Sairas vääns

Ilman antibiootteja olisin kuollut moneen kertaan. Jos sellainen vain olisi mahdollista… En minä mitenkään erityisen sairastavainen ollut. Kaikenlaista vaivaa osuu jokaisen ihmisen elämänpolulle: vakavaa ja vähemmän vakavaa. Vakavin sairastuminen – ainakin tähän mennessä – tapahtui juuri ennen muuttoamme Tapiolaan. Sain tuhkarokkotartunnan. Muistan vain sanoneeni: ”Äiti, on paha olo!”. Sitten pyörryin Halkosuontien rintamamiestalon eteiseen. Oli lähes kuukauden rokossa, ensin kovasti sairaana ja sitten toipilaana. Mitä sairaus aiheutti keskushermostolleni, en saa koskaan tietää. Vältyin joka tapauksessa kaikilta vakavilta jälkitaudeilta. Kesäkuussa Tapiolan Menninkäisentien vauhdikkaissa pihaleikeissä olin mukana taudin täysin taakseni jättäneenä.

Angiinakierre katkolle

Ainakaan immuniteettiäni tuhkarokko ei heikentänyt. Vasta teini-ikäisenä alkoi sairastelukierre. Minulla oli isot nielurisat. Sen huomion kuulin joka kerran, kun lastenlääkäri valaisi lampullaan kurkkuani. Angiina alkoi yleensä flunssan jälkeisellä kurkkukivulla. Sellaisella, ettei pystynyt edes vettä juomaan kuin kyyneleet silmissä. Kaktus kurkussani oli iso ja piikikäs. Angiina eli nielurisatulehdus on yleensä viruksen aikaansaama. Periaatteessa se menee ohi itsekseen. Yleensä sain angiinan juuri ennen joululomaa. Monesti oli jännät paikat ehdinkö toipua jouluaatoksi. En tiedä olivatko lääkärit epävarmoja diagnoosin suhteen vai oliko 60-luvulla mentaliteetti se, että laitetaan pojalle penisilliiniä vaikka nyt ihan varmuuden vuoksi. Söin toistakymmentä antibioottikuuria ennen kuin äitini vihdoin vei minut sellaisen lääkärin luokse, joka sanoi, ettei tuollainen peli vetele. Risat pois pojalta on ainoa ratkaisu. Ylenmääräinen penisilliiniin syöminen ei ole hyväksi. Oikeassahan tuo oli. Leikkauksen päivämäärä sovittiin. Viisaasti lääkäri ei kertonut sen enempää yksityiskohtia operaatiosta. Sanoi vain, että leikkauksen jälkeen saa ja pitää syödä jäätelöä oikein urakalla. Kuulosti nastalta ja voisin olla varma, ettei tulevana jouluna taas ensimmäinen avuttu paketti ole V-pen 500mg.

Kuljemme keskiviikkona bussilla Helsinkiin. Leikkaus tehdään seuraavana päivänä Mehiläisen sairaalassa Töölössä. Äitini saattaa minut sairaalan vastaanottoon. Samaan aikaan on sairaalaan kirjautumassa tuttu uimahallin valvoja Mila. Hän muistaa minut uimaseuravuosilta. Juttelemme hetken. Hänkin on menossa nielurisojen poistoon. Vastaanotosta hoitaja ohjaa minut huoneeseeni ja muistuttaa peseytymisestä. Se on minusta tarpeetonta, koska olen käynyt koulun voimistelutunnin jälkeen suihkussa. Lorottelen vettä hieman hämäykseksi ja painun petiin. Ympäristö on vieras ja kliininen. En saa nukuttua kuin pikku pätkiä. Aamulla on aikainen herätys. Aamiaista ei tietenkään tarjoilla. Sen sijaan saan lasin vettä ja pillerin. Se on rauhoittava lääke, joka vaikuttaa nopeasti ja tehokkaasti. Se onkin erinomainen asia, sillä leikkausta ei tehdä nukutuksessa vaan paikallispuudutuksella. Ja liukuhihnalla. Yksi sisään toinen ulos. Nielurisojen poisto on pieni operaatio sinänsä, mutta menetelmä on sadistinen. Risat yksinkertaisesti revitään irti. Kurkkuun jää kaksi isoa avohaavaa. Jos leikkauksen jälkeen tulee huono olo, mikä ei ole mitenkään harvinaista, kannattaa yrittää olla antamatta ylen.

