuvissa ja kirjojen ääressä. Lukion kahtena viimeisenä vuotena myös oppikirjat valvottavat myöhään. Koepäivän kahdeksan aamuna voin herätä varttia vaille.
Kuva: Wikipedia
Korkeakoulu on Helsingissä. Yliopisto ei näy edes Tapiolan Keskustornin ylimmästä kerroksesta kolikoilla toimivalla kaukoputkella sihdatessa. Paluun asfaltin ja betonin maailmaan teen vihreällä bussilla. Jännitykseen sekoittuu innostus ja toivo.
Nyt en voi herätä varttia vaille, mutta matka nopeimmalla yhteydellä kävelyineen vie vain puoli tuntia. Reitti opinahjoon on ensin Simonkentän linja-autoaseman laiturilta ja myöhemmin Helsingin rautatieaseman laiturilta käytännössä saman pituinen: 10 minuuttia, jos ei juoksuksi tarvitse pistää. Joskus joutuu pistämään. Kiireisten askelten kaiku hukkuu autoliikenteen taukoamattomaan jyrinään ja raitiovaunujen kirskuntaan.
Sitä en osaa aavistaa, että tuo jalan kuljettava kilometrin matka tulee olemaan reittini loppuosa seuraavat 40 vuotta. Jos joku olisi syksyllä 1976 tuollaisen profetian minulle esittänyt, olisin taatusti naurahtanut epäuskoisesti ja sanonut: ”Totta kai joo – ja aurinko kiertää maata.”
Tapiola vaihtuu Helsinkiin. Vihreä bussi vaihtuu siniseen bussiin.
Yliopisto-opinnot vaihtuvat työntekoon yliopiston hallinnossa, Helsinki vaihtuu Järvenpäähän ja sininen bussi vaihtuu punaiseen lähijunaan.
Järvenpään vaihtuu Vääksyyn. Lyhyt punainen lähijuna vaihtuu pitkään punaiseen junaan, jota vetää Neuvostoliitossa tehty kulmikas veturi. Sähköveturin kylkeä koristaa ohut vihreä raita. Toisinaan tuo runsaan tunnin pituinen junamatka taittuu virtaviivaisessa italialaisessa junassa, jonka valkeaan kylkeen on vihreällä maalilla vedetty leveä vihreä raita. Lahden asemalla paluutani odottaa ensin sininen, sitten harmaa ja lopulta punainen auto.
Yliopiston rakennusten varjostama Hallituskadun osa nimetään 1995 Yliopistonkaduksi. Nimi muuttuu, mutta yksi asia tuolla viimeisen koulutieni päättävällä kolmellasadalla metrillä pysyy ennallaan. Arvioni mukaan kaikkina noina neljänä vuosikymmenenä tuon kadunpätkän kummankin puolen jalkakäytävät ovat olleet taloremonteista tai kaivutöistä täysin vapaat noin kuusi kuukautta.
Otsikko on lainaus V. A. Koskenniemen sanoituksesta Jean Sibeliuksen säveltämään lauluun ”Koulutie”.