”I didn’t understand a word you said!” tuhahtaa lehtori Blåfield ja jatkaa palautteen antamista kysymyksellä, johon hän ei edes halua vastausta: ”How on earth did you manage get accepted to English studies?”
Kanadalaisen Blåfieldin pitämä suullisen osaamisen kielistudiotesti oli ensimmäinen kosketukseni yliopiston englannin opintojen maailmaan. Voin myös vakuuttaa olleeni hermona, vaikka Tapiolan yhteiskoulun kielistudiossa epäluonnollinen kommunikointi nauhurin kanssa oli jo tullut tutuksi. Niistä ajoista oli kylläkin muutama vuosi kulunut.
Mielestäni pääosa testistä meni kohtuullisen hyvin kunnes pääsimme viimeiseen osioon. Eihän kymmenen minuutin vastausajassa mitään puheita pidetä. Epäilin myös vahvasti teknistä vikaa, koska ehdin sentään muutaman järjellisen lauseen nauhalle puhumaan. Kun sain feedbackin päin naamaani, en saanut tyrmistykseltä sanaa suustani. Olisin tuohon Blåfieldin retoriseen kysymykseen voinut vastatakin, mutta hän näytti ovea ennen kuin ehdin koota ajatukseni. Pääsykoe kun oli kirjallinen ja tiesin suullisessa osaamisessani olevan puutteita. Tankero-tyrmäys otti luontoni päälle.
Olisin saattanut myös lisätä, että viimeisen osan tehtävänanto kielistudiossa oli typerä. Miten voin keksiä Ferd’nandiin dialogia, kun tuon oivaltavan sarjakuvan nimenomainen idea on puhumattomuus? Onneksi Blåfieldillä ei ollut valtuuksia muuhun kuin passittaa minut Oral Use -kurssille.
Tuollainen äärimmäisen negatiivinen, lonkalta roiskaistu palaute ei voinut olla vaikuttamatta minuun. Pohdin vakavissani tuleekohan näistäkään opinnoista mitään. Historian opintoni olivat ainakin väliaikaisesti umpikujassa. Paljon englanninkielistä kirjallisuutta jatkuvasti lukevana olin päättänyt – puoliksi tosissani – yrittää muuttaa opintojeni suuntaa. Ihmeekseni se 1979 onnistui. Tuo palaute osui oman epävarmuuteni häränsilmään. Vaaka kallistui kuitenkin vähitellen oikeaan suuntaan saadessani takaisin monta Written Use -tehtävää, joiden marginaaliin oli kirjoitettu ”Splendid work” ja huitaistu huutomerkki perään. Puolivälissä lukuvuotta käännöskurssin opettaja tarjosi minulle kevääksi vapautuksen.
Oral Use -kurssin olisin todennäköisesti suorittanut ilman pakkoakin, vaikka opintojakso kielistudiossa oli jokseenkin täydellistä ajanhukkaa. Ei kukaan opi kuulokkeet korvilla vierasta kieltä puhumaan. Kun jokainen oppitunti vielä päättyi ”vaikeita äänteitä” sisältävään lastenlauluun, en tiennyt itkeäkö vai nauraako. Olisi pitänyt laulaa mukana… Kyllä minä kitaran rämpytykseni päälle olin paljonkin laulanut. Nämä kurssin biisit eivät vain olleet Beatlesia eikä Stonesia.
Kurssin vetäjä, brittiläinen lehtori Bullivant, oli ystävällinen eikä kommentoinut laulamattomuuttani mitenkään. Hän antoi asiallista palautetta, kiitteli edistymistäni ja lainaili jopa kirjallisia äänilevyjä lisämotivaatiota antamaan. Levyt jäivät kuuntelematta, mutta kurssin läpäisin hyvällä arvosanalla.
Kuvaaja: Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseo, 1975
Todellisuudessa parantunut suullinen taitoni johtui ahkerasta oluttuopin ääressä istumisesta lähipubissa brittiläisten ja amerikkalaisten opiskelukavereiden kanssa. Myös intensiivinen seurustelu lähes täydellistä brittienglantia puhuvan saksalaisen tyttöystäväni kanssa auttoi. Saksan taitoni saivat rauhassa ruostua, vaikka saksaakin joskus puhuimme. Seuraava tyttöystäväni olikin sitten aito britti. Kun vielä pääsin amerikkalaisen lehtorin Tim Andrewsin ystäväpiiriin, puhuin päivittäin varmaankin enemmän englantia kuin suomea. Laudatur-tason Oral Use -testin selvitin parhaalla arvosanalla. Joten, se siitä.
Työelämään siirryttyäni Blåfield ei palannut ei enää kummittelemaan, Bullivant sitä vastoin kyllä. 90-luvun alussa olin yhdessä yhdysvaltalaisen harjoittelijan kanssa toimittanut Orientation Handbook -selviytymisoppaan ulkomaalaisille opiskelijoille. Kun Pamela vielä parina seuraavana vuonna toimi apunani orientaatiokurssin ja -oppaan suunnittelussa ja tunsin olevani vahvalla pohjalla opaskirjan toimitusvastuun jäädessä yksin minulle. Niinpä esimieheni kautta minulle välitetty viesti oppaan kelvottomasta englannin kielestä tuli minulle epämiellyttävänä yllätyksenä.
Pomoni kunniaksi on sanottava, ettei hän ollut niellyt Bullivantin yliampuvaa kritiikkiä sellaisenaan. Hän myös tiesi, että olin pari vuotta aiemmin suorittanut virallisen kielenkääntäjän tutkinnon suomesta englantiin. Tuon vaativan kokeen läpäiseminen kävi eräänlaisesta tulikokeesta. Tulimme keskustelussamme sellaiseen johtopäätökseen, että lehtorilla taisi olla oma lehmä ojassa. Hän aivan ilmeisesti halusi Orientation Handbookin kielentarkastustyön Kielikeskukselle, jonka leipiin hän oli jossain vaiheessa siirtynyt.
Opas oli muutamassa vuodessa kasvanut parinkymmenen sivun leikkaa-ja-liimaa -monisteesta lähes 200-sivuiseksi toimitetuksi ja ladotuksi kirjaksi. Kielentarkastuksen hinta olisi reilusti ylittänyt oppaan painatuskustannukset. Ihmettelin ääneen, että miksi ei englannin kielen laatuun aiemmin ollut puututtu kuin vasta nyt, kun vastuu oli yksin minun. Kun ehdotin, että annetaan opas luettavaksi neutraalille osapuolelle, äidinkielenään englantia puhuvalle kanadalaiselle harjoittelijalle, oli pomoni silmin nähden helpottunut. Löytyihän sieltä virheitä – muutama typo. Olin minäkin helpottunut. Joten, se siitä.