Nuorella henkilöllä lääkitys vaikuttaa pitkään ja kun takana on valvottu yö, nukun yli puolen päivän. Herätessäni en ensin tajua, mitä on tapahtunut ja missä ihmeessä olen. Vieressäni joku valittaa hiljaa. Sitten nielaisen. Ja muistan. Yli vuorokauden uni on pelastukseni. En tule huonovointiseksi ja haavat ovat lähteneet hyvin paranemaan. Pääsen illaksi kotiin jäätelön syöntiin. Tapaan Milan kuukausia myöhemmin uimahallilla. Hän on edelleen järkyttynyt. Toipumiseen oli mennyt monta viikkoa. Minä olin koulussa heti viikonlopun jälkeen. Angiina ei enää koskaan joulua pilannut.

Mustan laguunin suohirviö

Vesirokko on lastentautina melko lievä ja luulin sen lapsuudessani sairastaneeni. Olin kuitenkin väärässä. Erään viikonlopun diskoillan krapula-aamuna menen kylpyhuoneeseen aamutoimille. Satun vilkaisemaan peiliin. Jään tuijottamaan kuvastimessa näkyviä kasvoja. Onpas paha finni tuossa keskellä otsaa. Toinen poskessa. Avaan yöpuvun puseron napit. Kolmas rinnassa. Neljäs… Ei helvetti. Tämä on jotain muuta kuin myöhäisten teinivuosien iho-ongelmaa. Vesikelloja. No tietysti. Meillä vieraillut sukulaistyttö on pari viikkoa aikaisemmin sairastanut vesirokon. Mutta, mutta. Äitini väitti sukulaisten kuullen, että minäkin olin, vuosikymmen sitten. Se oli siis todellakin väärää tietoa. Kuumekin nousee. Illalla elohopeaviiva ylittää luvun 39. Pari vuorokautta ensimmäisistä rakkuloista ja olen yltä päältä vesikellojen peittämä. Mustan laguunin suohirviö on herännyt henkiin. Juuri nyt kun minulla on ensimmäinen vakava, mutta epävakaa ihmissuhde. Mitä minä sanon Tiinalle? Soitan hänelle alkuviikosta ja kerron uutiset. Tiinalla on selkeästi vaikeuksia olla nauramatta linjalla, kun viittaan suohirviöön. Hän on sairastanut rokon taaperona ja hyvin lievänä. Kyllä, hän voi käydä ostamassa minulle uuden Soundi-lehden ja tuoda sen. Sittenpähän näkee…

Olen myös soittanut uutiset työpaikalleni Suomen Värin Hämeentien myymälään. Siellä suhtaudutaan asiaan ymmärtäväisesti. Äitini kautta tulee kuitenkin tieto, että jos olen toisen viikon sairaana, minun on hankittava lääkärin lausunto. Katson naamaani peilissä. En mitenkään voi lähteä ihmisten ilmoille tämän näköisensä. Kasvoissani on kolmen vaiheen pallukat: uudet nousevat, juuri puhjenneet ja jo rupea kasvattavat. Jos joku tulisi tuollaisena vastaan, väistäisin kiljuen ojaan. Vaihtoehto on viikon palkan menettäminen. Sekään ei houkuttele. Mitä jos menen Heikintorin kupeessa olevaan terveyskeskukseen huomenna perjantaina vasta aivan vastaanottoajan lopulla? Silloin on varmasti vähiten asiakkaita. Huppu päässä kun hiippailen niin kukaan ei huomaa. Kuumekin on sen verran hellittänyt, että pysyn tolpillani. Matkaa on vain pari kilometriä. 

