Perhe leirillä

Täyteen ahdettu Corolla kiitää kesäisellä maantiellä. Matka käy kohti Valkealan kristillistä kansanopistoa. Ehkä äkkiseltään hieman outo päämäärä muuten, mutta Järvenpään seurakunnan perheleiri alkaa siellä tänään. Tämä on toinen kerta meille. Kerran ajetun reitin pitäisi olla tuttu. Onhan minulla käytössä myös navigaattori. Vuonna 1997 se tarkoittaa oikealla puolellani istuvaa vaimoani, joka tarkkailee vastaantulevia suuntaviittoja ja selailee GT-karttaa vuodelta 1989. Kartan lehdille on kuulakynällä sutattu merkintöjä ja muistiinpanoja, joiden on tarkoitus ohjata meidät ongelmallisissa solmukohdissa oikeaan suuntaan.

Harhateillä

– Kuule musta tuntuu, että meidän olisi pitänyt kääntyä vasemmalle siinä risteyksessä. 

– Miten niin? Sähän sanoit ”käänny oikealle”. 

– Niin, mutta mä tarkoitin vasemmalle. 

– Ei hemmetti, ollaan menty jo kolmekymmentä kilometriä, siis väärään suuntaan. Eiks se ollu sama paikka kuin viime vuonna. Miten helvetissä tässä taas näin kävi? 

– Ei sun tarvi kiroilemaan ruveta, varsinkin kun ollaan menossa seurakunnan leirille. Mä sanoin oikealla, mutta tarkoitin vasemmalle. 

– Tuosta päästään kääntymään ympäri. Vasen on se käsi, missä on sormus. Oikeassa ei ole sormusta. Milloin siellä on ruokailu? 

Autossa on muutenkin kuuma tunnelma. Takaovien ikkunoihin on tungettu pyyhkeet tuomaan varjoa. Viileyttä tulee juuri sen verran mitä puoliksi avoimista sivuikkunoista lämmintä tuulta sietää. Fleksi tuuttaa täysillä, mutta se lienee enemmän ääntä kuin viimaa. Onneksi kaksi kolmasosaa takapenkistä vetelee sikeitä. Vanhin tytär istuu keskellä penkkiä, kuuntelee Walkmanilla CD-levyjä ja hyräilee kappaleiden mukana. Siellä on siis kaikki hyvin. Lähes tunnin koukkaus tietää sitä, että ehdimme nipin napin lounaalle. 

– Tässä sitä taas ollaan. Piirrä siihen karttaan nyt sellainen merkki, ettei ensi vuonna mennä hutiin. 

Sankan metsikön varjostamalla hiekkatiellä vilahtaa Verlan kyltti. Kohta tulee kyläkauppa näkyviin ja siitä on enää kilometrin verran perille. Takapenkkiä on syytä ruveta herättelemään. Parkkipaikka on tietysti täynnä, mutta nurmikolla on tilaa. Auto on hyvä saada puiden siimekseen. Keskipäivän paahde on kova. Vaikka emmehän me tule autoa muutamaan päivään tarvitsemaan. Lastin purku saa jäädä myöhemmäksi. Kun astumme tyhjään ruokasaliin, kello on kymmentä vaille yksi. Emäntä apulaisineen on hyvää vauhtia tyhjentämässä seisovaa pöytää. Meille kuitenkin järjestyy ateria jälkiruokineen. Lapset vain näykkivät hieman annostaan; yli kolmen tunnin taival kuumassa autossa ei ole paras ruokahalun nostattaja.

Olemisen luksusta

Huoneemme on päärakennuksessa. Ikkunoista avautuu hieno näkymä Saanjärvelle. Olen edellisestä vuodesta viisastuneena ottanut oman tyynyni mukaan. Toinen tärkeä varmistus on sopivan laverisängyn löytäminen. Sängyt kyllä näyttävät identtisiltä, mutta sitä ne eivät suinkaan ole. Koemakaan kaikki viisi petiä. Herkkäunisena tarvitsen sängyn, joka ei narise – ainakaan kovin paljon. Sellainen onneksi löytyy. Tungen vielä paperia pohjalautojen ja kehikon väliin. Hyvä tuli. 

