Aika kauan sitten ja melko kaukana täältä sijaitsi pienehkö kuningaskunta. Sellainen juuri sopivan kokoinen paikka, ei liian iso eikä liian pieni. Valtakunnan väki oli tyytyväinen hallitsijaansa, joka oli oikeudenmukainen ja tehnyt paljon uudistuksia kansalaisten elämän helpottamiseksi. Kuningas Olaf III Rautamaha (siis kolmonen, ei kolme isoa iitä) ei elänyt huikentelevaisesti, pikemminkin häntä voisi sanoa hieman kitsaaksi. Hän ymmärsi, ettei tyrannimainen tuhlari kauaa keikkuisi valtaistuimella. Niinpä kuningas soi alamaisilleen runsaasti oikeuksia ja eritoten mahdollisuuksia vaikuttaa koko valtakuntaa koskeviin kysymyksiin.
Rautamahalla ja hänen kuningattarellaan Brynhildillä, omaa sukua von Poetsi, oli vain yksi pahe – tai ei se nyt aivan paheen tuntomerkkejä täyttänyt. Joka tapauksessa, he rakastivat hernekeittoa, sellaista kunnon sakeaa soppaa, jossa on savustettua silavaa leikelty sekaan ja pinnalle lusikoitu runsaasti väkevää sinappia. Eikä rokkaa syöty vain torstaisin vaan jokaikinen päivä. Näissä pidoissa ei viini virrannut eikä oluttynnyreiden tappeja isketty irti. Juhlajuomana nimittäin tarjottiin kuninkaan rakastamaa piimää ja muita maitotuotteita. Maljat olivat kyllä hienointa hopeaa ja kultaa, vaikka niistä vain lämmintä piimää tai maitoa kulauteltiinkin. Tuohon aikaan ei ollut oikein keinoja pitää juomia kylminä, kun sähköä ei oltu vielä onneksi keksitty eikä niin ikään virtasyöppöä jääkaappia. Tuoreille ruisleivän siivuille vedeltiin paksulti laardia ja leikattiin tuhti pala juustoa. Jälkiruoaksi tarjoiltiin vastapaistettua vehnästä: jättimäisiä pitkoja ja elefantin korvan kokoisia kanelipullia. Kuninkaalle ja kuningattarelle tämä raskas ruoka maistui, olihan heillä myös raskas vallan taakka harteillaan. Eivätkä ne hartiat mitkään kapeat olleetkaan!
Tätä touhua katseli inhoten synkkissä ajatuksissa tuoliinsa vajonnut kuningasparin vanhin tytär, Hildur Ruusunnuppu. ”Eikö ne, perhana, kohta taas mässäile paukkupirtelöllä”, mutisi itsekseen Hildur vajoten yhä syvemmälle ankeisiin aatoksiin. Syyt tämän viehättävän prinsessan synkkyyteen olivat erittäin hyvät. Näitä syitä ei Hildur täysin oivaltanut, ja kuinka hän olisikaan; ei tuon aikainen lääketiede tiennyt yhtikäs mitään ärtyneen paksunsuolen oireyhtymästä, keliakiasta tai laktoosi-intoleranssista. Hildurille oli vielä sattunut siunaantumaan tämä vatsavaivojen Bermudan kolmio.
Eteensä kannettuja ruokia hieman näykkien prinsessa valmistautui kohtaamaan pian käynnistyvät valitettavat seuraukset. Onneksi ruokasalin nurkassa säkkipillinsoittaja metelöi siihen malliin, että aivan aluksi aatelisen vatsan murinat ja pulputukset hukkuivat pillipiiparin metakkaan. Mutta, kuten tällaisilla vaivoilla on tapana, ne pahenivat joka suupalalla ja hörpyllä. Hildurin vatsa paisui paisumistaan. Prinsessa nosti vaivihkaa toista pakaraansa, päästi hillityn paukun ja huokaisi helpotuksesta. Se oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Vain yksi varomaton liikahdus ja vaivojen yhteislaukaus kajahti ruokasalissa. Hildurin epäonneksi soittoniekka oli juuri vaihtamassa pillinsä suukappaletta, kun prinsessan sirosta takapuolesta purkautui pitkä, monivaiheinen töräys. Ruokailuvälineiden kilinä ja pöytäseurueen iloinen puheensorina katkesi kuin veitsellä leikaten.
Punehtunut prinsessa sysäsi tuolinsa syrjään ja ryntäsi ulos salista. Matka linnan ainoaan kloaakkiin oli hankala. Monta sataa metriä joutui hän juoksemaan ja kymmeniä kiviportaita ramppamaan ennen kuin helpotus löytyi. Käytävillä vielä väisteltävä kaikenlaista joutoväkeä; oli hovineitoja, hoviherroja, hovinarreja ja sekalaista palveluskuntaa. Kaikkihan sen tietävät, mitä rivakka juoksu ja portaiden hyppely tuossa tilanteessa tuottaa. Suolistokaasujen tyrmäämää linnanväkeä kannettiin pihalle toipumaan. Pari hoviherraa hyppäsi paniikissa ikkunasta vallihautaan krokotiileistä välittämättä. Tapauksen jälkeen hovineitojen ilkeissä juorupuheissa Ruusunnuppu vääntyi Rupsuseksi. Eikä mennyt kauaakaan, kun koko linnanväki kutsui Hilduria hänen selkänsä takana pilkkanimellä Rinsessa Rupsunen. Hildur-parka!
Kerran kuussa linnassa järjestettiin suuret tanssiaiset. Kuninkaan huolena oli saada vanhin prinsessoista, juuri tämä Hildur, hyviin naimisiin lujittamaan rauhanomaista rinnakkaiseloa suurten ja mahtavien naapurivaltakuntien kanssa. Tanssiaiset näet houkuttelivat perinteisesti paikalle laumoittain innokkaita kilpakosijoita Rautamahan kuningaskuntaa ympäröivistä maista. Hildur inhosi näitä jortsuja koko hyvän sydämensä pohjasta. Kosijat olivat aina niitä samoja ikävystyttäviä, lipeviä ja turpeita tyhjäntoimittajia. Oman lisänsä inhoon näitä karkeloita kohtaan toi senaikaisten tanssien vaatima liikehdintä. Varsinkin naisten piti koko ajan kyykistyä, niiata ja pyllistellä.
Ennen tanssiaisia istuttiin tietenkin joukolla kuninkaallisessa ruokasalissa rokkaa ja muita yllämainittuja herkkuja ahmien. Vaivihkaa Hildur yritti olla syömättä mitään, mutta kuningas katsoi prinsessan tyhjää kulhoa erittäin pahalla silmällä ja koko ajan oli joku kosijoista herkkupalaa tyrkyttämässä. Niinpä hän muodon vuoksi maisteli hieman sitä sun tätä samalla toivoen, ettei noin pieni määrä ruokaa aiheuttaisi ongelmia. Turha oli toivo, sen hän tiesi itsekin. Tanssisali täyttyi ääriään myöten linnanväestä ja kuninkaallisista arvovieraista. Orkesteri viritteli salin perällä soittimiaan ja kohta tanssilattialla kiehui ja kuohui kuninkaallinen pukuloisto. Kehruuvalssi vielä menetteli, kun orkesterin pauhu vielä sopivasti hukutti Hildurin vatsan kurlutukset ja mouruamisen. Poloneesi kerjäsi vaikeuksia ja viimeistään masurkka kirjaimellisesti räjäytti pankin. Kilpakosijat lakosivat kuin heinä kaatosateessa. Hoviväki ja vieraat olivat talloa toisensa lasarettikuntoon rynnätessään vauhkoina ulos kapeista ovi- ja ikkuna-aukoista.
