Heidi-vaimoni isällä, Vikellä, on aina ollut vene ja perämoottori: komeimmillaan virtaviivainen menopeli, työntövoimana 50-hevosvoimainen Mercury. 80-luvulla tällä veneellä tehtiin picnic-reissuja lähisaarille ja vedettiin hiihtäjää ristiin rastiin pitkin Päijännettä Lampisen vesisuksien kannattelemana. Taiteilijan eläke on pieni. Kun eläkkeellä jääminen oli tosiasia, polttoainetta ahnaasti hörppivästä moottorista ja jo parhaat vuotensa nähneestä pikaveneestä oli luovuttava. Ilman venettä ei järven läheisyydessä asuva kalamies tietenkään voinut olla. Lasikuituinen valko-oranssi Terhi-soutuvene, jonka puulevyllä vahvistettuun perään oli ruuvattu käytetty neliheppainen Evinrude, sai nyt kelvata. Pääsihän silläkin yhdistelmällä kalaan ja saariin – joskin hieman verkkaisemmin.
Terhi – soutajan painajainen
Terhi oli vähän helkkarin huono soudettava – ainakin minun kokoiselle miehelle. Tuhto oli hankaimiin nähden väärässä paikassa ja airoilla venettä liikuttaessa olennainen jalkojen vastanypy aivan liian lähellä. Koska pystyin soutamaan Terhiä vain puolilotusasennossa, en saanut aironvetoihin kunnolla voimaa. Selkäni kipeytyi ergonomian puutteesta. Olisiko veneen runko ollut alunperinkin hieman viallinen? Terhi pyrki kääntymään väkisin oikealle. Se tarkoitti käytännössä sitä, että voimanjakoa täytyi koko ajan säätää. Oikean käden vedon piti olla aavistuksen voimakkaampi kuin vasemman. En kehdannut Vikeltä kysyä, mistä paatti oli hankittu.
Soutaminen on tietty hyvää liikuntaa, mutta tuolla veneellä pitkän taipaleen tuloksena olisi ollut selkäkramppi tai nivustyrä. Ne muutamat kerrat, kun kävimme lähisaarissa eväitä syömässä eivät olleet mitään huviretkiä airomiehelle.
Vesille venhosen mieli
Kun Viken kunto huononi, hän myi perämoottorin. Vene pysyi pääasiassa rannalla rallin päällä. Syksyn lehtien täyttäessä venhon, se putsattiin ja käännettiin ympäri talvea kohtaamaan. Vene ei vesille kovin usein päässyt. Sammaltakin kasvoi Terhin pohja.
Meillä oli 2000-luvun alusta jalasmökki Vesijärven rannalla. Jossain vaiheessa aloimme haikailla veneen perään. Heidillä oli kanootti, mutta se oli nuorisomallinen pikkolo. Kukaan muu perheenjäsenistä ei kääpiökanoottiin mahtunut eikä Heidi yhtenään järvellä melonut – olisiko ehtinyt tekemään puolen tusinaa kierrosta kesässä?
Eräästä soutuveneestä kävin vaihtokauppaa käteeni sopimatonta kitaraa vastaan. Kaupankäynti eteni jopa koesoutuun saakka. Se olikin hyvä testi. Tuo keltainen vene oli, jos mahdollista, vieläkin huonompi soutaa kuin Terhi. Päätin pitää huonon kitaran.
Sitten Vike, ehkäpä vaimonsa Inkerin painostuksesta, ehdotti Terhin antamista meille lainaan kesäksi. Heidi innostui ajatuksesta välittömästi. Minä oli hieman epäileväinen. Kenelläkään ei ollut kalustoa veneen siirtoon. Enkä ollut unohtanut Terhin surkeaa soudettavuutta.
Kuitenkin löysin itseni kesäkuun alussa roikkumassa Vääksyn kanavan sulun köydessä. Vieressä kellui Super Buster Magnum perässään kolmesataaviisikymppinen Yamaha. Kontrasti ei olisi voinut olla paljon suurempi. Soutaa nylkyttäen matka Päijänteen rannalta Vääksyn Kesän venevalkamaan kesti lähes kaksi tuntia – juoma- ja venyttelytaukoineen. Pyöräilyhanskat estivät pahimmat rakot. Voin kyllä tunnustaa, että hartioissa ja reisissä tuntui monta päivää.
Kesälomalla kävimme muutaman kerran soutelemassa. Pääosan kesää Terhi makoili toimettomana, nyt Vesijärven rantahiekalla. Tuoden näin lähes täyttä vastinetta venepaikkamaksulle.
Ystävä hädässä…
Syksyllä, päivien muuttuessa kirpeiksi ja järvien kylmetessä, lähestyi pelätty paluusoudun hetki. Onneksi harmittelin saunassa ääneen surkeaa venettä ja kohtaloani. Mökkinaapurilta heltisi lainaksi Dodgen pick-up, sellainen järjetön monsteri, jonka nokalla jymisee V8-turbodiesel. Epäilin pystynkö hallitsemaan tuota jättiläistä. Allu vain läimäytti hikistä selkääni ja iski pukuhuoneessa avaimet käteeni.
Auto oli tietysti automaatti ja hirvittävän törkyinen sisältä: lattialla pyörivät tyhjät tölkit keräsin apumiehen puolelle penkkiä. Ennen liikkeelle lähtöä muistelin ajo-ohjeekseni ensimmäistä autoani, alkeellista automaattivaihteista sukkanauha-Volvoa, jyräytin koneen käyntiin ja siirsin vaihteen D-asentoon. Koko kylä tuntui tärisevän turbon ottaessa kierroksia synkeästi murahdellen. Ajo rantaan onnistui hyvin syksyn pysäköidyistä autoista tyhjentämällä hiekkatiellä. Raahasimme veneen lavalle. Terhin perä jäi melkein metrin verran roikkumaan ulkopuolelle.
– Allu hei. Pitäiskö veneen perään laittaa jokin punainen rätti heilumaan? Se on aika paljon yli reunan.
– Ihan turhaa. Oranssi näkyy hyvin. Tää on sitten vaan yhdellä liinalla kiinni. Aja iisisti. Vasuri on sitten amputoitu, muista!
– Siis, mi-. Ai joo, automaatti. Kaasu ja jarru.
Ram ja Ramberg
Kun peruuttaa ei tarvinnut, jatkoin jylisevää matkaa lomakylän ympäri. Ylämäkeen laitoin lisää ”usvaa putkeen”. Sain vaivoin pidettyä rajusti hyökkäävän hirviö-Dodgen heiluvine lasteineen kylätiellä. Siitä yhtä soittoa kakkosneloselle, jolla vasemmalta tullut etuajo-oikeutettu bemarikuski huudatti torveaan ja näytti keskisormeaan ohi ajaessaan – aivan aiheesta tällä kertaa.
Jyristelin vanhan Vääksyn kautta, koska sunnuntain paluuliikenne täytti entisen nelostien. Keikkuvan kuormani nähdessään joku innokas olisi voinut soittaa poliisit perääni. Pääsin ongelmitta Majakan parkkialueelle. Jäljellä oli enää lyhyt soratien pätkä Terhin talvehtimispaikalle. Dodge murisi, hiekka pöllysi ja koivunoksat raapivat hytin kattoa.
Appivanhempani olivat viisaasti vetäytyneet ison rantakoivun taakse turvaan. Jätin koneen käyntiin ja kiipesin lavalle avaamaan sitä ainoaa liinaa. Terhi oli parin kilometrin tärinässä luistanut puoliksi ulos. Kun liinan lukko avautui, liukui vene kutakuinkin oikealla paikalle. Kolmistaan saimme paatin käännettyä ja airot lukittua kettingillä piiloon veneen alle. Pyyhkäisin paidanhihaan hikisen otsani ja kömmin takaisin hyttiin. Sakean savupilven saattelemana rynkytin tien päähän, mäkeä ylös ja takaisin kohti mökkikylää.
– No, mites reissu sujui? Saittekste botskin Päijänteen rantaan? Eiks oo hyvä kaara tää Tötsi?
– Joo. Hyvin meni. Kiitos lainasta. Oletko muuten ajatellut siivota hyttiä koskaan?
Terhin paluu
Seuraavana vuonna Terhi tuli taas lainaan. Tällä kertaa turvallisesti tuttavamme trailerilla ja sellaisen ilouutisen saattelemana, ettei venettä tarvinnut enää syksyllä palauttaa.
Joka kevät vene käännettiin ja pestiin. Joka syksy vene käännettiin toisin päin pesemättä. Siinä välissä pääsi Terhi joskus järvelle kellumaan. Aika turhaa puuhaa. Ja maksoihan se valkamapaikkakin muutaman kympin vuodessa.
Vike oli vielä irrottanut puisen perälevyn, joten perätuhdolla istuvan henkilön shortsien takamus kastui. Jokainen kesä muistin tuon ongelman. Jokainen kesä ehti loppuun ennen kuin sain tehtyä asian eteen mitään. Olisiko motivaatiotaso ollut alhainen? En ollut kalamies eikä veneestä ollut soudettavaksi. Yritin ehdottaa vaimolleni paatin myyntiä, mutta veneeseen kuulemma liittyi niin paljon muistoja, etteivät puolinaiset myyntiponnisteluni kauppoihin asti koskaan yltäneet.
Moottorin jyr… ininää
2017 kesällä kestitsimme mökillä tyttäreni poikaystävän äitiä ja tämän mökkikylässä asuvaa tuttavaa, Marjaa. Siinä auringonpaisteisessa iltapäivässä jutellessamme kävi ilmi, että Marjan isältä, Ekiltä, tulisi myyntiin uudehko sähköperämoottori, mukana akku ja laturi.
Olimme jo ennen tätä tapausta tutkineet Motonetin ja muiden senkaltaisten verkkokauppojen moottorivalikoimia. Malleja eri ominaisuuksineen oli kymmeniä: tehokas (on yhtä kuin reipas kävelyvauhti), pikalataus (tarkoittaa alle puolta päivää), kevyt (viittaa alle 20 kilon painoon), laatukomponentit (Kiinassa ne kaikki tehdään), testivoittaja (yhdessä testissä huippu, toisessa hännänhuippu)…
Valinta oli osoittautunut niin hankalaksi, ettei päätöstä syntynyt ennen kuin saimme sovittua treffit Ekin tyhjentyvän mökin pihalle. Minn Kota Endura Max 55 – vetävä nimi muuten – lisävarusteineen siirtyi hallintaamme alle kahdensadan euron hintaan. Laturi oli 60-luvulta ja latausaika jopa yli puoli vuorokautta. Ehdimme käyttää vanhaa laturia muutaman kerran kunnes muistin joululahjaksi saamani auton pikalaturin. Sillä lataus onnistui parissa tunnissa ja se näytti vielä akun kapasiteetinkin.
Nyt vihdoin perälevyksi ruuvaamani vesivanerin palat saivat moottorin kantaakseen. Ajaminen käsivarsi taakse ojennettuna osoittautui liian hankalaksi: käsi puutui ja kierteinen istuma-asento rasitti selkää. Ratkaisu löytyi naapurin veneestä mallia ottamalla. Pulttasin toiset vanerit oikealle laidalle. Jätin kuitenkin perälevyt paikoilleen, koska ne pitivät roiskeet ulkopuolella. Moottorin sivuasennuksella ajoasennosta tuli mukavan rento. Pari tyynyä pehmusteina teki matkaamisesta jopa nautinnollista.
Akku vain veneen pohjalle, johdot oikeisiin napoihin, kaasua ensin varovasti, potkuri melkein pinnassa kohisten, sitten äkkisyvän kohdalla Minn Kotan pudottaminen optimiajosyvyyteen ja kohta viiletettiin kokka vienosti kohisten kohti Veston saarta. Vauhti ei päätä huimannut, mutta lähes äänetön moottori mahdollisti keskustelun normaalilla puheäänellä ja pääsyn hyvin lähelle vesilintuja, jotka eivät osanneet Terhiä pelätä.
Mikä nimeksi paatille?
