Rolle

Mitä ne minut tänne toi? Juuri kun olin tottunut pienen mökin aidattuun pihaan. Aita oli hyvä, kun nuo minun uudet vahdittavani saivat sen viimeisenä kesänä vihdoin pystytettyä. Se piti tunkeilijat poissa minun valtapiiristäni; kävelivät tai juoksivat polulla suoraan eteenpäin. Huusivatkin – ja minä haukuin. Aidan takana minun oli turvallista toimittaa vahtikoiran virkaani. Tai eihän meillä koirilla mitään edeltä käsin määrättyjä tehtäviä ole. Elämämme muodostuu sellaiseksi kuin se muodostuu.

Rolle esittäytyy ja kertoo

Minä olen koira. Nimeni on Svedala Thurolf Tornfalk. Olen länsigöötanmaanpystykorva. Rolleksi minua kutsutaan. Minun elämäni oli aluksi hyvin toisenlaista. Muistan vain hämärästi ne muutamat kuukaudet emoni ja muiden pentueen koirien kanssa kennelissä.

Minulla ei ollut häntää, siitä sain kuulla monesti. Kaikilla sisaruksillani oli häntä, ainakin jonkinlainen. Toisilla kippurainen, joillakin suora. Yhdellä tytöllä oli pieni töpö, mutta sitä pystyi heiluttamaan. Minäkin tunnen kuinka häntäni heiluu, vaikka se ei näykään ulkopuolelleni. Joskus on turhauttavaa, kun en voi kertoa hännän heilutuksella, että olen iloinen ja innostunut. Mutta onhan niitä muita keinoja. Osaan minä vinkua, murista, haukkua ja röhkiä. 

Ihmiset ääntelivät siellä synnyinseudullani eri tavalla. Joskus nykyinen isäntäni ääntelee samalla tavalla. Hän taitaa kuitenkin tehdä sen pilanpäiten. Sitä paitsi, olen oppinut ymmärtämään tätä ääntelyä, jota olen kuullut viimeiset 12 vuotta. Niin, silloin kun oli vielä nuori pentu, oli ympärilläni kova vilske ja meteli. Yksi kerrallaan sisarukseni lähtivät ihmisten matkaan. Minuakin nosteltiin ylös aitauksesta, käänneltiin ja katseltiin. Sitten minut laskettiin takaisin emoni luokse. Joku toinen loppujen lopuksi otettiin matkaan. Luulin jo, että saan jäädä sinne muiden koirien kanssa.

Pääsen uuteen kotiin

Olin viimeinen pentu, joka oli jäljellä. Olisiko hännän puuttuminen saanut ihmiset valitsemaan jonkun toisen? Enkä ollut edes varma haluanko pois. Sitten eräänä päivänä tuli tarhaan nuori tyttö, joka ei äännellyt kuin muut. Hän otti minut syliinsä, taputti, silitti ja katsoi minua silmiin. Se tuntui hyvältä. Niin minutkin lopulta valittiin. 

Eräs vanhempi koira lähti onneksi mukaamme. En siksi tuntenut oloani kovin yksinäiseksi suurella laivalla, jolla meidät kuljetettiin meren yli toiseen maahan. Tyttö piti meistä hyvää huolta. Laivalla oli hieman pelottavaa. Ihmiset huusivat ja lauloivat. Tyttö selitti meille, että ihmiset juhlivat. Onneksi pääsimme seuraavana päivänä pois. Vanhempi koira nousi vieraaseen autoon, mutta minä jäin tytön luokse. Kuljimme junalla pitkän matkan pohjoiseen. Eläinvaunussa oli muitakin koiria. Yksi tyyppi haukkui ja rähisi koko ajan. Emäntäni ei saanut nukuttua. Kun pääsimme perille, olin iloinen saadessani tassutella valkoisessa, kylmässä ja pehmeässä. Emäntäni sanoi, että se on lunta. Rakastin lunta – ja tietysti emäntääni.