Kun Hildur vihdoin voipuneena lysähti prinsessasänkyynsä, hän päätti toteuttaa pitkään mielessään muhineen suunnitelman. Hänpä karkaisi pois suureen metsään eikä kuuna kullan valkeana astuisi ihmisten ilmoja pilaamaan. Kankaiseen reppuun hän sulloi sekalaisen vaateparren ja tulentekovälineet. Keittiön katosta Hildur riuhtaisi muutaman rukiisen reikäleivän evääksi. Fiksu prinsessa kun oli, nappasi hän vielä matkaansa ison purkin voimakasta pippurijauhetta. Sillä hän saisi kuninkaan vainukoirat pärskimään ja kadottamaan hajujäljet, joita Hildur ymmärrettävästi jätti runsaasti jälkeensä. Sängynpeitteistä solmimallaan köydellä prinsessa heilautti itsensä vallihaudan yli ja hävisi sankkaan metsään. Aivan oikein oli Hildur osannut ennakoida seuraavan aamun tapahtumat. Tuloksetta huolestunut kuningas lähetti etsintäpartiot matkaan. Vainukoirat eivät ehtineet edes metsän reunaan, kun ne jo pärskivät ja köhivät sekopäisinä pippuripöllyssä.
Metsän peitossa Hildurin oli hyvä olla. Vaellettuaan aikansa hän istui sammalmättäälle, avasi reppunsa ja nojasi selkänsä syvään huokaisten korkean männyn kylkeen. Täällä vaikka haukkasi nälkäänsä suuntäydeltä ruisleipää ja syönnin päälle päräytti tuhdin paukun, ei se ketään haitannut. Mitä nyt pari metsäkaurista sai paniikkikohtauksen ja männyn latvuksessa toukkia kaivellut palokärki tömähti taintuneena sammalikkoon.
Yhä syvemmälle aarniometsään kävi prinsessan kulku. Päiväkausia hän samoili tiheässä metsässä ketään näkemättä ja mitään muuta kuulematta kuin tuulen huminan, lintujen laulun ja omat turahduksensa. Pian eväsleivätkin olivat lopussa. Mustikoita syömällä hän pärjäsi vielä päivän muutaman. Nyt ei prinsessan vatsasta kuulunut kuin nälän kurnimista.
Hildur oli ravinnon puutteesta jo aivan heikkona, kun hän äkkäsi maastossa poluntapaisen. Sitä seuraamalla hän saapui pienen mökin luo, jonka akkunasta lankesi valonsäde hyvin hoidettuun pihaan ja kymmenen motin kokoiseen halkopinoon. Aivan oikein aavistaen hän oli löytänyt tiensä halonhakkaajan tuvalle. Epäröivin askelin Hildur lähestyi pihapiiriä. Eihän sitä tiedä millainen erakoitunut raakalainen tuolla asuisi. Silloin mökin ovi aukesi narahtaen ja oviaukon valokeilaan asteli harteikas, komea mies. Mies taivutteli vartaloaan, nosteli jalkojaan ja kajautti ilmoille jykevän ahterisoolon. Se oli rakkautta ensikuulemalla!
Rohkeasti Hildur asteli partasuisen atleetin luokse ja esitteli itsensä. Kuninkaallisen syntyperänsä hän kuitenkin salasi ajatellen sen vain lyövän kapuloita orastavan ihmissuhteen rattaisiin. Hildur aneli yösijaa ja hieman ruokaa jatkaakseen korpivaellustaan. Mies, jonka nimi oli muuten Sigismund, suostui kernaasti prinsessan pyyntöön sanoen, että mökin eteisessä oli pehmyt yösija vieraalle ja uunin vartaassa kypsyi parahiksi teeripaisteja.
Yhdessä he kävivät pöytään iltapalaa syömään. Muutaman päivän marjoilla eläneellä Hildurilla oli sudennälkä. Siltä istumalta hän ahmaisi kitusiinsa kokonaisen lintupaistin ja viisi maissikakkua. Juomana oli raikas lähdevesi. Niinpä vatsavaivat pysyivät kohtuullisina. Mutta pöydästä noustessaan Hildur ei pystynyt estämään lievää peräpään ääntelyä. Häpeissään hän oli jo ryntäämässä ulos pimeyteen, kun Sigismund tarttui Hilduria hellästi käsivarresta ja pyysi istumaan takaisin pöydän ääreen. Hänellä oli nimittäin paljon sydämellään. Alas istuessaan Sigismundin takapuolesta kajahti kelpo paukku.
Se toimikin hyvänä johdantona Sigismundin polveilevalle tarinalle. Hän oli todellisuudessa jalosukuinen prinssi: Sigismund van der Prööt. Hän oli Hildurin lailla karannut metsään pois naapurimaan kuninkaan linnasta. Tilanne siellä oli hänen patologisten ilmavaivojensa vuoksi eskaloitunut täysin sietämättömäksi. Ainoa ratkaisu oli ollut pako metsään, jossa hän nyt elätti itsensä puunhakkuulla. Onnekseen hän oli paetessaan keksinyt ottaa reppuunsa sahan ja kirveen sekä vielä viimeisenä eteisestä olalleen luodikon. Kyvykkäänä monitoimi-ihmisenä Sigismund oli vuosien varrella rakentanut piilopirtin ja raivannut viljelymaata omiin tarpeisiinsa.
Sen lisäksi että Sigismund hankki tarvekalujen ostoon tuiki tarpeellisia tukaatteja halonhakkuulla, myös metsällä hän kävi ahkerasti ja viljeli pientä maatilkkua mökkinsä vieressä. Syksyn perunasato oli runsas ja porkkanoitakin riitti paistoksiin ja keittoihin. Uutuutena hän oli myös kokeillut maissin kasvattamista. Erään halkokaupan kylkiäisenä hän oli saanut pussillisen pohjoisen lajikkeen siemeniä, jotka antoivat runsaan tuoton. Maissista tehdyn leivän oli Sigismund huomannut ruuansulatukselleen varsin sopivaksi.
Hildur kuunteli halonhakkaajan tarinaa lumoutuneena. Hänelläkin oli paljon sydämellään ja vatsallaan. Ensiksi hän paljasti olevansa Rautamaha kolmosen vanhin tytär, Hildur Ruusunnuppu. Toiseksi hän kertoi pakomatkansa syyn. Siinä pöydän ääressä rupatellessaan he huomasivat kuinka paljon yhteistä heillä oli ja rakastuivat yhtä kyytiä palavasti. Kun kumpikin vielä totesi kyllästyneensä hovielämän koukeroihin ja juonitteluun, päätös jäädä piilopirttiin syntyi hyvässä yhteisymmärryksessä.
Stressitön elämä raikkaan luonnon keskellä sopivasti ruumiillista työtä tehden vaikutti nopeasti prinsessan vaivoihin. Ymmärtäväisen kumppanin kanssa jutellessa syntyi monta ravinto-opillista oivallusta. Kun viljatuotteet ja maitovalmisteet jäivät pois ruokavaliosta, Hildur huomasi ilokseen vatsansa ääntelyn kokonaan hävinneen. Myös suolistokaasujen muodostus oli vähentynyt eksponentiaalisesti. Hovin huonoista ruokailutavoista – ahmimisesta ja suurista kerta-annoksista – eroon päästyään kumpikin tajusi vatsaongelmien ja elintapojen syy-yhteyden.
Vuosia vierähti moniaita, mökkiin rakennettiin lisähuoneita ja pihalla telmi kolme terhakkaa lasta. Yhdelläkään ei muuten ollut edes koliikkia. Iltaisin neljättä lastaan odottava Hildur hyräili tuutulauluna itse keksimäänsä elämänohjevärssyä.
”Ei hernesoppa sovi suolellesi sun,
Jos sitä syöt se sanoo kohta pum, pum, pum!
Ja paremmin sun vatsasikin heti vois,
Kun rukihisen leivän jätät pois, pois, pois!
Ei piimää eikä maitoakaan juoda saa,
Tai ryntäät heti vattupensaan taa, taa, taa!”
Tätä onnea olisi jatkunut pidempäänkin ellei Sigismund eräällä halkojen myyntimatkallaan olisi kuullut huhuttavan, että Hildurin isä, vanha kuningas Rautamaha, oli surun murtamana kuolemaisillaan hivutustautiin. Uutisen kuullessaan Hildur istui halkopinon päälle huolissaan miettimään: ”Helvata, pakkohan meikätytön on mennä siitä äijästä huolta pitämään”. Ei hän voinut mitenkään ottaa omalletunnolleen rakkaan isänsä menehtymistä. Niin kuormattiin rattaiden kyytiin lähes kuusihenkisen perheen tarpeelliset tavarat ja matkaan lähdettiin kohti kaupunkia ja kuninkaanlinnaa.
Ajoitus osui nappiin, sillä kuningas Olaf III Rautamaha oli menettänyt täysin elämän- ja ruokahalunsa, istui vain linnantornin akkunan ääreen raahaamallaan valtaistuimella viikkotolkulla ja tuijotti sumein silmin kaukaisuuteen. Yhtäkkiä kuninkaan katse kirkastui: oliko tuo vanhan hevosen vetämillä rattailla istuva suloinen neito hänen tyttärensä? Ja kuka oli tuo suitsia pitelevä kookas, komea, partainen mies? Entä kenen olivat nuo iloiset pellavapäiset lapset?
Näihin kysymyksiin kuningas sai vastauksen, kun laskusilta kiireesti veivattiin alas ja seurue kurvasi rattaillaan keskelle linnan pihaa. Jälleennäkemisen riemu oli valtava ja muuttui aivan suunnattoman suureksi, kun Hildur esitteli isälleen miehensä ja lapsensa. Nythän kuninkaan toive saada vanhin tytär hyviin naimisiin oli toteutunut kuin itsestään. Olihan tuo salskea Sigismund van der Prööt vielä sen suurimman ja mahtavimman naapurimaan prinssi ja vallanperijä.
Silmin nähden piristynyt ja ruokahalunsa takaisin saanut Olaf-kunkku oli heti järkkäämässä suuria syömäjuhlia ja tanssiaisia. Silloin prinsessa Hildur astui isänsä eteen, katsoi tätä tuimasti silmiin ja sanoi, että juhlat voidaan kyllä järjestää, mutta hän ottaisi täyden vastuun ateriapalveluista. Enää ei hernerokkabileitä kerta kaikkiaan pidettäisi, sillä tästedes hovissa tulisivat puhaltamaan uudet, raikkaat tuulet.
Niin sai vanha kuningaspari tyttärensä takaisin vieläpä miehellä ja lapsilla varustettuna. Kuninkaalliset pöydät edelleenkin notkuivat herkuista, kun hieman myöhästyneitä hääjuhlia seuraavalla viikolla vietettiin. Mutta hernerokkaa eikä muitakaan vatsalle huonosti sopivia ruokia tarjottu enää koskaan. Siitä pitivät prinsessa Hildur Ruusunnuppu ja prinssi Sigismund van der Prööt tarkan huolen. Myös masurkan tanssiminen kiellettiin koko valtakunnan alueella.
Sadun ovat kuvittaneet Onerva ja Vieno Ramberg.
6 thoughts on “Rinsessa Rupsunen”
Olipa taas hurmaava tarina! Tytöt kikatellen, piirrellen ja keksien lisää, Kärtty sanaista säiläänsä käyttäen loihtimassa kaiken ikäisille sopivia satuja. Tytöillä on ihanasti intoa kuvituksiin! Olisi oikein kiva kuulla heidän juttujaan ja kihertelyjään piirustuspöydän äärestä.
Kiitos taas kommentista! Kuvitus on tehty etänä minun ohjeitteni mukaan. Tyttöjen äiti on myös lukenut otteita tuolloin vielä keskeneräisestä jutusta. Kuvia on kuulemma tulossa lisää. Kertomuksella on yhtymäkohtia todellisuuteen. Onervalle on keliakia ja minulla herkkä vatsa…
Hauska satu ja erinomainen ilmeikäs kuvitus 🥰
Kiitos kommentista, Kaisa. Idea syntyi yhteistyössä tyttärentyttärien kanssa, kun eräänä päivänä hoivasimme Onervaa, joka oli vahingossa saanut gluteenia sisältävää ruokaa. Minullakin on herkkä vatsa… Kuvitus tehtiin etänä.
Kiitos kommentista, Kaisa. Idea syntyi yhteistyössä tyttärentyttärien kanssa, kun eräänä päivänä hoivasimme Onervaa, joka oli syönyt vahingossa gluteenia sisältävää ruokaa. Minullakin on herkkä vatsa… Kuvitus on tehty etänä.