Shangri-La

Olin löytänyt Shangri-lan. Englannin opiskelu ja kaikki sen ympärillä oli juuri sitä, mitä historian laitoksella ja Valistuksen varastossa pölyttynyt sieluni janosi: tiivistä opiskelua, löytämisen riemua, ainejärjestötoimintaa, juhlia, ystäviä… 

Jo syksyllä olen käynyt säännöllisesti English Social Clubin tilaisuuksissa. Kerhohuoneisto on aina täynnä: opiskelijoita ja opettajia seurustelemassa viinin ja oluen voimalla vapautuneesti. Jotenkin jo ensimmäisestä käynnistä lähtien viihdyn ja rentoudun. Kontrasti yhteen piipahdukseen historian ainejärjestön Kronoksen bileissä on mahdollisimman suuri. Olen osa jengiä. Minä kuuntelen ja minua kuunnellaan.

Ainejärjestö SUBin kuvioihin minut kaapattiin puoliväkisin. Toiminta oli ollut vuosia lamassa, mutta nyt uudet jäsenet panivat vauhtia toimintaan. Järjestölehti Substitute alkoi ilmestyä kerran pari kuussa. Joka numeroon kirjoitin pari limerickiä, runon, humoristisen esseen tai teatteriarvostelun. Olin ihmeissäni uusista kyvyistäni jotka tuntuivat pulpahtaneen esille yhtäkkiä. Runojen kirjoittelu, näytelmien käsikirjoitusten laatiminen ja varsinkin näytteleminen olivat asioita, joista en ollut edes osannut haaveilla.

Istun kirjallisuuden peruskurssilla takarivissä. Viereeni hivuttautuu minuakin pidempi kaveri kuulokkeet korvillaan. Hän kaivaa taskustaan oudon, savukeaskin kokoisen laitteen, painaa pieni säädintä ja ottaa kuulokkeet pois korviltaan.

– ”Terve. Minä olen Dean. Lähdetkö tämän jälkeen parille bisselle?”

– ”Roope, terve. En mä oikeen tiedä. Mikä toi laite on?”

– ”Sony Walkman. Mukana kulkeva kasettisoitin.”

– ”Aha. Mitä sä kuuntelet?”

– ”Led Zeppelinin kakkosta. Brown bomber. Loud and proud.”  

– ”Voin mä lähteäkin.”

– ”Hyvä. Kuunnellaan tämä luento loppuun ja lähdetään Pamiin.”

Yli neljäkymmentä vuotta kestänyt ystävyys oli syntynyt. Eikä ne bisset Hallituskadun Pam Pam -ravintolassa kahteen jääneet. Ei silloin eikä myöhemminkään. Myöhemmin tajuan, että tuo kohtaaminen tapahtui Mika Waltarin kuolinpäivänä. Minulle päivä merkitsi uuden elämän alkua. 

Liityin Hämäläiseen osakuntaan, vaikka Helsingin ja Tapiolan katuja dallaneena en ollut sieltä päinkään. Hämiksen jäsenyys avasi Tavastia-klubin ovet päivittäisille tee- tai oluthetkille. Sattui vielä niin sopivasti, että suomalaisen rock-musiikin suurin murros osui juuri tuohon vuosikymmen vaihteeseen.

Punk, uusi aalto, taiderock, vaihtoehtorock – on aivan sama miksi uusien nuorien ja vanhojen, nahkansa luoneiden, artistien voittokulkua nimittää, kaikki tulivat Tavalle esiintymään: Eppu Normaali, Pelle Miljoona, Tuomari Nurmio, J. Karjalainen, Hassisen Kone, Bluesounds, Juice Leskinen & Slam ja lukemattomat muut huiput sekä nyt jo unohduksiin painuneet nimet olivat teipattuina Tavastian oveen. Istuimme yläkerran osakuntatiloissa teetä juomassa ja juttelemassa. Jos soitto alkoi kuulostaa hyvältä, siirryimme alakertaan olutta ja uutta musiikkia nauttimaan.

Koen myös outoja heräämisiä.

Räpsäytän silmäni auki sohvalla viltin alla keskellä aamupäivää oudossa paikassa ja oudossa seurassa. Ikkunasta avautuu outo luminen peltomaisema. Kurkku on kuiva ja päätä särkee. 

– ”Tuu Roope ottaan yks bisse. Se auttaa ylösnousemukseen. Sä soitit jumalattoman hyvin skittaa eilen.”