Pitkiä päiviä

Kun jäin yksin uuteen paikkaan, olin surullinen, mutta en ulissut enkä haukkunut. Olin pakahtua ilosta, kun emäntäni tuli takaisin. Joinakin päivinä hän oli kotona koko ajan. Silloin pääsimme yhdessä ulos leikkimään. Minä tapasin uusia tyyppejä. Jotkut olivat tosi kivoja ja niiden kanssa tutkimme ympäristöä, merkkailimme ja tappelimme – leikisti. Toisten kanssa en tullut toimeen ollenkaan. Ne haisivat oudolta. Niille piti murista ja haukkua oikein tosissaan. Siitä emäntäni ei pitänyt ollenkaan. Yritin hillitä itseni, mutta se oli vaikeaa. Olin aika villi nuori koira.

Vahinkoja sattuu

Kerran kun joku usutti vierasta koiraa tutustumaan minuun, vaikka en halunnut, puraisin emäntääni vahingossa olkapäähän. Olin häpeissäni ja allapäin. Eräällä lenkillä lähdin jahtaamaan jänistä. Se tuli niin ärsyttävän lähelle, että en kiihkossani kuullut emäntäni huutoja. Yhtäkkiä putosin johonkin kylmään ja märkään. Olin molskahtanut ohuen jään läpi lampeen. Emäntäni sai vedettyä minut ylös. Me molemmat palelimme kovasti. Kotona pääsin lämpimään suihkuun. Emäntäni joi kuumaa teetä ja aivasteli. Mutta kumpikaan meistä ei tullut kipeäksi. 

Kun minun piti kerran olla siinä alussa mainitussa pienessä mökissä yötä, poissa emäntäni luota, eroahdistus sai minut ihan vauhkoksi, läähätin ja raavin ovea. Pääsinkin nopeasti pois sieltä. Tuon pienen mökin muistan aivan aikojeni alusta, kun olin pentu. Paljon väkeä hääri mökin ympärillä. Minut laitettiin pensaan varjoon. Siellä minä istuskelin rauhassa. Se ihminen, jonka kanssa minun olisi pitänyt yöpyä tuossa talossa, otti minut syliinsä ja rapsutti minua. Tapasin hänet monta kertaa myöhemminkin. Tulimme hyvin toimeen, koska hän jaksoi usein leikkiä ja pelata palloa kanssani. Ei voinut silloin aavistaa, että hänestä tulisi minun uusi isäntäni. Elämän polut ovat ihmeellisiä…

Uusi isäntä

Minun viikkoni olivat hyvin samankaltaisia. Monta päivää sain olla yksin kotona, sitten oli pari päivää hauskaa yhdessäoloa emäntäni kanssa. Totuin kyllä siihen vähitellen. Eräänä päivänä minulle sitten tuli uusi isäntä. Ei kuitenkaan se ihminen, joka kesäisin leikki minun kanssani, mutta yhtä mukava tyyppi joka tapauksessa, vaikka aika kova käskijä ja kurinpitäjä se yritti olla. 

Se kiitos minun täytyy hänelle antaa, että opin juoksemaan hänen ansiostaan muovisen kiekon perässä. En oikein osaa sanoa, miksi olen niin innostunut frisbeen perässä laukkaamaan, mutta niin se vain on. Olen jo kohta 12-vuotias, mutta kiekko saa vieläkin minut juoksemaan itseni melkein läkähdyksiin. Nykyinen isäntäni sanoo, että tuo intohimoni pitää minut hyvässä kunnossa ja kehuu minua liikunnalliseksi. Se tuntuu mukavalta.

Mytyt

Pitkän aikaa minulla oli todella mukavaa, kun pääsin monta kertaa päivässä ulos. Minun kanssani leikittiin. Leikin mielelläni myös itse ”nirri pois narulta” -leikkiä. Siinä pyöritän hampaissani narunpätkää tai muuta lelua niin päätäni alkoi huimata. Yhtäkkiä minut vietiin vieraaseen paikkaan pariksi päiväksi. Kun pääsin kotiin, oli siellä outo haju ja kummallisia ääniä. Se haju ja ne äänet lähtivät kahdesta mytystä, joita omistajani hoitivat. Sain olla omissa oloissani. Ulkolenkit lyhenivät ja leikkituokiot harvenivat. Sitten nuo mytyt alkoivat liikkua lattialla. Silloin minulta kiellettiin melkein kaikki. Olin allapäin ja ihmettelin mitä oikein on tapahtunut.