En ollut suunnitelmassani ottanut huomioon syksyn flunssakauden huipentumaa, joka näkemättä jääneissä TV-uutisissakin oli ykkösaiheena. Kun avaan iltaseitsemältä terveyskeskuksen oven, paikka on kuin nuijalla lyöty. Hiivin ilmoittautumisluukulle. Hoitaja säpsähtää ja rullaa tuolinsa vaistomaisesti pari metriä taaemmas. 

– Iltaa. Ei hätää. Tää on vain vesirokkoa. Luulisin. Mä vaan tarvitsen työpaikalle lääkärintodistuksen. 

Odotushuone on aivan täynnä yskiviä, niistäviä ja aivastelevia ihmisiä. Kaikki istumapaikatkin on varattu. Seison syrjässä pylvään luona takin huppu kasvojeni suojana. Tunnen kuinka kuume nousee ja jalat muuttuvat pehmeiksi. Parinkymmenen minuutin kävely ja vartin seisominen on liikaa. Minun on pakko päästä istumaan tai pyörryn tähän paikkaan. Yksi räkänokka kutsutaan lääkärin luokse. Laahaudun penkin päähän vapautuneelle paikalle lepäämään. On niin kuuma, että minun on laskettava huppu alas. Kuume puskee hikeä pintaan. Takin alla paitani on likomärkä. Avaan takin vetoketjua ja huokaisen helpotuksesta. Tunnen vieressä istuvan naisen polttavan katseen paiseisilla kasvoillani. 

– Iik! Apua! Tuolla miehellä on isorokko! Äkkiä ulos! Varokaa! 

– Hei, ei tää ole… 

– Juoskaa henkenne edestä! 

– Mulla on vaan vesirokko. Ei mitään paniikkia. Olkaa… 

Äkkiä huoneessa on sopivan väljää. Minullakin on kokonainen muovipenkki itselleni. Vain muutama ilmeisen vakava flunssatapaus on jäänyt uhmamaan laguunin hirviön kostoa. Puolen tunnin päästä olen lääkärin luona. Diagnoosin tekoon ei mene minuuttiakaan. Olen ulkona lääkärinlappu kourassa saman tien. 

– Vesirokkoa. Sanoi lääkärikin. Hyvää illan jatkoa. 

Tiina tuo Soundin. Eihän tuo niin pahalta näytä, hän valehtelee ja säntää raput alas. Kuulen ulko-oven kolahduksen ennen kuin saan huoneiston oven kiinni. Siihen taisi loppua se suhde. Kaikki vesikellot ovat puhjenneet ja kutina on infernaalinen. Raapia ei saa, neuvoi lääkärikin. Muuten jää elinikäiset rokonarvet. Äitini tuo apteekista jotain spriilinimenttiä, jolla kutina hieman hellittää yöksi. Lasken vartaloni etupuolella olevat näppylät. Niitä on 210. Onneksi kasvoissani on vain 31. Jos noista jokaisesta jää arpi… Kutinahelvettiä kestää pari viikkoa. On pakko pyytää lisää sairauslomaa. Tällä kertaa saan poissaololapun soittamalla sairaanhoitajalle. 

– Ramperi, juu, muistan. Juu, ei tarvitse tulla. Juu, laitan postiin. 

Käyntini terveysasemalla on tehnyt näköjään vaikutuksen. Palaan töihin kolme viikkoa sairasteltuani. Koko maalikaupan myymälähenkilökunta on yhtä mieltä siitä, että olen oikein sopiva varastomieheksi. Myymälän puolelle ei tarvitse tulla käymään. Kuukausi taudin puhkeamisen jälkeen uskaltaudun Vesimies-diskoon. Olemme perinteisellä pohjien otolla Cassulla ennen paikan aukeamista. Taidan olla tervehtynyt, kun jääkylmä Carillo maistuu ja jaksan vääntää vitsiä diskon nimestä. Miten olisi Vesirokki-disko tai Vesiliskodisko?

Kaikki oireet viittaavat AIDS:iin

Vaimoni ja anoppini ovat innoissaan. Kauan odotettu Marokon matka starttaa huomenna. Kuulen alakerrasta iloista puheensorinaa ja naurua. Minä makaan yläkerran makuuhuoneessa vällyjen alla sairaana. Olen tullut eilen kesken työpäivän kotiin kuumeisena. Nyt kuume on noussut. Mittari näyttää melkein 40 astetta. Mitään muita oireita ei minulla ole. Päätä särkee tietysti. Aspiriini auttaa hieman. Horjun portaat alas keittiöön. Janottaa ja jotain pitää saada syödyksi. Kai tämä sitä flunssaa on? Vai onko? 