– ”Ööh, sori, missä mä oon? Tota, kuka sä olet?”

– ”Eksä muista. No, ei se mitään. Mä oon Maria. Tultiin yöjunalla tänne Kirkkonummelle. Lähettiin yhtä matkaa uskontotieteen bailuista. Jessus, sä olet helvetin hauskaa seuraa. Soita taas se Amazing Grace. Se tekee hyvää sielulle.”

Joku tönii minua hereille. Raotan vasenta silmääni. Paleltaa, vaikka minut on peitelty vaatekasalla.

– ”Jospa herra prinssi vois raahautua kotiinsa nukkumaan. Mun tarttee siivota tää läävä.”

Prinssi? Nyt tajuan. Tämähän on Uuden ylioppilastalon kolmannen kerroksen vuokratilan, ”Ankan”, takahuone. Mitä nämä rievut ovat? Näytelmävaatteita! Nyt muistan. Mehän esitimme King Learia playbackinä ainejärjestön bileissä. Kello on nyt seitsemän – perjantaiaamulla. Jumalauta, minä olen sammunut sohvalle. Äkkiä vessaan pissalle. Kuvastimesta katsovat punasilmäiset, vahvasti valkoiseksi sminkatut kasvot. Muovinen kruunu on näköjään pysynyt vauhdissa mukana ja painanut poskeeni syvän vaon.

Pesen kasvoni käsisaippualla ja heitä kruunun roskiin. Lähtiessäni moikkaan siivoojaa ja kiitän herätyksestä. Hän heilauttaa kättään ja iskee silmää. Nyt kotiin suihkuun, syömään ja keräämään voimia. Tänään soittaa Tavastia-klubilla Hassisen Kone. Illalla olen taas Tavalla pogoomassa. Jatkopaikkakin on tiedossa, tällä kertaa kotikonnuilla Aarnivalkeantien opiskelijakommuunissa.

Herään iltapäivällä Iidan ja Orvokin opiskelijaboksin lattialta. Tenttiputken jälkeiset irrottelut ovat taas menneet hieman pitkäksi. Orvokki köhii sängyssään. Iida voivottelee oloaan, mutta on sentään laittanut kahvin tippumaan. Käännyn kyljelleni patjalla ja kurotan käteni kohti stereodekkiä. Napsautan radion päälle. Makaan kädet niskani takana ja kuuntelen radiosta tulvivaa musiikkia.

Uutisten tunnusääni ehtii tuskin hävitä kuulumasta, kun  uutistenlukijan lakoninen ääni pudottaa pommin huoneeseen. ”John Lennon, maailmankuulun Beatles-yhtyeen perustaja kuoli eilen New Yorkissa. Lennon oli illalla palaamassa kotiinsa, kun 25-vuotias mies ampui hänet kadulle.” Kaikki jähmettyvät paikoilleen. Orvokki kirkuu. 

– ”Mitä ne sanoi? Mitä ne sanoi?”

– ”Lennon on ammuttu.”

– ”Ei voi olla!”

– ”Kuunnellaan!”

– ”On se totta. Joku hullu on ampunut Johnin.”  

Eilisen höyryt haihtuivat päästäni samassa hetkessä. Tämä on tien pää. Veli-Matti on kuollut. Lennon on kuollut. The Beatles on kuollut. Kaikki tuntuu turhalta. Haluan takaisin omaan huoneeseeni, takaisin lapsuuteen, takaisin teinivuosiin, takaisin Veli-Matin yläkerran pikkuhuoneeseen.

Mitään sanomatta pukeudun, poimin laukkuni ja painan oven hiljaa kiinni. Kävelen sumussa bussiasemalle. Päivä on kirkas – usva on pääni sisällä. Kotiin päästyäni sulkeudun omaan huoneeseeni, sammutan valot ja laitan kuulokkeet korvilleni. Kuuntelen koko illan ja yön Valkoista Tuplaa. John laulaa kuolleesta äidistään. Julia… Simpukkasilmät, tuulihymy.

Kevään pitenevät päivät kuluvat aivan liian nopeasti. En halua pois opiskelun ja uusien ihmisuhteiden taikapiiristä. En ole edes hakenut uutta kesätyöpaikkaa. Olen nähnyt pitkän kauniin unen, joka nyt on lopussa. Viimeisellä tutor-ryhmän kokoontumisella tunnelma on haikea. Amerikkalainen lehtori Tim osaa johdattaa ajatuksemme pois turhasta synkeydestä. Toukokuun alun ilta pimenee ja aika on lopussa.