Muutan Vääksyyn

Keskellä lumista aikaa minut vietiin tuttuun paikkaan, jossa oli tuttuja ihmisiä. Matka sinne kesti kauan. En tiennyt mitä odottaa. Aluksi minulla oli kaksi emäntää ja kaksi isäntää. Sitten jäin uusien omistajieni luokse. Kaipaus häivähti mielessäni hetken, mutta olinkin päässyt paikkaan, jossa minä olin kaiken huomion keskipiste. Pääsin aamulla pitkälle lenkille, iltapäivällä menimme heittämään kiekkoa ja illansuussa olimme taas kävelyllä. Ruokakin alkoi maistua ja sain mennä minne halusin. Sain juosta vapaana ja nukkua mielin määrin. Siitä nukkumisesta minä nautin erityisesti. Mytyt lähtivät vanhan emäntäni mukana pois.

Ikäviä asioita

Minun on myös kerrottava joitakin ikäviä asioita. Olen paukkuarka. Ovien, pyssyjen ja ilotulitteiden pauke saa minut paniikkiin. En ollut sellainen pentuna. Enkä osaa sanoa, mistä tuo pelko on peräisin. Onneksi nykyiset omistajani osaavat suihkuttaa pahimpina paukkuaikoina lääkettä suuhuni. Silloin minua alkaa nukuttaa ja paukut eivät pelota. Mutta pölynimuria en pelkää ollenkaan, päinvastoin, haluan taistella sen kanssa. Joka kerran olen selviytynyt ottelusta voittajana. 

Kurjaa on myös eläinlääkärillä käynti. Tiedän, että minusta pidetään huolta ja että rokotukset pitävät taudit poissa. Nukutus on pahinta. Viimeksi minulta poistettiin hammas. Joskus isäntäni pesee hampaani. En sitä oikeastaan tarvitse. Hammastahnastakin syön suurimman osan. Sen voin sanoa, ettei punkkilääkkestä ole mitään apua. Viime kesänä minusta nypittiin pois kymmeniä punkkeja. Heinikossa on niin paljon haisteltavaa. Olen muuten varma, että pihan poikki hiipii öisin supikoiranarttu. 

Minä haluaisin myös syödä raakaa lihaa ja jyrsiä luita. Tuollainen ruoka, ikävä kyllä, aiheuttaa minulle vatsavaivoja ja ihoni alkaa kutista. Joudun syömään tylsänmakuisia nappuloita. Olen kuitenkin sen verran vaativa, että jotain herkkua pitää noiden papanoiden seassa olla: makkaraa, leipäjuustoa tai koiran nameja ja jälkiruuaksi tietenkin Dentastickin palanen. 

Kun isäntäni laittaa itselleen iltapalaa, menen nykyään istumaan muina koirina keittiön oven suuhun. Hän heittää minulle palan tai kaksi. Muutenkin olen alkanut olla tarkka ruoka-ajoista. Käykin iltaisin pyytämässä, raapimalla sohvan reunaa, kuppiini jotain. Illalla minulla on usein niin nälkä, että voin syödä parin tunnin välein. 

Vielä sellainen asia minun on kerrottava, että jos yöllä joku yskii, minä huolestun. En halua, että kukaan tulee kipeäksi. Huolenpitoni ilmenee sängyn laidan raapimisena. Emäntäni tiuskii minulle, koska hän ei käsitä, että teen vain palveluksen hänelle ja isännälleni.

Rakastan lunta

Luminen ja kylmä aika on parasta mitä tiedän. Paksu turkkini pitää minut lämpimänä ja pääsen usein retkille juoksemaan vapaana. Saan olla opastamassa emäntääni ja isäntääni metsäpoluilla. Sukellan lumeen ja piehtaroin siinä. Jos minua janottaa, nappaan lunta suuhuni. Isäntäni kanssa käymme aina samassa paikassa kiekolla leikkimässä. Mutta kun emäntäni on mukana, saatamme mennä minne vain. Pidän molemmista ulkoilutavoista. Minulla on oma sohva, jossa on villainen leikkilammas ja oikea lampaantalja. Yöllä tassuttelen kuitenkin omistajieni makuuhuoneeseen ja vartioin heidän untaan.