– Heidi, kuule. Mä oon tosi kipee. Mun pitää varmaan mennä taksilla Vanhankylänniemen päivystykseen. Vielä ehtis. 

– Älä höpsi. Oot vaan flussainen. Tänä keväänä siinä on kuulemma kova kuume. Paranet vaan nopeammin, kun kuume tuli heti. Tuossa jääkaapin ovessa on ohjeet Toscan hoitoon. Mä oon tehny teille pari päivän ruuatkin valmiiksi. Hyvin te pärjäätte. 

Emme pärjänneet. Heidi ja Inkeri lähtivät lauantaina. Kuumeeni ei lähtenyt. Lämpö nakutti neljääkymppiä sunnuntainakin. Jaksoin hoitaa kuumehorteessa tytärtäni viikonlopun jotenkin aspiriinia vähän väliä napsien. Yön palelin ja hikoilin, hikoilin ja palelin. Maanantaina minun olisi pitänyt viedä tyttö polkupyörällä perhepäivähoitoon. Hyvä jos pysyin pystyssä. Kun katsoin aamulla peiliin, sieltä katsoivat takaisin kellertävät kasvot. Maksatulehdus! Hepatiitti A vai B? Tytär on saatava hoitoon jonnekin ja nopeasti. Äidilläni ei ole autoa eikä hän pysty hoitamaan kaksi- ja puolivuotiasta vintiötä kokonaista viikkoa. Ainoa vaihtoehto on Heidin veli Toni, joka on isyyslomalla. Siellä Mäkelässä on kavereitakin, serkkuja. Soitan Tonille ja kerron, mikä on tilanne. Hän tulee hakemaan Toscan. Soitan perhepäivähoitoon. Soitan terveyskeskukseen. Soitan äidilleni. Soitan töihin. Parin tunnin kuluttua Toni on ovella. Pakkaamme mukaan vaatteita ja leluja. Tosca kirkuu koko ajan suoraa huutoa. Tonilla on parta. Se on pelottavaa. He lähtevät. Soitan taksin. 

Istun verikoetta otettaessa. Herään makuulta. Olen pyörtynyt. Ihoni keltaisuus näkyy jo aivan selvästi. Hoitaja kysyy, onko minulla joku kotona. Vastaan kieltävästi. Kuulen hoitajan ja lääkärin keskustelevan viereisessä huoneessa. He pohtivat minun lähettämistäni ambulanssikyydillä Hyvinkään keskussairaalaan. Tunti tai enemmän kuluu. Nukahtelen vähän väliä. Minut pannaan taksilla kotiin. Saan mukaani tehokkaammat kuumelääkkeet ja minulle varataan aika lähiterveysasemalle ylihuomiseksi. Silloin saan kuulla lääkäriltä testien tulokset. Kotona makaan alakerran sohvalla ja kuuntelen radiota. Meillä ei ole televisiota. Enkä edes jaksaisi katsoa sitä. Silmiäni särkee. Saan syödyksi pari banaania ja pakotan itseni juomaan mehua. Suihkuun en jaksa. Otan lääkkeen ja nukahdan. 

Koko seuraava päivä menee odotuksessa. En jaksa muuta kuin maata sängyssä. Kuumetta on edelleen aivan liikaa. Radiosta tulee AIDS-tutkija Sirkka-Liisa Vallen pitkä haastattelu. Ohjelmassa käydään läpi HIV-infektion vaiheita maailmalla ja Suomessa. Sirkeä-ääninen tutkija luettelee tyypillisiä oireita: korkea kuume, imusolmukkeiden arkuus, maksatulehduksen aiheuttama keltaisuus, eikä flunssaista oloa… Kurotan käteni kohti radiota ja väännän sen kiinni. Liian myöhään. Olen jo kuullut enemmän kuin halusin. Minulla on HIV. Kaikki täsmää. Parannuskeinoa ei ole. Huomenna julistetaan tuomio. Mutta minähän tiedän jo. 