Aivan viimeiseksi hän toivottaa meidät tervetulleeksi viikonloppuna hänen saarelleen. Alkaa vilkas keskustelu käynnin käytännön järjestelyistä. Olemme, koko ryhmä, lähdössä ilman muuta. Tim vielä lisää, että jos interreilaamme Euroopassa, hän kehottaa meitä vierailulle, vaikka koko viikon ajaksi, hänen huvilalleen Mallorcalla. Tiedän, että Tim on tosissaan. Hänelle tuollainen matkustaminen on aivan jokapäiväistä. Man of the world… Minulla ei ole edes passia enkä ole koskaan ollut ulkomailla. Rahatkin ovat lopussa. Tarjous jää kuitenkin kytemään mieleeni.

Istumme kahden saaren saunassa. Tyttöjen ilakointi kuuluu vielä ulkoa heidän kävellessään hiuksiaan kuivamaan huvilalle. Heitän löylyä. Kuuma, kostea löyly iskee ihanasti iholle. Kumarramme molemmat päitämme. Juttelemme mitä mieleen juolahtaa. Ikäviäkään asioita ei kierrellä. Pulahdan kevätkylmään meriveteen. Tunnen eläväni joka solullani. Kun kipuan kalliota ylös, Tim odottaa pyyhe vyötäisillään saunan kuistilla. Pöydällä on kaksi huurteista olutpulloa. Mallorca-suunnitelma alkaa hahmottua.

Varisto näyttää vankileirien saaristolta. Onneksi Timo autonrämineen on kuvioissa mukana. Yritän psyykata itseäni kestämään kolme kuukautta – vain ja ainoastaan rahan takia. Viikko ennen juhannusta varastopäällikkö kutsuu kaikki työntekijät koppinsa edustalle. Firmassa on päätetty panna kaikki kahden viikon pakkolomalle heinäkuun lopussa. Joukossa syntyy valtava hälinä. Minulle tuo tieto on kuin ylimaallinen johdatus tehdä matkapäätös – nyt tai ei koskaan se ensimmäinen ulkomaanmatkani on tehtävä.

Saksalainen tyttöystäväni Marlene ei ollut lainkaan iloinen, kun kerroin hänelle pakkolomasta ja Espanjan-suunnitelmastani. Hän haluaisi matkustaa Saksaan perhettään tapaamaan. Ei minulla tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Minähän olisin lähes koko kesän töissä. Hänen tapansa matkustaa on liftaaminen. Mietimme interrail-matkaa Keski-Eurooppaan päämääränä Länsi-Saksa. Tiesin kyllä omat rajoitteeni, enkä voisi olla töistä poissa viikkoja kahden viikon pakkoloman varjossa. Niinpä erään kesäillan valossa saatoin hänet tienposkeen. Mar lupasi kirjoittaa ja ilmoittaa hyvissä ajoin, milloin hän palaisi Suomeen. Katsoin kauempaa kuinka Saksan kilvissä olevan rekka poimi hänet kyytiinsä.

Sekavassa mielentilassa palasin kotiin. Tai ei tuo Menninkäisentien asunto enää kodilta tuntunut. Se oli toiminut yösijan tarjoana ja vaatteiden vaihtopaikkana. Viikonloput olin viettänyt pääasiassa muissa osoitteissa. Tenttikaudella olin käynyt sentään siellä nukkumassa. Olin henkisesti siirtynyt pois kotoa. Espoossa asuvana en mitenkään saanut opiskelijoiden asuntosäätiön soluhuonetta enkä halunnut muuttaa mihinkään kimppakämppäänkään. Marlenella asuessani olin tottunut elämään jonkun toisen, läheisen ihmisen kanssa.