Viikko vapaata ruuanlaitosta ja lastenhoidosta on yksi syy lähteä Valkealaan. On monta muutakin: leirin vetäjät Tarja, joka on pappi Järvenpäästä, ja hänen miehensä Markku ovat mukavia ja huumorintajuisia ihmisiä. Jo ensimmäisen leirityksen jälkeen tuttavapiiri kotikaupungissamme Järvenpäässä laajeni melkoisesti. Tänne tullaan useina vuosina peräkkäin, sen me ymmärsimme. En kuulu kirkkoon, mutta en koe oloani mitenkään vaivautuneeksi tässä nimellisesti kristillisyyden linnakkeessa. Uskontoa ei täällä mitenkään tyrkytetä, vaikka päivät alkavat lipunnostolla ja aamuhartaudella päättyväkseen lipunlaskuun ja iltahartauteen. Ohjaajien vetämät keskustelut leiriläisten kesken ovat innostavia ja syvällisiäkin. Puhumme vanhemmuudesta, ihmisenä olosta, hyvästä elämästä ja vaikka mistä. Sillä aikaa leirin nuoret ohjaajat järjestävät lapsille muuta tekemistä; ulkoleikkejä, pallopelejä tai askartelua.

Perhe askartelee

Viisi kertaa päivässä pöytään

Aamiainen, lounas, iltapäiväkahvit, päivällinen ja iltapala… Jos on aikonut nyt hankkiutua bikinikuntoon, se tavoite on syytä unohtaa ainakin viikoksi. Toisaalta, ei koko päivää ole ohjelmoitu, joten omaehtoiselle tekemisellekin löytyy tilaa. Alueella on lentopallo- ja jalkapallokenttä sekä liikuntahalli, jossa voi pelata sulkapalloa tai sählyä. Tutun porukan kanssa pelit saadaan helposti käyntiin. Kun on toista tuntia hikoillut tiukassa lentopallopelissä ja pulahtanut sen jälkeen järveen vilvoittelemaan, ei viidesti pöytään käyminen tunnu mitenkään liioittelulta. 

Olemisen kiireettömyyttä kuvastaa hyvin se, että aamiaisen jälkeen on aikaa ratkoa monen leiriläisen voimin Helsingin Sanomien sanaristikkoa ja se, että se saadaan ratkaistua on osoitus ryhmätyön voimasta – nykysuomeksi sanottuna parviälystä. Ryhmäytyminen tapahtuu hyvin luontevasti eikä kukaan ihmettele, jos joku porukasta jonain helteisenä iltapäivänä haluaa ruokailun jälkeen viettää siestaa. Olen jättänyt juoksukengät kotiin. Täällä pääsee harrastamaan joukkuepelejä ilman voittamisen pakkoa. 

Rantasauna lämpiää joka ilta. Uimaan voi sukeltaa suoraan laiturilta järven kirkkaaseen veteen. Perinteiseen tapaan miehillä ja naisilla on omat vuoronsa. Kukaan ei ota edes olutpulloa saunalle mukaan. Viinipullo saatetaan jakaa viimeisenä iltana kaikkien televisiotuvassa jalkapallon EM-kisoja katsovien kesken. Alkoholi on tarpeeton lisä puuhakkaisiin päiviin.

Uimaan!