Lääkärin vastaanotto on jo puoli yhdeksän terveysasemalla aivan naapurissa. Taksimatkoihin on mennyt aivan tarpeeksi rahaa. Päätän mennä kävellen. Se on virhe. Istun tyhjällä käytävällä maaliskuun sokaisevassa auringonvalossa. Kirkkaus koskee silmiini. Suljen ne. Huohotan. Koko kehoni on kylmän hien peitossa. Pelkään kuollakseni. Ovi avautuu. Nuoren mieslääkärin iloiset kasvot ilmestyvät ovenrakoon. 

– Huomenta, Robert. Käy sisään. Tutkimustulokset ovat tulleet. Tämä on aivan selvää. Tosi harvinaista, mutta nyt on käynyt näin. 

Okei. Anna tulla vain. HIV. AIDS. 

– Sinulla on… Mononukleoosi. Siis pusutauti eli rauhaskuume. Se mikä meitä johti aluksi harhaan on tuo keltaisuus. Sinulla virus on aiheuttanut maksatulehduksen. Harvinaista, muttei tavatonta. Kirjoitan lähetteen Hyvinkäälle. Parempi, ettet ole yksin kotona, kun tämä on vielä niin akuuttia. 

Olen onnellinen. Pelkkä pusutauti! Pari päivää sairaalassa voi tehdä hyvää. Saan ainakin tarpeeksi nestettä ja ravintoa. Lääkäri soittaa taksin vastaanoton pihalle. Menomatkalla kuski ei malta olla vilkuilematta peiliin. Pelkkä pusutauti, joka on mennyt maksaan, sanon. Vilkuilu loppuu. Ilmoittaudun vastaanotossa. Minut viedään pyörätuolissa odottamaan lääkärin käyntiä. Hoitaja auttaa riisuutumaan ja sänkyyn. Nukahdan syvään uneen. En tiedä mitä kello on. On jo pimeää. Joku ravistelee hellästi olkapäätäni. 

– Herätys. Lääkäri kävi jo. Sinulla on kuumetta, mutta muuten olet hyvässä kunnossa. Verenpaine ja kaikki muut arvot ovat hyvät. Saat täältä lisää kuumetta alentavaa lääkettä. Pärjäät kyllä muutaman päivän kotona, kunnes vaimosi tulee. Soita päivystykseen, jos olo huononee. Tilaan sinulle taksin. 

Taidan tosiaan olla paremmassa kunnossa, kun turhat taksimatkat harmittavat. Sairaalasta saadut tehokkaammat lääkkeet – tai sitten helpottava tietoisuus etten olekaan AIDS:n seuraava uhri – laittavat toipumiseen vauhtia. Mikä tarkoittaa sitä, että jaksan käydä suihkussa ja saan syötyä edes jotain kolme kertaa päivässä. Äitini käy tervehtimässä ja tuo kassillisen ruokaa ja hedelmiä. Hän tekee pastakastikkeenkin, joka riittää moneksi päiväksi. Kuuntelen levyjä. Kitaran soittokin ottaa liikaa voimille. Se onkin hyvä mittari. En ole todellakaan Tuusulanjärven fillarillakiertokunnossa. Soitan Mäkelään. Tosca on viihtynyt erinomaisesti ja serkut ovat iloissaan saatuaan tutun leikkikaverin kylään koko viikoksi. Huomenna Marokon matkaajatkin saapuvat. 

Istun keittiössä iltapalalla, kun taksin valot leikkaavat Kinnarinkadun pihan pimeyttä. Ovelta kuuluu matkalaukkujen kolinaa ja iloista naurua. Matka on ilmeisesti ollut onnistunut. Ovikello soi.

– Ihanaa nähdä. Missä Tosca on? Miten sä olet noin riutuneen näköinen ja keltainen? Mitä ihmettä on tapahtunut? 