Työnteko Valistuksella oli äärimmäisen vastenmielistä. Kirosin omaa saamattomuuttani moneen kertaan. Laskin tunteja, jotka muuttuivat hitaasti päiviksi ja päiviä, jotka vähitellen ketjuuntuivat viikoiksi. Olin hakenut passin ja jutellut Timin kanssa puhelimessa Mallorcan matkasta. Kerroin hänelle pakkolomasta. Linjoilla oli hetken hiljaista, kun hän selaili kalenteriaan. Hän olisi silloin Fornaluxtin talollaan ja tulisi minua vastaan autolla Mallorcan lentokentälle. Minun tehtäväkseni jäisi matkan varaaminen. Timin isä ja äiti olisivat myös vieraina, mutta talossa oli kuulemma tilaa eikä minun tarvinnut mitään ylöspidosta maksaa. Timillä oli tuttuja Finnairilla. Sain pari numeroa ja nimeä. Nyt tai ei koskaan…

Juhannusta vietin kotona paristakin syystä: halusin vain lukea, pyöräillä ja nukkua eikä minulla ollut varaa lähteä mihinkään rilluttelemaan. Lähestyvä palkaton vapaa ja monta sataa maksava Mallorcan matka tekisivät ison loven ensi lukuvuoden viihdebudjettiin. En katunut päätöstäni. Halusin päästä pois liian tutuista kuvioista. Sitä paitsi Marlenen poissaolo ja kiihkeän opiskelijaelämän seisahtuminen olisivat johtaneet vain omassa huoneessasi löhöilyyn ja loputtomiin pyörälenkkeihin.

Kun muut Valistuksen työntekijät jankuttivat kahden pakkolomaviikon surkeutta, minä aloin leijua ilmassa. Mitä lähemmäksi lomautus tuli sitä parempi oli mielialani. Olin jo hyvissä ajoin pakannut pienen matkalaukun. Katsoin lehdestä tietoja Mallorcan säästä päivittäin. Siellä olisi vielä kuumempaa kuin täällä. En tarvitsisi muuta kuin helletamineita. Onneksi olin säästänyt vanhat Tapiolan Uimaseuran aikaiset, riemunkirjavat Speedo Hawaii -uimahousut. Ne sopivat vielä hyvin jalkaan.

Kaikki oli valmista. Lentolipun ja passin tarkistin moneen kertaan. En tietenkään saanut unta matkaa edeltävänä yönä. Herätys oli turhaan viritetty viideksi. Kone lähtisi yhdeksältä, mutta minun piti ehtiä Finnairin terminaaliin Töölössä. Kaikki sujui kuin unessa. Yhtäkkiä olin lentokentän transithallissa odottamassa koneeseen pääsyä. Matkalukemistoksi olin valinnut Tennessee Williamsin näytelmiä – Cat on a Hot Tin Roof… Siinä oli jotain enteellistä.

Kone on täynnä keihäsmatkaaja -tyyppisiä etelään menijöitä. Bileet alkavat heti, kun lentoemäntä on esittänyt oman turvasoolonsa. Kabiinihenkilökunnalla pitää kiirettä jaella juotavaa koko kolmen tunnin lennon ajan. Meno kiihtyy yhä villimmäksi. Vieressäni istuva, jo ensimmäisen tunnin aikana kuusi sangriaa nauttinut, keski-ikäinen naishenkilö tyrkyttää minulle puoliväkisin drinkkiä. Kieltäydyn kohteliaan määrätietoisesti.

Olen ulkopuolinen näissä juhlissa. Haluan vain päästä määräpäähäni mahdollisimman nopeasti. Osa juomalaaduista loppuu ennen kuin lento on perillä juuri sopivasti Mallorcan yllättävän pienellä kentällä. Hilpeä porukka rymistelee ulos koneesta Espanjan polttavaan kuumuuteen. Olen viimeisiä koneesta ulos astuvia matkaajia. Häikäisevässä keskipäivän auringon kirkkaudessa yritän tihrustaa kentän reunoille. Tuolla on tuttu hahmo. Tim, Maggie ja Andy heiluttavat vimmatusti käsiään. Olen selviytynyt perille.

– ”Welcome to Mallorca, Rob! Come and meet my parents, Maggie and Andy. We are all very happy to see you here under the Spanish sun.”

Fornaluxtin viehättävässä pikkukylässä viettämäni aika on eräs elämäni kohokohdista. Se kimmeltää yhä kuuman hohtavana jalokivenä muistojeni ketjussa. Kylässä on oikea kolonia kotisaarten koleutta paenneita brittejä ja varakkaita, Eurooppaan elämänsä siirtäneitä amerikkalaisia. Ennakkoluuloni Mallorcasta suomalaisdokujen keihästelykarsinana murenevat nopeasti. Palma, pääkaupunki, on kyllä kaikkea tuotakin. Päivittäisillä patikointikierroksilla, auto- ja junamatkoilla pääsen sukeltamaan pintaa syvemmälle Timin ja hänen kaltaistensa ihmisten ”high life” -elämäntapaan ja näkemään kaiken sen, mikä oli piilossa remulomailun kulissien takana.

Tuolla filmattiin Rikos auringon alla -elokuvaa, sitä Poirot-dekkaria, jonka näimme Helsingissä. Tuo upea rakennus korkealla jyrkänteen huipulla on Chaplinin omistuksessa ollut huvila.  Siellä vierailivat Clark Gable ja Greta Garbo. Kirjailija Robert Graves viettää erakkoelämää tässä rautaporttien ympäröimässä villassa. It’s too damn hot inside, we’ll sleep on the roof tonight. Tämän ravintolan etana-annokset ovat suussasulavia. Tänään syömme hummeria. Vino tinto de la casa, gracias. Two dry martinis, double ones, thank you! It’s midday, time for a gin and tonic. J’aimerais que vous rencontriez Robert, c’est mon cher ami de Finlande.

Paluu Valistukselle oli raskas. Heti ensimmäisellä työviikolla venäytin selkäni. Kolme päivää lisää palkatonta… Jaksoin elokuun puoleen väliin hautajaistunnelmissa tietäen, että hyvä elämä oli tuolla jossain. Olin löytänyt sen, olin päässyt maistamaan sitä. Marlenelta oli tullut pari korttia ja kirje. Hän olisi palaamassa viikon sisällä. Mar soittaisi Tukholmasta, kun hän olisi selvittänyt, mihin laivaan kyydin tarjonnut rekka ajaisi. Olin hieman häpeissäni tajutessani välähdyksenomaisesti, etten ollut uhrannut montaakaan ajatusta suhteellemme keskikesän utuisina viikkoina.

Puhelin soi illalla kahdeksan aikaan. Arvaan heti kuka soittaa. En kuitenkaan arvannut, että soittaja on jo satamassa Helsingissä. Nappaan lompakkoni pöydältä ja juoksen bussille. Onneksi kohdalle sattuu 104, joka ajaa Länsiväylää suoraan keskustaan parissakymmenessä minuutissa. Kampista kävelen vielä kymmenen minuuttia ja olen Kalevankadulla. Mar tuleekin laukkuineen juuri kulman takaa – vanavedessään viiksekäs häiskä.

Viiksimiehen läsnäolo hieman latistaa iloista jälleennäkemistä, varsinkin kun Mar kutsuu hänet asuntoonsa teetä juomaan. Tunnelma on lievästi sanottu vaivaitunut. Rekkakuski on varmasti odottanut saavansa kyytipalkaksi jotain muuta kuin kupin haaleaa teetä. Tajutessaan pelin menetetyksi hän vetää lippalakin syvälle päähänsä ja poistuu. Mar valittaa väsymystä ja kiittelee suudelmin väliintuloani. Jään yöksi. Valvon pitkään loppukesän lämmintä yötä katsellen nukkuvaa matkalaista ja pyörittäen mielessäni monenlaisia outoja ajatuksia.

Kaivopuiston lavalla runttaa Eppu Normaali. Aurinko paistaa kuumana, vaikka on jo loppukesä. Istuimme kalliolla ja juomme lämmintä olutta. Musiikki kuuluu kirkkaana tännekin saakka. Tuhansien ihmisten meren yli näemme vain epämääräisiä hahmoja kaukana edessäpäin. Oloni on hyvä. Kesätyöt ovat ohi, Marlene on palannut, yliopisto avaa pian ovensa. Kaikki on hyvin. Vai onko? Jotain on tullut meidän välillemme. Minun Mallorcan matkani vai Marlenen Saksan matka vai jotain muuta. Mar valittaa huonoa oloa. Hän haluaa lähteä pois. Minä en.

– ”Take it easy. It’ll pass. Lay down, close your eyes and breathe deep. I just want to hear this gig through. I’ll walk you back to your apartment.”

Marlene sanoo lähtevänsä heti. Hän ei ole kiinnostunut kuulemaan keikkaa loppuun. Keskustelu eskaloituu nopeasti riitelyksi. Jotain on pielessä. Mar nousee ja lähtee taakseen katsomatta kävelemään asunnolleen. Sanon tulevani perässä. En kuitenkaan sitä tee.

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan varjoissa” (Mediapinta 2021)