Kuvitus: Trista Ramberg (otsikkokuva), Onerva ja Vieno Ramberg
Elipä kerran eräässä kaukaisessa valtakunnassa suurten vuorten keskellä komea prinssi, jonka nimi oli Artturi. Hän vietti huolettomia ylhäisen aatelisen päiviä uiden, supaten, luuttua soittaen ja kirjoja lukien. Eräänä päivänä, kun prinssi oli melonut laudallaan aivan syvän järven keskelle, nousi hirmuisella kohinalla ja läiskeellä tummasta vedestä jättiläismäinen mulkosilmäinen ahven. Tämä puoli tonnia painava rumilus ei ollutkaan mikään tavallinen kala, se oli pahansisuinen ja ilkeä noitakala. Kala nosti prinssin lautoineen selkäänsä ja aikoi saman tien sukeltaa takaisin pohjattoman järven syvyyksiin. Hätääntynyt Artturi alkoi valittaa suuren ääneen ja pyysi noitaa säästämään hänen henkiriepunsa. Kala avasikin valtavan limaisen suunsa ja pulputti näin:
”Björk! Senkin laiskuriprinssi! Sinun pitää muuttaa löysät tapasi tai muuten vien sinut mukanani salaiseen luolaani ja friteeraan sinusta iltapalan kavereilleni.”
”Armoa, hyvä noitakala. Teen mitä vain, jos säästät henkipoloni.”
”Björk! Sinä aatelisketkuli tarvitset kunnon opetuksen. Taion sinut kolmesti erilaisiksi esineiksi ja vain vaaleatukkaisen, kauniin prinsessan rakkaus voi sinut pelastaa. Ensimmäiseksi sinusta on tuleva käkikellon käki.”

Näin öristyään kala hakkasi vettä pyrstöllään ja lausui taikasanat: Zooma, kooma, kurluti plumps! Sitten se sukelsi takaisin tutkimattomiin syvyyksiin. Prinssi-polo tuupertui tiedottomana laudalleen. Kun hän heräsi, huomasi hän muuttuneensa punavihreäksi, kullatuksi, puiseksi käeksi, joka oli ruuvattu pyrstöstään kiinni hopeiseen kannattimeen. Kannatin taas oli kiinni pronssisessa jousessa, jonka tehtävä oli ponnauttaa käki ulos kukkumaan. Puisen kellokotelon sisällä oli hämärää, vain kellotaulun reunoista siivilöityi hieman valoa sisälle koteloon. Kellotaulun raoista prinssi näki, että käkikello roikkui kuninkaalisen ruokasalin seinällä. Kuningas seurueineen oli juuri ryhtymässä ruokailemaan. Silloin tuli puolen tunnin aika, luukku avautui ja vahva jousi lennätti käen ulos. Vaikka prinssi olikin puinen lintu, hän pystyi ajattelemaan ja puhumaan ihmisen lailla. Niinpä hän, sen sijaan, että olisi kiekaissut ajankulun merkin, huusi: ”Auttakaa minua poloista! Yhyy, yhyy!”

Kun kello löi kolmannen tunnin, sama avunhuuto kaikui ruokasalissa, tällä kertaa kolmesti. Kuningatar vetäisi pelästyksissään kanankoiven väärään kurkkuun ja kuningas sai hikan. Onneksi hovineidot estivät kuningatarta tukehtumasta hakaten häntä selkään niin, että kurkkuun juuttunut koipi lennähti ulos.
Tyrmistynyt, hikkaava kuningas karjui vihaisena: ”Mikäs – hik – käkeä vaivaa. Jos et kuku – hik – täyttä tuntia niin kuin – hik – käen kuuluu, losautan sinut huomenna arkebuusillani – hik – päreiksi!”
Kuninkaan kauniin tyttären, Lispetin, kävi käkeä sääliksi. Yön pimeyden turvin prinsessa hiipi kuninkaalliseen ruokasaliin, nykäisi kellon luukun auki ja antaa mojautti pusun käen nokkaan. Siinä samassa käki palautui takaisin ihmishahmoon. Yhdessä kuninkaalliset nuoret tanssivat hiphoppia ympäri salia ja löivät yläfemmoja, suuresti iloiten käen muodonmuutoksesta takaisin ihmiseksi. Aikansa riehuttuaan he hiipivät kuun kalpeassa valossa linnan talleille tarkoituksenaan karauttaa valkoisella oriilla karkuun kohti auringonnousua. Juuri kun prinssi oli nostamaisillaan Lispetin hopeakoristeiseen satulaan, kuului järven selältä noitakalan karmea korina: Zooma, kooma, kurluti plumps!

Tällä kertaa Artturista tuli pölynimuri. Imuri oli kallista, luotettavaa merkkiä, mutta se ei Artturia paljon lohduttanut. Päivittäin piika puhdisti imurilla kuninkaanlinnan siivottomia käytäviä surumielisiä lauluja laulellen. Artturi joutui nielemään kilokaupalla pölyä ja kuuntelemaan piikatytön epävireisestä ujellusta. Hän mietti ja mietti, mutta ei keksinyt keinoa millä voisi saada kuninkaan tyttären suutelemaan pölynimuria.

Monta viikkoa kului. Artturi tuli jo aivan sekopäiseksi ja hänen imutehonsa laski huolestuttavasti. Erään kerran, kun piika siivosi prinsessan makuukammaria, kolautti hän laitteen pylvässängyn jalkaan. Imurin kansi napsahti auki ja pölypussi singahti lattialle. Prinsessa aikoi jo sättiä piikaparkaa huolimattomuudesta, kun hän sattui vilkaisemaan lattialle sisältönsä levinnyttä pussia. Käännellessään sitä kädessään prinsessa kuuli pikkuruisen äänen valittavan surkeasti: ”Auttakaa minua poloista! Yhyy, yhyy!”
Jukranpujut, prinsessa tuumi, sehän on noiduttu Artturi. Pussi olikin prinssin sielu, joka nyt oli aivan paljaana Lispetin kädessä. Revennyttä pölypussia ei arvonsa tunteva prinsessa sentään suutelemaan ryhtynyt. Lispetti ravisteli pussia ja viimein sieltä leijaili lattialle tutunomainen pölypallo. Prinsessa otti pallon hyvin hoidettuihin käsiinsä ja samassa pölykasa alkoi kasvaa. Se kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Yhtäkkiä prinsessan sylissä olikin pölyn ja roskien peittämä täysikokoinen Artturi-prinssi. Voi sitä jälleennäkemisen riemua! Taas he twistasivat ympäri kammaria ja löivät raikuvia yläfemmoja ennen kuin he kipinkapin ryntäsivät linnantornin kiviset portaat alas sisäpihalle, jossa seisoi kuninkaan jeeppi avaimet virtalukossa. Rakastavaiset hyppäsivät auton etupenkeille, Artturi käynnisti voimakkaan turbodieselmoottorin ja jeeppi syöksähti pitkin nostosiltaa yli kaivannon, jossa alligaattorit läpsyttivät pyrstöjään hyvästiksi. Pitkälle eivät karkulaiset kuitenkaan ehtineet mutkaisella metsätiellä, kun valitettavan tuttu röhkintä kajahti järven selältä: Zooma, kooma, kurluti plumps! Voi hiiskatti, Artturi kirosi mielessään, miksiköhän minä nyt muutun?

Voitko arvata, mikä Artturista nyt tuli? No. Hänpä muuttui perämoottoriksi kuninkaalliseen huvipurteen. Huvipurrella seilattiin pitkin ja poikin majesteetillista järveä. Artturi hikoili paatin perässä puskien sitä nöyrästi kovalla vauhdilla milloin minnekin. Prinsessa oli usein purren kyydissä itkien ja ikävöiden rakasta prinssiään tietämättä, että veneen perässä jyskyttävä kone olikin hänen kaivattu Artturinsa. Viikot vierivät ja kuukaudet kuluivat. Tuli syksy tuulineen ja pakkasöineen. Huvipursi täytyisi pian nostaa maihin ja sen moottori irrottaa sekä sulkea talveksi venevajaan. Artturi joutuisi viettämään hyytävät talvikuukaudet vajassa vanhoissa öljyssään ja tankki tyhjänä. Kuinka ollakaan prinsessa päätti tehdä vielä viimeisen veneretken prinssiä epätoivoisesti etsien. Keskellä järveä moottori sammui. Lispetti avasi koneen kuomun vikaa tutkiakseen. Taitaa olla tulppa kastunut, mutisi prinsessa itsekseen. Kun hän kiersi tulpan irti kuului perämoottorin sisältä hento metallinen ääni: ”Auttakaa minua poloista! Yhyy, yhyy!”
Sehän on minun Artturi-prinssini! Lispetti ryhtyi tuumasta toimeen. Hän kiersi auki öljysäiliön kannen: ei mitään. Ei löytynyt Artturi kaasuttimestakaan. Eikä akun kennoista. Mutta kun hän avasi bensiinitankin korkin, leijaili höyrystynyt prinssi suoraan Lispetin eteen. Silmänräpäyksessä Artturi oli siinä elävänä prinsessan syleilyssä. ”Vika on sähköpuolella!”, karjaisi Artturi. ”Nyt kiireesti kaapeli kiinni ja talla pohjaan. Noitakala asuu nääs näillä main!”. Moottori jyrähtikin heti käyntiin. Lispetti löi hanan auki ja suuri vene syöksyi vesi kokassa kuohuen eteenpäin. Juuri sillä samalla siunaamalla pahantahtoinen noitakala oli nousemassa pintaan muuttamaan prinssiä tehosekottimeksi. Se ei näet aikonutkaan pitää kiinni lupauksestaan, se ilkimys. Kuinka ollakaan kala ja huvipursi törmäsivät päätä pahkaa toisiinsa ja niin kävi, että laivan terävä kokka halkaisi koko tympeän vesihirviön. Lispetti ja Artturi sitoivat kalanpuolikkaat ankkuriköyteen ja hinasivat ne rantaan. Kuninkaallinen kokki pilkkoi häijyn jättiläiskalan pieniksi paloiksi ja muovaili niistä kaksi miljoonaa sushiannosta. Ne taas tarjottiin koko valtakunnan väelle Lispetin ja Artturin häissä. Kalan ruodoista saatiin vielä hieno sänky kuninkaallisen parin keväällä syntyneille kaksostytöille. Eivätkä kalan suomutkaan jääneet käyttämättä, sillä niistä valmistettiin tuhansia viuhkoja kutsuvieraille kaksosten ristiäisiin kesäkuussa. Kuumana kesäpäivänä kelpasi niillä leyhytellä – vaikka ne hieman kalalta haisivatkin.

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)

2 thoughts on “Prinssikäki”
Tytöt ovat totisesti tulleet äitiinsä! Värilliset paperit vielä lisäävät viehätystä.
Luultavasti Kärtylläkin on oma osuutensa tyttöjen verbaalisuuteen . KIITOS!
Kiitos kommentista!