Istumme kolmistaan pitkään keittiön pöydän ääressä. Minulla on niin paljon kerrottavaa, että Marokon matkan seikkailut saavat odottaa vuoroaan johonkin myöhempään ajankohtaan. Sunnuntaina parraton Toni tuo Toscan kotiin. Inkeri pääsee näppärästi paluukyydillä kotiin. 

Kolmen viikkoa kuumeessa on vienyt voimat. Ensimmäiseksi kävelylenkiksi riittää roskien vienti. Muutama päivä myöhemmin jaksan jo käydä kaupassa. Kotona olo kyllästyttää. Saisin vielä lisää sairauslomaa. Lähden kuitenkin töihin. Kollegat tervehtivät iloisesti töihin palaavaa. Kahvitauolla juteltavaa riittää ja olokin tuntuu hyvältä. Tunti neuvontatyötä kuitenkin riittää. Makaan pari tuntia puolitajuttomana taukotilan sohvalla. Se viides saikkuviikko olisi pitänyt ottaa. 

Kolme kuukautta myöhemmin istumme Vanhankylänniemen terveysaseman yöpäivystyksessä. Tytär on herännyt lauantain aamuyöllä itkua kitisten kovaan korvasärkyyn. Odotustilassa on väsähtänyt tunnelma. Heidi lukee Toscalle Retu Ruipelon seikkailuja. Ei taida tyttö olla hirveän kipeä. Minullakin on hieman särkyä – päässä. Illalla nautittu viini ei ole vielä haihtunut. Vastaanoton ovi aukeaa. Tutut innostuneet kasvot ilmestyvät oviaukkoon. 

– Ramberg. Ai, hei Robert! Tuoksusta päätellen sinä olet tervehtynyt. Hienoa! Mikäs sinun nimesi on? Tosca. No, niin istu siinä isän sylissä, niin vilkaistaan hieman korvia.

Nivelrikko väärässä paikassa

Hartianseutu on hieman jäykkä. Heidi on yöllä nukahtanut oikean käteni päälle. Aamulla herätessä se on tunnoton. Ravistelen kättä, jota pistelee veren lähtiessä kiertämään. Tunto palautuu. Nyt onkin niska kokonaan jumissa. Burana kuussatanen ja Somac, eiköhän se niillä tokene. Niska vetreytyy parissa päivässä. Jotain on edelleen pielessä. Vasenta kättä särkee koko ajan. Näitä tulee ja menee. Jos kuusikymppinen mies herää aamulla eikä sitä satu mihinkään, se on kuollut, sanoo kansanviisaus. Otan yöksi Panacodin ja puolikkaan nukahtamislääkkeen. Nukun joten kuten. Päivällä särky ei juuri haittaa, mutta yöllä ei sopivaa asentoa tahdo löytyä. Ainoa hyvä käden asento päivällä on kädet ylhäällä ristissä pään päällä.

Käymme Kanavan Kunkussa syömässä lauantai-iltana. Tarjoilija mulkoilee kummallisessa asennossa käsiään pitävää asiakasta – joka on juonut yhden alkoholittoman oluen. Kun särkyä on ollut kolme viikkoa, alkaa kärsivällisyys ja lääkkeet loppumaan. Tottakai, inhokkini, omalääkäri Virolainen, on se, jolle ajan saan. Ihme kyllä, väänneltyään minut ensin solmuun, hän antaa lähetteen fysioterapeutin vastaanotolle. Epäillään hermopinnettä lavassa. Saan myös hermosärkyyn sopivat lääkkeet. Lyrica jää tosin syömättä, mutta Gabapentin toimii – persoonallisuutta muuttamatta. Juuri ennen joulua särky mystisesti häviää. 

Maaliskuun hiihtolenkillä ei tunnu hyvältä. Olen edennyt Vääksyn urheilukentän juoksuradalle vedettyä Muumilatua vain 20 kierrosta, kun vasempaan käteen iskee kipu. Se ei ole samanlainen kuin syksyllä. Uutena vivahteena on peukalon tunnottomuus. Enkä löydä mitään erityistä syytä vaivan syntymiselle. Ei auta muuta kuin soittaa terveyskeskuksen ajanvaraukseen. Enkä ole mitenkään hämmästynyt, että olen taas samassa kopissa tri Virolaisen kanssa. Nyt on pääsen sentään röntgeniin. Mitään ei kuvassa näy. Fysioterapeutti epäilee ranteen karpaalikanavan ahtautta. Saan vasemman käsivarteni mukaan muotoillun tuen. Lääkkeen kanssa en uskalla käyttää alkoholia, niinpä olen ”poikien roadtripillä” selvin päin. Juha on varannut arsenaalin juomia mukaan ja on selvästi masentunut, kun päättäväisesti kieltäydyn etupenkille tyrkytetystä huikasta. Viemme Juhan ja Antin Juttutupaan varaamaan paikkoja, kun käymme Mikon kanssa Espoon Louhisalissa Ile Kallion Big Rock Bandin keikalla. Keikkapaikka on aivan vanhan kouluni vieressä. Näen kaikki tutut Tapiolan seudut. Viimeksi on Tapiolan raitteja dallanut 2013 äitini kanssa. Kannatti lähteä sittenkin. Louhisalista otamme kyytiin Masa Maijasen, joka on basistina myös Hoedownin keikalla Juttiksella. En ole menomatkalla tajunnut aahtaa itseäni täyteen 50 sentin hodareilla Vantaan Ikeassa, joten koko ilta menee yhdellä tuopilla Cokista. Juttutupa on aivan täynnä. Pääsen sisään kantamalla Masan vahvistimen nuppia. Käsipuoli roudari herättää myötätuntoa. Neljättä tuntia paikkaa varanneet kaverit ovat hyvässä keikkanotkeessa. Paikka on hyvä – noin metri soittajista – ja muusikot erinomaisia. Hoedownin ohjelmisto taas ei; sattuu olemaan Bruce Springsteen -ilta. Vatsani kurnii ja musiikki on yhdentekevää. Elämys se on tuollainenkin… 

Juuri ennen kesää särky häviää. Tunnottomuus jää. Syyskuussa käyn ystäväni luona Lahdessa. Tottakai voin nukkua sohvalla. Niin nukunkin. Ja tottakai särky tekee paluun. Vanhan Vääksyn Avoimet ovet ja pihat -tapahtuma menee miten kuten. Olemme ensimmäistä kertaa mukana. Syyskuun sateista ja koleudesta huolimatta väkeä käy runsaasti. Kättä särkee yhä enemmän. Viikko myöhemmin, perinteisen kollegoiden kanssa vietetyn rankan Jazz-retriitti -viikonlopun jälkeisenä maanantaina koko käsi on tunnoton. Terveyskeskuksen ajanvarauksessa ollaan hädissään ja se tarttuu minuunkin. En kuitenkaan lähde taksilla Päijät-Hämeen keskussairaalaan. Kello 10 olen jälleen luottolääkärini Virolaisen pakeilla. Kolmas kerta toden sanoo. Ei ollut sydänvaivoja. Mutta nyt saan vihdoin lähetteen marraskuun alussa hermoratatutkimukseen Lahden Terveystaloon. Juttu muuttuu vakavaksi, kun minua piikillä tökkinyt lääkäri sanoo vaivan olevan kaularangassa. Magneettikuvaukseen pääsen joulukuun puolivälissä ja hyvällä tuurilla heti viikon päästä ajan Päijät-Hämeen keskussairaalaan tamperelaiselle huippukirurgille. Hän käy muutaman kerran vuodessa Lahdessa. 

– Tuosta mennään sisään. Sinne laitetaan tällaiset legopalikat nikamien välilevyjen tilalle. 

Sanoo kirurgi, tökkää nivelrikkoisella sormellaan kaulaani ja pyörittelee kädessään luudutuskehikon mallia. Legolta se tosiaan näyttää… 

– Sinulla on tällainen nivelrikko kaularangassa. Niin kuin kuvasta näet itsekin. Viides ja kuudes nikama ova innostuneet kasvattamaan nokkaa. Tuo luunokka painaa hermoa. Siitä särky ja tunnottomuus johtuvat. 

Leikkaus pelottaa, mutta samalla minussa herää toive päästä eroon jännitysniskasta. Jos siihen onkin elimellinen syy. Kirurgi murskaa toiveeni sivulauseessa. Pari viikkoa myöhemmin tulee kutsu leikkaukseen. Koskaan ei ole kolme kuukautta mennyt nopeammin. Onneksi saan Mikon kuskaamaan minut Tampereelle. Keskussairaalassa otetaan viimeiset verikokeet. Unettoman yöni vietän potilashotellissa. En uskalla ottaa nukahtamislääkettä, ettei leikkauksen anestesia mene mönkään. Taksilla pääsen Valkeakosken yksikköön, jossa tehdään ainoastaan kaularangan alueen toimenpiteitä. Istun odotustilassa muutaman muun leikkaukseen menevän henkilön kanssa. Kukaan ei sano mitään. Minua jännittää niin, että päätäni alkaa särkeä. Tunti on pitkä aika… Vihdoin tulee vuoroni.

Minut kärrätään sisään leikkaussaliin, jossa kolmen naisen tiimi on valmiina. Anestesiahoitaja antaa minulle ruiskeen. Taju sammuu. Leikkaus sujuu ongelmitta. Heräämössä kokeilen heti käden toimivuutta. Särky on pois. Tunnottomuus jää. Ystävällinen päivähoitaja tuo runsaan iltapalan – vuorokauden paasto antaa hyvän ruokahalun. Vietän toisen unettoman yön katkeilevasti kuorsaavan potilaan huonetoverina. Kun kuorsaus loppuu, alkaa puhelinsoittojen sarjatuli. Yrmeä yöhoitaja ei pyynnöstäni huolimatta anna unilääkettä eikä edes tervehdi. Hoitajat ovat kuin yö ja päivä… 

Nukun ehkä tunnin pari. Montako päivää he pitävät minut täällä? Asia selviää aamulla, kun lääkäri tekee kierroksen. Hämmästykseni on melkoinen, kun hän sanoo, että olen niin hyväkuntoinen, että jos fysioterapeutti on samaa mieltä, pääsen kotiin jo iltapäivällä. Fyssari on samaa mieltä. Minulle soitetaan Kela-taksi. Nyt ei tarvitse kuin loikoilla takapenkillä ja ehkä torkahtaa hetkeksi. Taksia ajava vanha mies ei anna minulle hetkenkään rauhaa. Vika on minun. Menin kertomaan, että olen viettänyt kesiä 60-luvulla Ritvalassa Vekkan kesäkodissa Sääksjärven rannalla. Kuski on kuljettanut kesävieraita sinne täyshoitoon vuosikymmenien ajan. Hän on lähes 80-vuotias. Eläkkeellä tietysti, mutta kun on ajanut pirssiä parikymppisestä, ei osaa lopettaakaan. Todennäköisesti kun hän on istunut samassa ruokasalissa kahvilla, jossa olen minäkin ollut samaa aikaan puoli vuosisataa sitten… Juttua riittää. 

Koirani Rolf ei tiedä miten olisi, kun avaan oven. Se ulisee ja pyörii jaloissani. Olen kompastua Rolleen suunnatessani kohti punaista sohvaa. Kun pääsen vaakatasoon nukahdan heti. Herään ulko-oven kolahdukseen. Heidi astuu olohuoneeseen. 

– Hei! Mitä ihmettä! Miten sä jo olet täällä? 

– Sitä minäkin ihmettelen. Lähettävät ilmeisesti heti kotiin, kun on mahdollista. Sairaalabakteerivaara luultavasti. 

Leikkaushaava paranee hyvin. Sen verran vastustuskykyä operaatio on heikentänyt, että saan kunnon räkätaudin juuri kun olisin voinut ulkoilla. Ehdin kuitenkin aivan viimeisille huhtikuun lumille Muumiladulle. Käsi on kunnossa. No, puoli vasenta kättä on tunnoton, mutta kaikkeen tottuu – kun vaihtoehtoja ei ole. Mitäköhän vielä… 

Toipunut avaruusmies Menninkäisentien takapihalla 1960 kesällä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *