– Mitäköhän laadukas sähköpyörä jousitetulla etuhaarukalla maksaa Järvisellä? Se tie uudelle Vesansalon mökille on kuin erikoiskoe Jyväskylän suurajoissa 60-luvulla: mutkaa, mäkeä, irtosoraa ja kuoppia. Ei sitä pysty edes Cresentin hybridillä ajamaan. Hyvä, että autolla pääsee ja uskaltaa.
– Onhan meillä soutuvene. Menet soutamaan, jos liikuntaa kaipaat.
– No joo. Siellä se on kumollaan rannassa kolmen vuoden roskat ja risut peittonaan. Hyvähän se Päijän vene on, mutta iso ja raskas. Mä ajattelin viritellä sen kylkeen sähköperämoottorin. Päästään aikakin lähisaariin retkille. Eikä tarvitse soutaa, paitsi jos akun lataus katoaa…
Lautapoika mallia 2020
Elokuussa osun Vääksyntien alakerran naapurin, Janskin, kanssa yhtä aikaa kotiovelle. Tiedän, että Janskilla oli suppilautojen vuokrausta Päijänteen rannassa. Ja kun syys saa, hän myy vuokralaudat pois edulliseen hintaan. Janskin vaimo oli houkutellut oman vaimoni kerran melomaan, mutta se ei ollut silloin synnyttänyt mitään suurempia väristyksiä. Varastohuoneen ovi on sopivasti auki. Siellä on siisteissä nipuissa lautoja ja meloja. Näkymä saa minut mielijohteesta kysymään, voisimmeko kokeilla suppausta. Ehdin vihjata mahdollisista lautakaupoistakin. Vastaus on innostuneen myönteinen ja asia järjestyy helposti. Vuokralaudat ovat Päijännetalon päädyssä sijaitsevan Kanavan Panimon parkkipaikalla isossa lukitussa peräkärryssä. Seuraavana iltapäivänä olemme koputtelemassa panimon ovella. Janski ehtii kiireiltään avaamaan kärryn lukot ja antamaan pikakurssin suppauksessa.
– Sulle käy parhaiten tuo 11,6 jalkainen Titan. Heidi vois kokeilla hieman lyhyempää NSP:n pee kakkosta. Jalkaremmit on tuossa. Kelluntaliivit tietysti mukaan. Melojen säätö…
Kuin kävelemään opettelisi…
Neuvoja ja opastusta tulee runsaasti ja vauhdilla. Panimossa on kiirettä uuden oluterän teossa. Siinä me seisoimme kohta kaksistaan tumput suorina nurmikolla kasa harrastukseen tarvittavia kapistuksia vieressämme. Heidi ottaa yhden suppailukokemuksen voimalla johdon käsiinsä. Laudat kainaloon, liivit ylle, mela käteen ja remmi kaulaan. Joelle, joka on lähtöpisteemme, on matkaa parisataa metriä. Elokuun lopun kuumuudessa hiki valuu pitkin selkääni ennen kuin pääsemme sähläämään joenrantaan. Yleisöä on kertynyt sillalle slapstick-komedian odotuksessa. Tuleekohan turha reissu? Miten tuollaisen puikulan päällä voi pysyä kaatumatta? Miten voi elokuussa olla näin kuuma?
Ei Heidi turhaan museo-oppaana toiminut. Hyvin hän organisoi rannasta irtautumisen. Remmi kiinni jalkaan, lähdössä polvillaan, käsillä tukien kahvakuopan kohdalle seisomaan puolileveään haara-asentoon ja mela veteen. Ihme kyllä, lähtöhässäkkä sujuu ilman – suuria – ongelmia. Jalkani tärisevät, hiki menee silmiin ja hengittäminen unohtuu. Muutama veto ja olemme liikkeellä. Ei tämä ainakaan heti kaadu. Usko pystyssä pysymiseen vahvistuu metri metriltä. Alan hengittää ja uskallan jopa puhua.
– Tämä on kuin vetten päällä kävelyä! Aivan fantastista! Katso noita sudenkorentoja ja perhosia. Nehän lentää melkein päin. Ja isokoskelot eivät viitsi edes kunnolla väistää. Fiilis on kuin jossain Louisianan rämeellä.
– Joo, niin on. Keskity, Roope, nyt siihen melomiseen. Kohta tullaan järvelle. Siellä voi tuulla.
Kolmen euron kiinalaiset
Järvi on tyyni. Untuvankevyt tuulenvire saa sokaisevan kirkkaat auringon säteet välkehtimään väreilevässä vedessä. Vaikka syvyyttä on jo ainakin pari metriä, järven pohjan kivet ja kasvillisuus erottuvat selvästi. Iso hauki livahtaa kaislikon suojaan. Olen haltioissani. Enkä muista olevani alle metrin levyisen kevyen komposiittilaudan päällä. Nostan hieman vasenta jalkaani siirtääkseni sen parempaan asentoon.