Ystäviä ja vihamiehiä

Minulla ei ole täällä montaa ystävää. Kaukaa pohjoisesta tulee joskus käymään paras ystäväni Didi. Didin kanssa on kiva leikkiä. Painimme ja juoksemme kilpaa. Didille en siinä juoksukisassa pärjää, mutta painiottelut yleensä voitan. 

Poikakoirien kanssa en tule toimeen lainkaan, mutta vika ei ole minussa – ei ainakaan joka kerta. Vakituista tyttöystävää minulla ei ole. Tykkään kyllä tytöistä, Didistä erityisesti. Suurin osa reitilleni jätetyistä viesteistä kertoo karua kieltään, melkein kaikki ovat poikien tirauksia. Paikkakunnalla vierailee silloin tällöin gööttityttö. Siinäpä on leikkikaveri minun makuuni. Toivoisin kovasti, että hän muuttaisi tänne. Meillä oli tosi kiva kohtaaminen kanavalla. 

Olen leikattu, joten sekin asia on kunnossa. Se toimenpide tehtiin kuitenkin muista syistä. Olin melko pitelemätön nuorukainen. Kyllä minä nykyisinkin innostun valtavasti, kun kuulen isäntäni vyön soljen kilinän hänen laittaessaan ulkovaatteita päälle. Hyppelen, riehun ja murisen. Mutta tämä on pientä verrattuna siihen, minkälainen olin ennen sitä pikku leikkausta. Sisällä innostun joskus, yleensä ruokailun jälkeen, leikkimään leluillani. Kynsin mattoja ja heittelen Valruusi-nallea ilmaan. Kiekon perässä juoksemista vain ei mikään voita.

Karkumatkat

Niin kuin aivan tämän kertomukseni alussa kerroin, ihmettelin kun olimme muuttaneet pois pienten mökkien maasta. Talvella asuin tutussa isossa kivitalossa, mutta kesällä kaikki muuttui. Aitaakaan ei enää ollut, eikä ohikulkevia tai -juoksevia ihmisiä. Oli rauhallisempaa ja paljon uusia outoja hajuja. Aluksi vain kävimme tuossa paikassa, mutta kun kuuma kesä alkoi muutimme uuteen isoon mökkiin. 

Olin jotenkin poissa tolaltani. Toisen kerran kun olimme nukkuneet mökissä, päätin karata takaisin pienten mökkien luokse. Kuulin kuinka isäntäni huuteli minua. Olin  lähtenyt karkuun. Joku ihminen otti  minut kiinni ja vei köydessä takaisin uuden kesätalon pihaan. Hieman myöhemmin, kun isäntäni meni käymään suljetussa, kummalliselta haisevassa huoneessa, otin jälleen tassut alleni. Yritin saada kyydin autolla takaisin tuttuun paikkaan. Mutta minut saatiin kiinni. Onneksi en jäänyt auton alle. Isäntäni oli silloin todella vihainen. Ymmärsin kyllä, että hän oli pelännyt minulle sattuvan jotain ikävää. Jouduin olemaan sisällä koko sen illan ja seuraavana päivänä juoksuvaijerissa. Opin kyllä läksyni. 

Vain silloin kun joku lähestyy minua kynsisakset tai korvalääkepullo piilotettuna selän taakse, lähden karkuun. En kuitenkaan mene kovin pitkälle. Loppujen lopuksi palaan takasin ja rapsun ovea. Ei lohkeavat kynnet tai kutiavat korvat ole nimittäin mitenkään kiva juttu.

Viidakko-Jimi

Isäntäni kutsuu karkumatkojeni vuoksi minua Viidakko-Jimiksi. Olen oikeastaan aika ylpeä tuosta nimestä. Taidan sittenkin pitää tuosta uudesta paikasta. Siellä on sisällä mukavan viileää ja voi olla vapaana pihalla tekemässä tutkimuksia ja vaikka lepäilemässä. Joskus nukahdan puun varjoon ja näen unta nuoruudestani, haukun ja murisen. Mytytkin ovat kasvaneet oikeiksi ihmisiksi. Kivoja tyttöjä ne ovat nykyään. He leikkivät minun kanssani, mutta eivät tee kiusaa. Vanhat omistajani näen tarpeeksi usein. Oikeastaan elämäni on oikein hyvällä mallilla.

Julkaisematon tarina