Raittiuskilpakirjoituspalkintokirja

– Huomenta, lapset. Tänäänhän on se päivä, jota olemme kaikki kovasti odottaneet. Tavallisen ainekirjoituksen sijaan osallistummekin kaikki raittiuskilpakirjoitukseen. Kolme parasta kirjoittajaa saa hienon kirjapalkinnon. Olettehan kaikki perehtyneet vihkoseen, jonka jaoin luokassa viime viikolla. Käsi ylös, kuka ei ole lukenut tärkeää tietoa alkoholin ja tupakan vaaroista. Hienoa! Kaikki ovat olleet oikein ahkeria. Kirjoitusaikaa on tunti. Voitte aloittaa.

Raittiusaate jyrää

Raittiusaate oli 60-luvulla elinvoimainen. Keskioluen vapautumisen vuoteen oli vielä matkaa. Ei meille sentään Turmiolan Tommin tekemisiä luetettu, mutta ei tuo 12-sivuinen valtakunnallisen levikin saanut vihkosen viesti ollut kovin kaukana Tommin viinanhuuruisen riehumisen kuvauksesta: ylevää ja sormella osoittelevan tuomitsevaa tavaraa, joka upposi erittäin suotuisaan maaperään. Omakohtaisia kokemuksia viinasta tai tupakasta ei pienellä kansakoululaisella tietenkään ollut. Muutama vuosi myöhemmin minulla olisi ollut runsaasti havaintomateriaalia kotoa. Oppikoulussa, varsinkin sellaisessa edistyksellisestä kokeilukoulussa kuin Tapiolan yhteiskoulu oli, ei tuollaiseen oppilaita enää pakotettu. Terveysopin tunneilla aiheesta puhuttiin, mutta modernimpaan sävyyn, ilman mahtipontista paasaamista.

Pertsa ja Kilu ainejärjestössä…

Voitin kaksi kertaa kirjapalkinnon. Ensimmäinen oli Valistus Oy:n kustantama kirjanen, jossa oli muutama raittiusatteen läpitunkema synkänhilpeä näytelmä. Toinen oli jo tuolloin paljon mieluisampi: Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu merellä -kirja kului käsissäni moneen kertaan. Eipä näytelmäkirjakaan hyllyntäytteeksi jäänyt. Englannin opiskelijoiden ainejärjestön, Subin, aktiivit värkkäsivät melkein joka juhlaan jonkin lyhyen näytelmän. Olimme esittäneet playback-Shakespearea niin usein, että halusimme jotain aivan muuta. Toin ainejärjestön kokoukseen Valistuksen kirjasen. Peli oli selvä: lukuharjoituksetkin katkesivat tämän tästä hysteeriseen hekotukseen. Ei siis ollut mikään ihme, että viikko myöhemmin Subin bileissä Uudella ylioppilastalolla Syntymäpäiväjuhla -hirvitys sai valtaisan suosion. Erikoisefektinä draaman huippukohdassa ”oksensin” puoli purkkia hernekeittoa ylioppilaslakkiini ja pyyhin suupielet joululahjaksi saamaani keltavihreään kravattiin. Perjantai-illan yleisö puolen yön tietämillä taisi olla sopivan vastaanottavainen tämäntyyppiselle komiikalle.

Kilpailu hengiltä

Koulussa oli tarjolla jos jonkinlaista kilpailua. Oikeastaan kaikesta tekemisestä huokui eetos, jossa haettiin voittajaa. Hiihtokilpailut olivat selviö – totta kai. Voimistelutuntien ydin ei ollut suinkaan kaikki oppilaat mukaan kannustava liikunta vaan taistelu voitosta. Piirustuksetkin arvioitiin koko luokan edessä, ajatuksena valita annetusta aiheesta tehdyistä kuvista se paras käsiäänestyksellä. Kevätnäyttelyssä laadukkaat puutyöt peittivät taakseen vinoon höylätyt henkarit ja muotopuolet leikkiautot.

– Robert, missä se sinun tekemäsi kuorma-auto on?
– Se on tuolla takana. Toi kallistunut kolmipyöräinen…

Aina haettiin nopeinta, vahvinta, ja kauneinta – tai jotain muuten vain parasta. Kilpailumentaliteetti iskostettiin jo varhain kaikkien koululaisten ajatuksiin. Etsittiin uutta Paavo Nurmea, Veikko Kankkosta, Timo Mäkistä, missi-Armia… Suomen piti epätoivoisesti juosta, hypätä, kaahata tai keikistellä itsensä ”maailmankartalle”. Pienen pojan haavekuvissa Suomi voitti jopa jääkiekon maailmanmestaruuden ja Eurovision laulukilpailun.

Liikennekilpailu

Sellaisestakin leppoisasta yhteisestä huvista kuin pyöräily väännetään lasten liikennekilpailu. Kilpailussa on kaksi osaa: taitokoe ja liikenteen seassa suoritettu ajokoe. Mehän temppuilimme fillareilla koko ajan, joten taitopuoli on joka kundilla hallussa. Esteiden välistä pujottelu, paikallaan tasapainoilu ja muut taidonnäytteet eivät tuota sen kummempia ongelmia. Polkupyörän pitää myös olla tip-top -kunnossa valoja myöten. Lokasuojattomalla krossipyörällä kisa päättyisi lähtöruutuun. Kun numerolappu pujotetaan päälleni, unohtuvat jännityksessä kaikki edellisenä päivänä isän kanssa treenatut kääntymiset ja ryhmittymiset. Ajoreitin varrella on opettajia väijyssä, tarkkailijoina. He merkitsevät plussat ja miinukset suorituskorttiini. Tapiola ei ole mikään pääkaupungin ydinkeskustan vaarallinen sokkelo ja autoliikenne keskellä arkipäivää on olematonta – onneksi.

Mutta virhepisteitä ropisee jo heti Aarnivalkean koulun pihalta lähtiessäni: minun olisi pitänyt taluttaa pyörä autotien yli ennen liikkeelle lähtöä. Ryhmittymisen Menninkäisentien ja Mäntyviidan risteyksessä sählään täysin poskelleen. Tarkistuspisteessä vilautetuista liikennemerkeistä tunnistan sentään puolet. Kimmeltien kaarteessa joudun tekemään paniikkijarrutuksen, kun eteeni kääntyy pihatieltä auto. Hypätessäni pyörän päältä housunlahje kelautuu ketjun ja eturattaan väliin. Lopussa, koulun pihan jo häämöttäessä, unohdan näyttää suuntamerkin. Päin mäntyä menee. Miten joku voi voittaa kilpailun ilman ainuttakaan virhettä, on minulle täysin käsittämätöntä. Parhaille ojennetaan taputusten kera Taljan tuotepaketti, jossa on tarroja, heijastin ja liikennepelikorttipakka. Minun saavutukseni on repaleiset öljyn tahrimat housut.

Laulukokeet

Yleissivistävään kouluun kuului muitakin taideaineita kuin piirtäminen ja maalaus. Musiikkikasvatus koostui lähinnä poljettavalla urkuharmoonilla säestetystä epävireisestä yhteislaulusta. 60-luvun laulukirjoja selailemalla saa hyvän käsityksen siitä, minkälaisia lauluja kansakoulussa laulettiin. Maakuntalaulut olivat kai niitä tuoreimpia ykköshittejä. Mitään modernia ei kirjasta tietenkään löytynyt. Virsiä tietysti, koska kirkossa käydessä oli syytä osata melodiakulut. Isänmaallisia sotalauluja ja -marsseja harjoiteltiin ahkeraan. Ateenalaisten laulu tuntui olevan opettajien ikisuosikki, ainakin siitä päätellen, että vieläkin muistiini on kaiverrettu: ”Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.” Ja se ylistys, että ”kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut”. Silloin vielä kun meitä opetti miesopettaja, saattoi tämän hurmeisen marssin edes jotenkin nuotilleen mölisten esittänyt oppilas olla varma kiitettävästä arvosanasta. Toinen varma kympin tuoja oli oli Lippulaulu: ”Siniristilippumme, sulle valan vannomme kallihin: sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin”. Aika rankkaa kamaa alle kymmenvuotiaille nassikoille. Heleät lasten äänet tekivät melkoisen kontrastin synkkiin lyriikoihin.

All My Loving

Mutta ajat muuttuvat. Emme ole uskoa korviamme, kun opettaja ehdottaa levyraadin pitoa laulutunnilla. Ja vielä suurempi ihme on se, että ylivoimaisesti eniten ääniä kerää the Beatlesin kappale ”All My Loving”, teinirakkaudesta kertova kitararalli… Laulukokeet kuitenkin pysyvät, eikä niissä Beatle-sävelmiä tai muita päivän hittejä luikauteta. Luokasta löytyy aina pari kolme oikein hyvää laulajaa, joille jokainen mielellään suo sen kiitettävän. Suurin osa yrittää tosissaan ja liikaa. Sitten ovat ne poikkeusyksilöt, jotka uskaltavat lyödä koko homman läskiksi. Hämmästelen luokkatoverini Markun pokkaa, kun hän joka ainoan kerran esittää irvokkaana huutolauluna Seitsemän miehen voiman kaikki yhdeksän säkeistöä, ellei opettaja saa jo puolessa välissä tarpeekseen ja pamauta harmoonin kantta kiinni. ”Kiljukoon nyt kaikkein kaula, koska mielin virren laulaa voimasta seitsemän miehen…”. Tämä siis karjuttuna naama punaisena säröisessä ylärekisterissä. Sama ulvonta jatkui vielä oppikoulussa, tosin silloin opettajaakin nauratti.

Hymypatsas

Kaikkein omituisin kilvoittelu oli taisto hymypoika- ja hymytyttöpatsaasta. Maireassa kipsisessä rintakuvassa irvistelee opettajien suosikkioppilas. Tarkoitus lienee ollut alunperin antaa pysti hyvän toveruuden, auttamishalun, muiden huomioon ottamisen ja sensellaisen pyhimysmäisen puuhaamisen tunnustuksena. 60-luvun alun kansakoulunopettajat olivat ehdottomia auktoriteetteja, joita toteltiin kyselemättä. Ei ollut tuollaiselle luokkahuoneen diktaattorille temppu eikä mikään ohjailla äänestyksen tulos mieleisekseen. Patsaan saanutta lellikkiä ei siis hyvällä silmällä katsottu kaveripiirissä. Poikkeuksia tietenkin oli. Vaimollani on hymytyttöpatsas…

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Kymmenen vuotta linnaa” (Mediapinta 2021)