– Miten kävi? Oliko ne kalliit aurinkolasit?
– Ei mitään hätää. Unohdin, että mun alla on vain lauta. Yllättävän lämmintä Päijänteen vesi vielä elokuussa. Kolmen euron kiinalaiset.
Kavutessani takasin laudalle ymmärrän jalkaremmin tärkeyden: lauta voi karata kauas, jos meloja ei ole kahlehdittu siihen kiinni. Päivä on todella lämmin. Tekniset vaatteet kuivuivat nopeasti. Teemme puolen tunnin kierroksen lahdella, kohta suuntaamme takaisin Vääksynjoelle. Olen jo kuivalla maalla, kun kuulen selkäni takana molskahduksen. Heidi on rantautuessaan ottanut askeleen taaksepäin ja lopputulos on arvattavissa. Plutauksista huolimatta olemme vaikuttuneita. Varsinkin minulle lautailu vesillä on ollut ihastuttava kokemus. En ole mikään moottorin pärinän ystävä; lähes äänettömästi vesillä liikkuminen sopii mielenlaatuuni erinomaisesti. Onhan se sähköllä veneilykin samaa juurta. Ja tarvitsen jonkin korvikkeen poisjääville päivittäisille pyörälenkeille.
Sähköpyörä jää
Heidin ylipuhuminen vähän käytettyjen lautojen ostoon sujui yllättävän helposti. Muistutus hyvän sähköpyörän hankintakustannuksista sai vaimoni taipumaan. Ainoa varsinainen vasta-argumentti oli, että jaksaisimmeko raahata laudat mökkirantaan, jonne matkaa sentään on melkein puoli kilometriä. Tulisiko suppilaudoille oikeasti käyttöä? Vakuutin niille tulevan käyttöä ja väitin kuljetusongelman jo ratkenneen.
Hieman totuuden vierestä sanoin jutelleeni Janskin kanssa kärryn hankinnasta. Se ei ollut aivan paikkansa pitävää tuolloin, mutta totta jo seuraavana päivänä, kun olimme taas melomassa, koska keskustelu oli käyty myöhään illalla – chatissä.
Toisella kerralla tuulta oli melkoisesti emmekä uskaltaneet joen suuta pidemmälle. Tämä ei ole tuulisen päivän liikuntamuoto, totesimme yhteen ääneen. Kaupat kuitenkin teimme ja Janski lupasi vielä kuljettaa välineet Vesansalon mökille. Laudat mahtuivat juuri ja juuri isompaan pihavajaan. Jäisivätkö ne sinne lojumaan ensi kesänäkin?
Kuin jollakin tavalla ehkäisevänä toimintana päätimme tehdä yhden kierroksen Luopoistensalmen väylällä syksyn viimeisenä kauniina iltapäivänä. Citroën C3 on pieni auto, joten molemmat laudat niittaantuivat tiiviiksi paketiksi hyttiin – vain pari metriä lautojen perää sojotti ulos takaluukusta. Kärryn hankinta oli jäänyt syksyn kiireiden jalkoihin… Melonta onnistui hyvin. Oli siis oikea aika lukita vajan ovi ja antaa talven laskeutua Vesansalon maisemiin.

Laudat vajan nurkassa
Kevät on kylmä ja sateinen. Mökin ihmisasunnoksi laittamisessa menee lähes koko toukokuu ja alkupuoli kesäkuusta. Käyn vilkaisemassa lautoja piharakennuksessa työkaluja hakiessani. Hyvin ne ovat talvehtineet. Janskilta talvella ostamani komposiittimelan laitan vajan hyllylle. Koskakohan ehtisin kunnolla järvelle? Heidi oli ehtinyt tehdä heräteostoksen siskonsa kanssa urheiluliikkeessä käydessään: kanoottikärryt, joiden miesmyyjä oli vakuutellut sopivan myös suppilautojen kuskaamiseen. Kärryä kokoessamme alkoivat myyjän maireat mainesanat epäilyttää; ihan hirveä rimpula. Yhden pikku lenkin olimme ehtineet suojaisella väylällä tehdä. Toinen loppui todella lyhyeen, kun Kinissaaren takaa nousi musta pilvenmöykky jyrinän saattelemana. Enteet lautojen – ja kärryntekeleen – jäämiselle varastoon olivat vahvat.