Retkiä ja rämpytystä

Leiriläiset kävivät myös yhteisillä retkillä. Repoveden kansallispuiston rotkossa virtaavan joen ylittävä riippusilta on jäänyt mieleen, varsinkin kun 2018 kesällä luki uutisen sillan sortumisesta. Siltaa ylittämässä oli juuri silloin kuusi henkilöä ja vaaratilanne oli pelastuslaitoksen mukaan vakava. Toinen unohtumaton reissu oli kanoottivaellus. Kukaan ei ollut varmistanut intiaanikanoottien kuntoa etukäteen. Rantalepikko, jossa oksien ja lehtien peittämät veneet lepäsivät, oli hyttysten ja paarmojen valtakuntaa. Läiskettä ja sadattelua kesti pitkään ennen kuin kanootit saatiin vesille. Tytär ei ollut mitenkään innostunut muutenkaan lähtemään ja motivaation puute ilmeni myös meloessa. Vastatuuleen puskeminen toi toiselle intiaanille hien pintaan. Leirinuotio oli juuri sopivalla hiilloksella makkaran paistoon, kun me viimein rantauduimme taukopaikalle. Retki Verlan tehdasmuseoon sujui kommelluksitta hienossa säässä. Entisöity tehdasmiljöö ja kalliomaalaukset olivat todella näkemisen arvoiset. 

Parin kilometrin päässä leirikeskuksesta on luonnon muovaama kymmenen metrin hyppytorni. Kohtisuoran jyrkältä kalliolta voi hypätä järveen. Aikomukseni on suorittaa tuo initiaatioriitti, olinhan hypellyt Tapiolan uimahallin vitosesta miten päin vain. Sisu menee kuitenkin heti kaulaan, kun varovasti hivuttaudun jyrkänteen reunalle katsomaan alas tummaan veteen. Kokeneen hyppääjän neuvo ottaa kunnon vauhdit ettei osu kallion juurella oleviin kiviin, varmistaa pysymiseni katsomon puolella. 

Vaikka olinkin kirkkoon kuuluvan vaimoni siivellä Valkealassa, osallistuin innokkaasti iltaohjelman tekoon. Saunavuorolla kehitellyt ideat toteutettiin vaihtelevalla menestyksellä. Banaaninlastaajan laulu väärillä sanoilla päättyi verisesti. Vieressäni mölynyt leiritoveri löi minua ilkeästi tamburiinilla päähän ja ohjelman huippukohdassa, sekopäisessä järveen juoksussa, viilsin jalkapohjaani syvän haavan. Onnistuneempi oli kunnolla harjoiteltu kahden laulun esitys seuraavana kesänä. Tuomari Nurmion Miehen elämää ja Dave Lindholmin sanoittama Tuupakka, viina ja villit naiset saivat innostuneen vastaanoton. Minulla oli puretusta narusta tehty vaalea ”peruukki” päässäni merkkaamassa Dumarin laulussa mainittua pallejaan raapivaa hevidiggaria. Soittimina tällä heviyhtyeellä olivat kierokaulainen akustinen kitara, laatikkobasso ja teipillä korjattu veritahrainen tamburiini. Joku sai esityksen myös videonauhalle.

Kuinka pilata lomaviikko

Viimeisellä käynnillä meitä oli enää neljä. Vanhin tytär oli saanut luvan jäädä kotiin ja kesätöihin. Tuon viikon pilasin itse ottamalla mukaan Yliopistoliikunnan esitteen käännöstyön. Työn määräaika lähestyi sellaisella vauhdilla, että minulla ei ollut vaihtoehtoja. Kaikki vapaa-aika kului läppärin ääressä. 800 euron eteen piti tehdä töitä koko leiriviikon.

Ehdin kuitenkin mukaan koko perheen askartelupajaan, jossa tällä kertaa valmistimme pannunalustan värillisistä keramiikkapaloista, niitä pahville sommitellen ja liimaten. Olin varmaankin hieman ärtynyt stressaavasta käännöstyöstä. Katseltuani tovin vaimoni hidasta ja harkitsevaista palojen asettelua, otin liimasudin käteeni ja tein muutamassa minuutissa alustan, jossa on sininen R-kirjain valkoisella kehyksellä. Alusta on edelleen mökkikäytössä. Luulen myös vaimoni antaneen minulle viimein anteeksi tökerön puuttumiseni harmoniseen keramiikkahetkeen. Täytyypä kysyä, kun seuraavan kerran käymme mökillä…

Pannunalunen

Julkaisematon kertomus

Hevidiggarit!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *