Olen tähän ikään, 66 vuoteen, ehdittyäni asunut 12 osoitteessa. En tietenkään muista juuri mitään 50-luvun Merikadun enkä Pursimiehenkadun asunnoista. Jotain varhaisten muistikuvien usvassa kelluvia, pienenpieniä välähdyksiä vain, kuten ollessani isäni kanssa kävelyllä metrien korkuisen ristiaallokon myrskyisenä syyspäivänä.
Kun 60-luku alkaa, näen itseni pyörtymässä enoni Halkosuontien 8:n rintamamiestalon eteisessä, neljä viikkoa myöhemmin istumassa auringonpaisteessa ikkunan luona vilttiin käärittynä toipumassa rajusta tuhkarokosta ja toukokuussa täysin tervehtyneenä odottamassa pääsyä Tapiolaan.
Seuraavalta etapilta, Menninkäisentieltä viisceeltä, onkin riittänyt muistijälkiä kahteen kirjaan ja ylikin. 22 vuotta ei silti tehnyt siitä asunnosta kotia: liian monta ilotonta hetkeä tuohon kolmeen huoneeseen ja keittiöön liittyy.
”Vapaus” on sana, jonka liitän Antti Korpin tien nelosen kolmannen kerroksen opiskelijakaksioon Helsingin laitamilla. Olen vihdoinkin aloittamassa oman elämäni läheisen ihmisen, tulevan vaimoni, kanssa. Kaksi ja puoli vuotta on kuitenkin liian lyhyt aika kotiutumiseen. Toisessa opiskelijaboksissa Kurkisuontie yhdeksikön kattohuoneistossa käymme vain tekemässä kymmenen kuukauden pyrähdyksen.
Järvenpään Kinnarinkatu kakkosen 78 ja puoli neliötä ovat meidän omamme: kahdella viimeisellä opintolainalla ja pankin antamalla ASP-rahalla ostettu paikka. Kaikki kolme lastamme syntyvät tähän osoitteeseen, vaikka synnytys tietenkin tapahtuu Hyvinkään keskussairaalassa. Kodilta Kinnarinkatu tuntui, mutta kiihkeärytminen elämänvaihe ja nopeasti ahtaaksi käyvä asunto haalistavat muiston.
Seuraavaksi asumme kolmikerroksisessa kivilinnassa Järvenpään Maaseutuopiston rehtorin asuinrakennuksessa. Kinnarinkatu on vuokralla ja me olemme Hyvinkään kaupungin vuokralaisia. Jos lapsiltamme kysyy, tämä on heidän lapsuudenkotinsa. Kummallisinta on, että lähes kuuden vuoden jälkeen muutamme ensin Mannilantien ykköseen liian pieneen, mutta halpaan, kolmioon opettajien asuntolassa ja sieltä viisihuoneiseen steriiliin ASO-asuntoon Kyrölän Hyasinttikuja yksi deehen – ja sitten takaisin kivilinnaan toiselle yli viiden vuoden kierrokselle. Poismuuttovuonna 2009 lähtee vanhin tytär omille teilleen Rovaniemelle ja nuorempi tytär jää Järvenpäähän opiskelemaan.
Olemme jo edellisenä vuonna tehneet kaupat Vääksyntie 4:n Säästöpankkitalon pankinjohtajan asunnosta. Tuo johtaja-asia tosin selviää meille vasta kahdeksan vuotta myöhemmin, kun 2017 osallistumme ensi kerran Vanhan Vääksyn avoimet ovet ja pihat -tapahtumaan. Huoneisto vaatii suuren remontin, johon kuluu melkein yksi kokonainen vuosi. Menee neljä kesää ja poikamme lentää pesästä. Nyt kun olemme kaksistaan asuneet täällä tusinan vuosia, olen vakuuttunut siitä, että tämä asunto on kotini. Tulevaa kolmattatoista sijoituspaikkaani en halua edes ajatella.
2 thoughts on “Osoite on vain numero”
Olipas jämäkkää ja hauskaa kerrontaa hajuista!
Sinulla on kyllä aikamoinen hajunenä!
Lukiessa minunkin nenä saavutti hajut aika aidosti! 🥰
Kiitos kommenteistasi! Kiva, että pidit tekstistä.