Kesä, siis järvelle
Kesäkuun lopulla ilmat lämpenevät helteisiksi. Mökin remontti on edennyt siihen pisteeseen, ettei koko päivää tarvitse rakennus- tai siivoushommiin käyttää. Siis järvelle! Kärryn kanssa pusaamisessa menee pitkään. Kaksi lautaa päällekkäin on yhtä kuin yksi kanootti: kuormasta tulee vakaa ja kovamuoviset pyörät kolkaten karavaani kulkee rantaan. Päivä ei ole tyyni. Kinissaaren rantoja myötäillen saamme melonnan räpiköityä. Juhannus tulee ja menee. Juhannussunnuntaina saapuu vanhin tytär perheineen. Videopuhelut ovat kivoja, mutta ne eivät korvaa oikeaa ihmisten yhdessäoloa. Jälleennäkemisen riemu on aitoa. Kaksostytöt ovat hauskaa seuraa. Viisivuotiaat osaavat jo vaikka mitä ja juttua piisaa. Laudat jäävät vajaan.
Joutsenet uhkaavat
Heinäkuun ensimmäinen – nyt on pakko ryhdistäytyä, muuten Heidin alkuperäinen ennustus lautojen tarpeettomuudesta toteuttaa itsensä. Kahlaan veteen, nostan melan laudalle ja hinaan itseni pystyyn. Muutama metri tuulta, on siis syytä kääntyä sillan ali Luopoistensalmen tuulensuojaan. Aikeeni estää kaislikosta suoraan eteeni lipuva uhkaavan näköinen laulujoutsenpari. Harmistuneena ja sisuuntuneena loiskin täyskäännöksen. Lähden painamaan vastatuuleen: Kinissaaren ympäri tai syteen! Lauta paukkuu aallokossa ja olen pari kertaa horjahtaa veteen. Saaren toisella puolen myötäinen kuljettaa minua eteenpäin. Tämänhän on lainelautailua! Melalla vain hieman suuntaa antaen olen lopulta niemenkärjen jälkeisessä tyvenessä. Korkean saaren suojassa pääsen aivan vastapäätä kotilaituria. Polvillani meloen olen perillä. Kinissaari kierretty, kuule maailma!
Saarten ympäri – kerran päivässä
Saarikierroksesta tulee vakiolenkkini. Sitten uskaltaudun kiertämään molemmat Kinissaaret. Ja vielä kolmannenkin, lokkien kansoittaman pikkusaaren Kinismajan edessä. Kierrokseen, laudan raahausmatkat mukaan lukien, menee puolitoista tuntia. Kuinka sopivaa – juuri sama aika, jonka käytän Pulkkilanharjun reissuun pyörällä. Mitään mittaria en ole enää vuosiin pitänyt ranteessani, mutta puoli tuntia lenkin jälkeen minulla on kiljuva nälkä. Se kertoo saman kuin Polarin sykemittari: kilokaloreita kuluu. Ja, mikä parasta, pystyssä melominen on kroonisille niskakivuille sitä parasta lääkettä. Olen koukussa…
Lautakärry kolisee hiekkatiellä. Suuntaan kohti rantaa. Lähden heti aamiaisen jälkeen. Heinäkuu on tropiikki. On syytäkin lähteä heti aamusta, sillä keskipäivän paahteessa, Noël Cowardin sanoin, eivät ulkoile kuin hullut koirat ja engelsmannit. Olen oppinut astumaan laudalle seisomaan suoraan laiturilta. Nyt lähdössä on tyyliä. Hiostuttava veneilyliivi on jää oksanhaaraan. Kun lämpötila puskee kolmeenkymppiin, kastautuminen vaatteet päällä on hyvä konsti viilentää itseään. Teho tosin riittää vain puolimatkaan, vaikka hatunkin kastelisi. Matkalla roiskin melalla vettä kuumottaville jaloilleni. Sekin on vain kuvitteellinen helpotus.
Veden lämpötila lähenee 30 asteen viivaa – Päijänteellä… Suuri järvi on arkiaamuna tyhjä veneilijöistä. Ainoat näkemäni elolliset oliot ovat pikkusaaren aggressiiviset harmaalokit. Melominen tyvenessä on hypnoosi. Havahdun hereille vasta liukuessani ulos Kinissaaren viileästä varjosta. Nostan laudan ylös vedestä rantapolulle jättämäni kärryn luokse kuivumaan ja sukellan laiturilta takaisin järven syleilyyn.
Muutama veto rintauintia, kroolaten puoleen väliin väylää ja käännös takaisin. Istun vettä valuvana laiturin penkillä, varjostan silmiäni kämmenellä, katson yli häikäisevänä kimmeltävän järvenselän ja tunnen kuumenevan päivän poltteen päivettyneellä ihollani. Pyyhe on turha. Paarmat pyörivät vimmassa pääni ympärillä. Puolihuolimattomasti läpsäisen innokkaimman yksilön sääreltäni. Niistäkin huolimatta – tämä on paratiisi.

