Alla oleva tarina on kirjoitettu syksyllä 2020. Osallistuin sillä korona-aiheiseen novellikilpailuun.
Koneistoa viriteltiin jo edellisenä syksynä. Niin kuin aina, vaikka prosessin päätös on prosessista päättävien tiedossa, halutaan työntekijöille uskotella, että YT-kirjainyhdistelmä sisältää oikeasti yhteistoimintaa. Johto ei usko omiin puheisiinsa eivätkä työntekijät usko johdon puheisiin. Farssi mikä farssi. Ketään ei naurata. Kaikkia itkettää. Moni lähtee ilman hyvästejä. Joku päätyy tappamaan itsensä.
2015 syksyllä Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset iskevät täydellä voimalla yliopiston hallintoon. YT-tsunamissa lähes tuhat työntekijää irtisanotaan tai pakotetaan toisiin tehtäviin – ja sitä kautta itse eroamaan ilman irtisanomisajan palkkaa.
Minua ei irtisanota. Istun yksin toimistossa, joka vielä viime viikolla oli täynnä innostunutta hälinää. Nyt kuulen vain telakoidun läppärini hurinan. Suunnaton alakulo valtaa mieleni.
Hyvä ystäväni on saanut aivoinfarktin, josta hän ihme kyllä toipuu lähes ennalleen. Äitini dementia etenee harppauksittain. Hänen kotona asumisestaan ei enää tule mitään. Hoitojaksot pitkittyvät ja viimein hänet siirretään Mäntyrinteeseen – saattokotiin. Toivetta parempaan suuntaan menosta ei ole. Käyn tapaamassa äitiäni päivittäin. Hän juuri ja juuri tunnistaa minut.
60-vuotisjuhlani vietetään vaisuissa tunnelmissa lokakuussa. Äitini sinnittelee huhtikuuhun 2016. Menen töihin vielä pariksi viikoksi. Äitini hautajaisten jälkeen en enää jaksa lähteä. En jaksa herätä 5.45, en jaksa ajaa Lahden rautatieasemalle, en jaksa matkustaa huononevilla junayhteyksillä Helsinkiin, en jaksa jännittää pääsenkö takaisin kotiin kello kuudeksi vai onko juna taas myöhässä.
Kun uudessa työsopimuksessa viikon tympeyden läpi auttanut etäpäiväni kyseenalaistetaan, alan olla valmis sanomaan hyvästit koko hoidolle 33 työvuoden jälkeen. Elämä on liian lyhyt vietettäväksi joka arkipäivä Z-junan viiden tunnin työmatkakoomassa. Roikun vielä kuukauden sairauslomalla loppuunpalamisen vuoksi. Kun sairausloma päättyy, pyydän uutta esimiestäni irtisanomaan minut. Kun se ei hänelle millään käy, sanon itseni irti.
Eräänä toukokuun päivänä astun vieraiden ihmisten täyttämään toimistotilaan. Pakkaan pariin laukkuun, mitä saan mahtumaan. Beatles-mukini unohtuu taukotilan kaappiin. Astun takaovesta porttikongiin. Käännyn vasemmalle yli Fabianinkadun ja Yliopistonkadun risteyksen. Vilkaisen kerran taakseni. Olen vapaa.
Näennäinenhän tuo työttömän vapaus on, mutta äitini perintörahoilla lunastan itselleni rajoittamatonta omaa aikaa ja rauhan. Jo Vääksyyn muutto seitsemän vuotta aiemmin on tuonut viikonlopuiksi ja loma-ajoiksi sen kiireettömyyden ja kaikesta irrallaan olemisen tunteen, josta monet ovat valmiita maksamaan sellaisen hinnan, johon tuo äitini kädenojennus tuonpuoleisesta olisi riittänyt vain käsirahaksi.
Nyt uppoudun kaikkeen siihen, mihin aikani ei ollut koskaan tuntunut riittävän: lukemiseen, pyöräilyyn, musiikin kuunteluun, kitaransoittoon, luonto- ja kulttuuriretkiin vaimoni kanssa… Enää minun ei tarvitse valita. Tuon kaiken saattaa tehdä yhden päivän ja illan aikana. Ja seuraavana päivänä uudestaan.
Adoptoin tyttäreni kuusivuotiaan koiran yhteisille eläkepäiville Vääksyyn, pois Rovaniemeltä vastasyntyneiden kaksostyttöjen tuoman kiireen jaloista. Rolf-koira tuo tuliaisinaan uuden päivärytmin ja ilahduttaa touhuavalla läsnäolollaan, pyyhkien pois ne melankoliset tuokiot, joita jokaisen ihmisen elämään näyttää mahtuvan. Pieni, mutta vaativa tassun raapaisu lukusohvani sivuun havahduttaa minut rapsuttamaan hännätöntä ystävääni ja katsomaan noihin surumielisiin ruskeisiin silmiin.
– No, mitä Rolle? Lähdetäänkö viskomaan frisbeetä! No niin, mennääs kundi!
Uutiset oudosta uudesta virustaudista hiipivät verkon uutissivuille vaivihkaa. Aluksi on vain pieni, muutaman rivin pituinen maininta jossain sivuston sopukoissa. Kiinassahan näitä paikallisia epidemioita on vähän väliä: SARS, lintuinfluenssa, sikainfluenssa…
Kuka niistä lukua jaksaa pitää? Uutispuuro kiehuu ja kuohuu aikansa. Parin viikon kuluttua ketään ei kiinnosta. Vetävämpi lööppi tai verkkosivun klikkiansa syntyy jonkun turhaakin turhemman tubettajan, some-influensserin ja räppärin viimeisimmästä avioerosta. Mutta tämä virus onkin yllättävän sitkeä mediatapaus. Vielä kuukausi sen pienen täyteuutisen jälkeen korona pysyy uutissivun keskivaiheilla ja kipuaa vähitellen vieläkin ylemmäs, etusivulle saakka. Ja jää sinne. Kohta on ylimpänä koronasivua koronasivun jälkeen. Niidenkin alla on asiantuntijoiden spekulointia, kommentteja ja puheenvuoroja. Koronasta. Loputtomasti.
Emme osta kausikorttia Sibeliustalon sinfonia-sarjaan eikä teatterikerhon kevätohjelmistosta löydy yhtä ainutta kiinnostavaa näytelmää. Hyvä niin tällä kertaa.
Olen hankkinut liput amerikkalaisen blueskitaristin Samatha Fishin keikalle Tavastialle ja hetken mielijohteesta 60-luvun suursuosikin Topmostin konserttiin Lahteen. Fish peruuttaa. Topmost ilmoittaa, että keikka pidetään. Mutta ei sittenkään. Konserttipäivän aamuna tulee peruutus. Tämähän on vakavaa. Mutta nämä ovatkin vasta alkusoittoa – pieniä henkilökohtaisia harmeja.
Yhtäkkiä Covid-19 on nielaissut koko uutismedian, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan: uutisia, huhuja, disinformaatiota, ohjeita, määräyksiä ja rajoituksia. Koko maailma sulkeutuu.
Koronavitsit täyttävät somen. Aluksi ne hieman naurattavat. Hassuja karanteenimeemejä leviää kaikille alustoille. Nauruun tulee pian kitkerä maku. Monella ystävällä on todellinen hätä. Toimeentulo katkeaa. Turvaverkot eivät pidäkään. He ovat vapaassa pudotuksessa.
Ehdin tuttuun parturiliikkeeseen viimeisenä asiakkaana. Pesen käsiäni huolellisesti 20 sekuntia. Hiuksia ei voi leikata etänä. Tavanomainen huoleton jutustelu on muuttunut vaivautuneeksi hiljaisuudeksi. Maksan leikkauksen. Olen pyytänyt lyhyeksi: milloin lienee seuraava mahdollisuus tukanleikkuuseen. Avaan lukitun oven ja kiitän.
– Roope. Sen mä vaan sanon, että en mitään muuta kadu kuin, että ryhdyin yrittäjäksi. Pärjäillään!
Ovi naksahtaa kiinni takanani. Tuija teippaa lapun oveen. Tiedän katsomattakin, mitä siinä lukee.
Uusimaa eristetään. Kaikki on äärimmäisen epävarmaa ja tuskaista. Katson ystäväni lähettämiä kuvia Helsingin autiosta kaduista. Tämä on absurdia, sillä Vääksyssä on meneillään kansainvaellus. On vaikeaa löytää sopivaa rakoa ulos lähtemiseen. Vakiopaikkamme frisbee-leikkiin ei enää olekaan syrjäinen. Saan olla tarkkana, ettei satunnainen lenkkeilijä pääse yllättämään selän takaa.
Outoja tyyppejä tulee vastaan. Tsombit ovat löytäneet ulospääsyn luolastaan, sanon koiralleni. Unissakävelijöitä, jotka eivät ole tottuneet kuljeskelemaan joutilaina keskellä keväistä arkipäivää; he pysähtelevät ja katsovat hanhia kanavassa – minuuttitolkulla. Meidän on etsittävä uusi paikka juosta vapaana. Vanha meijerinranta antaa jonkinlaisen rauhan. Rolf katsoo minua hämmentyneenä. Emmekö menekään niemenkärkeen Vesijärven rannalle? Siellä on nurmikko ja kanavasta voi juoda janoonsa. Yritän selittää.
Sitten se väistämätön tulee. Taloyhtiömme vuosikokouksessa maaliskuun alussa on ollut mukana henkilö, joka on sairastunut vakavasti koronaan. Oliko hän kantaja jo tuolloin vai saiko hän tartunnan seuraavan viikon työmatkalla? Kysymys jättää minut rauhaan vasta kuun lopulla.
Hankimme hengityssuojaimet. Vaimoni sisko ompelee ne mökiltämme löytyneen paperimaskin kaavoihin. Ruokakaupassa niitä oli monella asiakkaalla vielä kaksi viikkoa sitten. Kevät etenee kesäksi. Eilen ostoksilla käydessäni olen ainoa, joka kulkee maski kasvoilla, hansikkaat käsien suojana. Onko kriisi ohi? Ei. Mutta monen viikon eristyksen jälkeen ihmiset haluavat uskoa niin. Kukaan ei jaksa loputtomiin olla järkevä ja noudattaa ohjeita.
Makaan punaisella sohvalla ja luen, ties kuinka monetta kertaa, Mika Waltarin Mikael Karvajalkaa, jonka tiedän päättyvän Rooman ryöstöön, ruttotautiin ja täydelliseen anarkiaan. Suljen kirjan ja mietin taas tänä aamuna päälleni kaadettua ahdistavaa uutisvyöryä. Olen jo neljä vuotta ollut eräänlaisessa vapaaehtoisessa eristyksessä ja puolittaisessa karanteenissa. Mikä on muuttunut?
Pieni tassu raapaisee sohvan reunaa. Lasken käteni alemmaksi ja rapsutan surusilmäistä koiraani.
– No, mitä Rolle? Eiköhän lähdetä iltalenkille. No niin, mennääs kundi!