Neitsytmatkan jälkeen alkoi ankara pohdinta, mikä veneen nimeksi? ”Muna-anjovis” oli pitkään suosikki. Loppujen lopuksi ”Sillinkosto” hyväksyttiin yksimielisesti. Nimi viittasi vaimoni liialliseen sillin syöntiin eräänä jouluna ja sen aiheuttamiin melko ikäviin seurauksiin. Sähäkkä sähkömoottori laitaan ruuvattuna antoi Terhille paitsi uuden nimen myös uuden elämän.
Kajalle kahdessa minuutissa
Olimme aina halunneet päästä veneellä kauempana sijaitsevalle Kajankalliolle. Siitä ainoasta käynnistämme oli jäänyt vain hieman huono maku. Allulla oli tietysti Dodge-hirviön lisäksi myös hirmuinen pikavene, sellainen kiilamainen amerikanlättänä, jonka lähes 200 hevosvoimainen kone – ensin ruopattuaan laiturialueen sivustan – kiidätti meidät munuaiset irrottavalla tärinällä kahdessa minuutissa Kajalle.
Tuo picnic-retki oli oikea veneilyn irvikuva: kaikki piti tehdä valtavalla vauhdilla. Olin ottanut mukaan akustisen kitaran. Allu toivoi jotain hyvin lyhyttä biisiä. Häntä eivät rantakalliolla loikoilu ja kiireetön eväiden syönti kiinnostaneet. Kierreltyään hermostuneesti saarta puolisen tuntia hätisteli Allu meidät veneeseen. Aallonmurtajan luona hän riemuitsi hihkuen uudesta nopeusennätyksestä. Matka oli sujunut ensimmäisen kerran alle kahden minuutin.
Allu ehdotti parin viikon päästä veneretkeä Lahteen, heti kunhan hän vain saisi Yhdysvalloista tilaamansa uuden potkurin asennettua. Sen siivittämänä päästäisiin jo lähelle 60 km/t! Onneksi Allu häipyi omille teilleen loppukesäksi ja syyskuun alussa näimme kylän ilmoitustaululla pikaveneen ja Dodgen olevan myynnissä. Allun mökin myynti-ilmoitus oli siinä vieressä. Säästyimme lopullisesti uudelta ennätysrutistukselta.
Syysretki saareen
Sillinkosto halkoi nyt Vesijärven selkää vähän päästä. Syksy oli kaunis ja hämmästyttävän tyyni. Olimme menossa kohti Veston saarta, kun käänsin kokan vaivihkaa kohti Kajaa. Heidi nyökkäsi hyväksyvästi. Samoin Rolf-koira, joka auton kyydissä oli kuolaava ja läähättävä hermokimppu, lojui Sillinkoston pohjalla puoliunessa pelastusliivin mukavasti lämmittäessä.
Vain vartti ja olimme etsimässä rantautumispaikkaa. Parhaassa suojaisessa poukamassa kellui rantakoivuun kiinnitettynä harmittavasti pienehkö moottorivene. Emme olleet siis ainoita hienon iltapäivän nautiskelijoita. Eteläpuolelta saarta löysimme tuota pikaa hyvän paikan laskea maihin.
Saaressa mekastava teinipoppoo tekikin jo lähtöä. Pojat kusivat nuotioon, tytöt kikattivat siideripöhnässä ja makkarapakettien kääreet lojuivat pensaiden juurelle heitettyinä. Meidät nähdessään jengi ahtautui juomineen mölisten veneeseensä ja karautti kohti Kurhila-Hillilän kylärantaa. Saari oli nyt meidän.
Päästin Rolfin vapaaksi. Koira loikki kivikossa kuin kauris. Kaivoin puhelinta esiin ottaakseni ryntäilyn talteen. Videolle tallentui kyllä Rolle, mutta pysähtyneenä ja syömäpuuhissa. Se oli löytänyt heinikosta jotain ruuaksi kelpaavaa. Ryntäsin koiran luokse vain ehtiäkseni näkemään kuinka sinapilla kuorrutettu lenkkimakkaran jämä katosi eläimen kitusiin. Koira, jolle ei oikein mikään ruuaksi kelvannut, oli vapauden huumassa nielaissut pitkän pätkän kabanossia.
Olimme päässeet päämäärään. Olimme omalla veneellä Kajankalliolla. Syksyn nopeasti lyhentyvän päivän ajamina rantauduimme pian kesämaan poukamaan illan jo hämärtyessä. Yöllä Rolf voi erittäin pahoin. Olisimme muuten epäilleet myrkytystä, mutta video näytti, ettei lenkkimakkaraa suurempaa vaaraa ollut. Vuorokauden dieetti paransi yökkäävän koiran.
Kuohujuomaa Kurhilassa
Hyviäkin retkiä oli. Heidin jäätyä yhden ylimääräisen lukuvuoden jälkeen eläkkeelle keväällä 2018 päätimme juhlistaa tapausta veneretkellä, totta kai. Veston saaressa joku riehui raivaussahan kanssa. Sirittelimme siis saaren ohi kohti sitä paikkaa, mihin humalainen nuoriso oli karannut edellisenä syksynä. Nyt paikka oli autio ja tyyni.
Helteisen lauantain helliessä meitä, nostimme parit maljat kylmää kuohuvaa. Paksuturkkinen, läähättävä Rolf pulahti rantaveteen kahlaamaan saaden kohta peräänsä kiukkuisen kanadanhanhen. Hanhi jätti kuitenkin takaa-ajon kesken meidät ja pelottavan oranssin Sillinkoston nähdessään. Puoli tuntia myöhemmin näimme hanhiparin uivan kohti järven selkää. Reitti oli vihdoin vapaa. Heidi ehti vielä sopivasti naisten saunavuorolle.
Akun sieluelämää
Sillinkosto viihtyi nyt järvellä erinomaisesti. Monta retkeä ehdimme tehdä; luotto laitteistoon oli luja. Emme vain saaneet akun toimintatilan symboleista oikein tolkkua: kolme naamaa irvisteli mystisesti katsoi niitä millä valolla tahansa. Akkulaturi kyllä näytti täyden latingin, mutta ilmeisesti vain siltä osin mitä akku pystyi vastaanottamaan.
Ja niinhän siinä eräällä syyskesän reissulla kävi, että potkurin liike muuttui ensin verkkaiseksi pysähtyen lopulta kokonaan. Akku oli tyhjä. Jokin etiäinen minulla oli ollut, koska olin napannut hanskat mukaan. Soudin ensin Vestoon, jonka lähellä jo olimme. Haukkasimme eväät. Oma energialataukseni riitti syönnin jälkeen hyvin vastatuuleen soutuun mökkirantaan. Uusi akku tilattiin Motonetistä eikä sitä tällä kertaa jätetty talveksi takakomeroon jäätymään.
Sillinkosto etsii uutta kotia
Koska Heidi toimi Urajärven kartanomuseossa vastuuoppaana seuraavat kesät, ehdimme veneretkille enää harvakseen. Viimeisen mökkikyläkesän huippukohta oli Vestolla käynti tyttärentyttärien kanssa. Sen jälkeen Sillinkosto saikin levätä rauhassa. Meille oli tarjoutunut yllättäen mahdollisuus ostaa isompi ja hieman syrjäisempi mökki Vesansalosta. Kolmen jalasmökin osto- ja myyntirumba päättyi viimein vappuna 2021. Vääksyn Kesän mökit oli nyt myyty ja tyhjennetty.
Uuden Simeoni-mökin mukana saimme myös kunnon soutuveneen, vihreän ja rantakiviin kolhitun Päijän-veneen. Sillinkosto jäi makaamaan hylättynä vanhalle valkamapaikalleen. Kahta venettä emme uudessa paikassa tarvinneet, kun Simeoni-mökin vajassa oli vielä suppilaudat molemmille – sekä tietysti Heidin pikkolokanootti.
Oranssi vene ei edes kelvannut mökkimme ostajille. Minä olisin vaikka antanut pois surkean paatin, mutta piinkovana kauppanaisena Heidi puristi Sillinkostosta järkyttävät 275 euroa. Niillä euroilla kustansimme osan Simeoni-mökin remonttiin tarvittavista maaleista sun muista.
Vihreä vene on vielä nimeämättä. Mitä mieltä olette, olisiko Sillinkosto 2 sopiva nimi vai onko nyt Muna-anjoviksen vuoro? Tai ehkä annamme tyttärentyttärien päättää.