Koko suku suppaa
Lapset ja heidän kumppaninsa pääsevät myös kokeilemaan pystymelontaa. Sitähän tuo SUP-lyhenne tarkoittaa. Toisen tyttäreni Didi-koira, joka on innokas uimari, pääsee laudan kyytiin, samoin tyttärentyttäreni. Uusi laituri, ennätyssyvä ja -lämmin vesi innostavat kaikki pulikoimaan ja järvellä oleiluun. Kaksoset oppivat uimaan ilman sen kummempaa ohjausta: kolme tuntia päivässä Päijänteessä on paras opettaja. Heinäkuun puolivälissä molemmissa kämmenissäni on kovettuma eli suppikänsä. Lautakärry saa uudet pyörät. Täyskumiset renkaat kulkevat pehmeästi. Lisäliinalla saan sidottua kaiken tarvittavan kyytiin. Rutiini on viimeistelty loppuun saakka.

Ei näillä voi kaatua
Olen oppinut luottamaan Titaniin. Aallonkorkeuden noustessa lainaan vaimoni lautaa, jossa on paremmin aaltoja halkova kokka. Eihän näillä voi edes kaatua, ajattelen. Kunnes eräänä puuskaisen tuulen riepottelemana aamupäivänä se väistämätön tapahtuu. Rannalla hätääntynyt lomailija huitoo käsillään ja huutaa. En kuule sanoja, mutta arvaan, mitä hän yrittää viestiä. Heilautan kättäni: kaikki on kunnossa. Tuuli on niin repivä, että päästäkseni laudalle istumaan joudun uimalla työntämään sen lähimmän laiturin viereen. Lootusasennossa rehkin takaisin omaan rantaan. Uimaan ei tarvitse tänään mennä. Sinisen kesälakin häviäminen jää harmittamaan.
Se täydellinen aamu
Hehkuva heinäkuu vaihtuu epävakaaksi elokuuksi. Pakkomielteen oireet havaitsen helposti, kun myrskyisenä päivänä en pääsekään järvelle. Olen ärtynyt ja vilkuilen puhelimen sääappsia monta kertaa tunnissa. Ikään kuin se voisi loihtia pois sateen ja tuulen. Elokuun lopussa kesä tekee paluun ja Heidin työkiireet Urajärven museolla helpottavat.
Elokuun viimeisenä päivänä koittaa vihdoin se täydellinen aamu. Järvi on peili. Laudat liikkuvat kevyesti vesi kokassa kohisten. Kuikat päästävät lähelle, ennen kuin eräs niistä töräyttää varoituksen. Täysi tusina lintuja häviää pinnan alle. Vasta kymmenien metrien päässä parvi nousee ylös. Merimetso räpiköi karkuun Päijänteen pintaa viistäen. Tuttu joutsenpari ruokailee Kinismajan kaislikossa. Lintuja on paljon liikkeellä, vaikka syysmuutto ei ole vielä päässyt täyteen vauhtiin. Vesi on viilentynyt. Laiturin kupeessa lojuva mittari kertoo selvää kieltään: 12 astetta. Minulle riittää jalkojen kastaminen rantautuessamme. Heidi ui pienen kierroksen. Minulta taitavat uimiset olla uitu.
Salakari
Syyskuu. Korjaan ulkohuussin kattoa talvea varten. Päärakennuksen katon tekevätkin ammattilaiset. Nyt saa kelvata rakennusten alle työnnetty vajaakanttinen puutavara ja vuosien kuivattamat kattohuovat. Yli kolme tuntia tikapuilla keikkumista ja hankalia työasentoja vievät miehestä mehut. Jätän suosiolla melonnan väliin, syön ja heittäydyn sängylle kirjoittamaan tätä juttua. Heidi kopistelee tupaan ja kehuu sienisatoaan – ja säätä.
Jospa sittenkin… Jätän kirjoitustyön juuri siihen kohtaan, jossa putoan ensi kerran Päijänteeseen. Kokoan tarvikkeet laudalle ja käännyn pihatieltä rantaa kohti. Kymmenien kertojen tuomalla rutiinilla olen minuuteissa seisomassa laudalla ja työnnän melan veteen. Taitaa tuulla liikaa saarirundille. Käännös oikeaan ja suunta kohti Luopoistensalmea. Tuon järvenpohjassa jököttävän kivenjärkäleen yli…
Vesi oli laskenut. Köli nappasi kiinni, onneksi vain muutaman melanvedon päässä laiturista. Muuten olisin kylmettynyt vielä pahemmin.
