Voi pyhä Sylvi! Oli mummullani tapana päivitellä. Elimme tuolloin niitä presidentti Kekkosen päättymättömiä valtakausia. Jälkeenpäin olen ajatellut, että pyhimyksen statuksen Sylvi Kekkonen on totisesti ansainnut, kun luki viikkolehdistä Urhon naisseikkailuista ja yleisesti tiedossa olevasta kaksoiselämästä.
Lapsena uskoo siihen, mihin lapsi pannaan uskomaan. Aikuisten pyhät arvot istutetaan lapsen mieleen. Mitä sieltä versoo, ”ei s’oo ihmises se on suuremmas käres”. 60-luvun kansakoulu ei pahemmin noita vanhempani minulle antamia pyhiä arvoja horjuttanut. Sodan päättymisestä oli kulunut vähän aikaa eikä vapauden vuosikymmenen radikaalit ja ikonit alas repivä ajattelu ollut saanut jalansijaa alakoulun turvallisessa ja vakaassa maailmassa. Suurempi käsi pyyhkäisi koti-uskonto-isänmaa -jalkaisen pöydän puhtaaksi vasta 60-luvun lopulla. Tuon tapahtuessa kolmijalkainen pöytä heilunut kiikkeränä jo muutaman vuoden.
”Levolle lasken, Luojani,
armias ole suojani!
Jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi!”
Siinä oli sanoja peräkkäin. Oma ymmärrykseni ei tuon ritirimpsun syvempää sisältöä koskaan ehtinyt tavoittaa ennen kuin tavasta jo luovuttiin. Kaiketi siinä oli hieman samaa kuin rukousnauhan hiplailussa jossain päin maailmaa. Englannin kielessä on tähän hyvin sopiva sanonta: ”Going through the motions” . Lähinnä vastaava olisi ”pakolliset kuviot”, mutta siitä puuttuu se jokin. Tehdään siis jotain mekaanisesti ilman sen syvällisempää tarkoitusta tai ajatusta.
Evankelis-luterilaisuuden pakolliset kuviot omalta osaltani loppuivat sopivasti kesän 71 rippikoululeiriin ja syksyn konfirmaation ehtoolliseen. Monelle muullekin ystävälleni kävi samoin. Niin kuin tuolle ajalle oli ominaista, leirillä käytiin kriittisiä keskusteluja uskon ja kirkon merkityksestä ihmiselle. Kysyttiin, mikä on pyhää? Vastaukset olivat moninaisia. Kun tuohon yhdistettiin oppikoulun biologian opintojen esiin tuomat faktat eliöiden kehityksestä ja ihmisen biokemiasta, oli epäuskon siemen kylvetty. Se versoi, kasvoi ja vahvistui.
Uskonto putosi agendalta. 1982 helmikuussa hain eron kirkosta. Se ei minua kuitenkaan estänyt nauttimasta 90-luvulla vaimoni ev. lut. -siivellä Järvenpään seurakunnan perheleireistä. Tarkoitus pyhittää keinot ja lapsilla oli hauskaa. Osallistuin aktiivisesti kaikkeen leirillä tapahtuvaan ja päättäjäisillan ohjelman tekoon monena kesänä.
Pyhyyden käsitys linkkiytyi hyvinkin maallisiin rientoihin. Kaipa joskus musiikkimieltymyksistä kiisteltäessä tulin käyttäneeksi sanaa pyhä. The Beatles on minulle pyhä asia! Se on maailman paras bändi! Sinä et ymmärrä heidän musiikkinsa syvyyttä! Tämä tietysti sanottuna teini-ikäisen ehdottomuudella. Vähitellen tällainen pyhittely laimeni ja loppui.
Oli aivan selvää, että musiikillinen kokemus on jokaisen yksilön korvien välissä. Ja olihan tämäntyyppisissä tilanteissa helppoa myös hakeutua Beatles-uskovaisten seuraan saamaan vahvistusta uskolleen. Myöhemmin, kun musiikin kuuntelu irtautui lapsen ja nuorukaisen kokemusmaailman kahleista, ei edes häivähdystä ”pyhästä” musiikista ilmennyt. Kiihkon tilalle oli tullut suvaitsevaisuus. Sisimpäni alttarilla paloi vain yksi kynttilä Beatles-yhtyeelle. Kynttilöitä oli satoja. Aikuisena oli myös helppoa olla välinpitämätön sietämättömälle.
Tunnustan myös, että olen aikuisena rukoillut. En tiedä mitä tai ketä. Rukoilin 2010, että tyttäreni Lada-koira olisi parantunut vakavasta sairaudestaan. Koira jouduttiin lopettamaan. Olin täysin poissa tolaltani. Olin juuri saanut tuon tiedon, kun ystäväni soitti puhuakseen jostain aivan muusta. Aloin itkeä puhelimessa. Tyttäreni sen sijaan suhtautui asiaan hyvin järkevästi. Ja hankki toisen koiran, jonka olen muutama vuosi sitten adoptoinut pois Vääksyyn helpottamaan kaksostyttöjen vanhempien arkea. Vaikka olin pyhästi vannonut, etten koskaan ota lemmikkiä. Rolfia kävi sääliksi.
Pyhyyden kokemuksia minulla on ollut luonnossa. Silloin, kun vielä aktiivisesti lenkkeilin Aurinkovuorella, minulla oli tapa sanoa kovaan ääneen ”kiitos”, kun ohitin puolen matkan tolpan harjun korkeimmalla kohdalla. Kiitin siitä, että pystyin juoksemaan tuon kympin lenkin, mutta myös metsästä ympärilläni ja rauhasta sisälläni. Pari sienestäjää kyllä pelästytin tuolla tavalla huutelemalla keskellä männikköä.
Pyhyys on jokaisen ihmisen sisällä. Se on se oman pään sisällä kuuluva ääni, jota kukaan muu ei kuule ja joka sanoo, mikä on oikein tai väärin. Pyhyys on yksilön moraali. Moraalin rakennuspuut ovat perimä ja elämänkokemus. Moraali ei todellakaan ole kiveen kaiverrettu vaan se on taipuisa kuin puu. Hyvästä puusta tehtynä se taipuu vain vähän eikä katkea koskaan.