Newportia katolla

Tätä on nykyään vaikea uskoa, mutta 60- ja 70-luvuilla tupakka paloi koko ajan ja kaikkialla. Lähes kaikki polttivat; toiset koko ajan ketjussa, toiset vain silloin tällöin. Ystävistäni vain muutama kykeni vastustamaan kuningatar Nikotiinin kutsua.

Valinnanvaraa on

Savuke-, sikari- ja piipputupakkamerkkejä oli kymmeniä ellei satoja. Askit ja rasiat olivat upean näköisiä ja houkuttelevia. Graafinen ilme oli huolella suunniteltu. Kirjasintyyppi ja väritys loivat harmonisen kokonaisuuden, jota korostivat leijonat, liljat, tähdet tai vaakunat. Tuotteissa oli muitakin salaperäisiä merkintöjä ja kuvioita, ikään kuin koodeja tupakoinnin saloihin vihkiytyneille.

Tupakkamainoksia oli kaikkialla: sanoma- ja aikakauslehdissä, busseissa, junissa, lentokoneissa, urheilukenttien laidoilla, hotelleissa, ravintoloissa, diskoissa, kaupoissa, televisiossa… Oli oikeastaan helpompi luetella paikat joissa ei tupakkamainoksia ollut. Äkkiseltään tulee mieleen kolme paikkaa: kirkko, elokuvateatterin katsomo ja uimahalli. Ehkä siksi, että näissä paikoissa tupakanpoltto oli kielletty. Kino Tapiolan katsomon seinällä oli kyltti, jossa palavan savukkeen yli oli vedetty paksu punainen ruksi: Ei, nej, no, nicht ja njet!

Mainoksissa säkenöivähampainen Hollywood-pariskunta nojaili savukkeet käsissään rennosti pikaveneen kokkaan tai avokadon kuoreksi ahavoitunut lännenmies kiihdytti kessu suussa mustanginsa täytteen laukkaan.

Polta, polta tupakkaa…

Ja lähes kaikkialla sai polttaa tai ainakin osa tilasta oli tupakoitsijoita varten. Tavallisesti mitään väliseinää tai edes verhoa ei ollut erottamassa tupakoimattomia ja tupakoitsijoita toisistaan – vain kuviteltu savuiseen ilmaan piirretty raja. Savuhan leijaili joka tapauksessa joka paikkaan. 

Kaikki linja-autopysäkit, rautatieasemat ja mitkä tahansa muut tilat, joissa ihmiset joutuivat tupakanmitan verran odottamaan, olivat tumppien peitossa. Tuhkakuppeja oli kyllä käden ulottuvilla, mutta ei kiireinen tupakkamies ehtinyt savukettansa siivosti lopettamaan. Metsäpalot olivat kesällä yleisiä. Palavat savukkeet lensivät helposti auton ikkunasta kesän kuivaamalle pientareelle. 

Äitini kärytti Kentiä keittiössä ruokaa laittaessaan. Hassanin täti poltti ketjussa Gold Dollar -savukkeita sisällä. Enoni huulessa roikkui punainen Marlboro hänen tehdessään sähköasennuksia. Pekan isoveli poltti piipussa MacBarensin Plum Cakea ja harjoitteli flamencokitaran soittoa. Kunnallisteknisen työmiehet nojailivat lapioihinsa ja imivät posket lommolla Työmiestä tai Klubia – pillitupakkaa. Tuttu postimies postia jakaessaan poltteli porraskäytävässä vihreää Norttia muistaen kuitenkin tumpata vasta ulko-ovella.

Tupakkaa ja tupakkatuotteita oli myös saatavilla missä vain. Kaupoissa ja kioskeissa tietysti. Oli myös tupakka-automaatteja, joista sai sopivalla määrällä kolikoita valitsemansa savukerasian. Tämä tarkoitti myös sitä, että heti kun yletti rahaa laitteeseen tunkemaan, sai tupakkaa – vaikka sitten toisen kaverin harteilta kurottaen. Joissakin paikoissa oli valvontaa ja alakouluikäisiä tupakkamiehiä katsottiin ainakin pahalla silmällä. Usein kuitenkaan ei.

Savukeruletti

Kun Tapiolan Syyslysteihin saapui Tivoli Seiterä, niin voit arvata, mikä oli suosituin laite. Aivan oikein! Tupakkaruletti. Ruletin hoitaja oli pelinsä paras mannekiini. Hän poltti Pall-Mallia ketjussa. Savuke pysyi jämäkästi suussa, kun hän ilmoitti, ettei panoksia voinut enää laittaa ja pyöräytti jalkapedaalilla ruletin vauhtiin. Parinkymmenen pennin panoksella saattoi voittaa ison Camel-askin. Pelaajan ikää ei kysytty. Nyrkkisääntö taisi olla, että jos nenä näkyi tiskin yli, niin tupakkaa sai.

Halpaa huvia

Tupakka oli suurkulutustuote. Sen hinta oli kohtuullinen tai pikemminkin halpa. Pikkuaskin Coltia sai reilulla markalla, isompi oli pari markkaa. Se oli siis suurin piirtein saman hintainen oli leffalippu. Fazerin suklaalevykin oli kalliimpi. Eikä suklaa ollut edes terveellistä…

Kino Tapiolan kioski oli auki viikonloppuisin jopa iltayhteentoista, jolloin viimeinen elokuvanäytös pyörähti käyntiin. Kioskilla oli myös myyntiluukku kävelykadulle. Makeisten ja tupakan lisäksi sieltä sai muun muassa kofeiinitabletteja. Sama nenäsääntö päti näihinkin. Onneksi ne maistuivat pahalle.

Röökinpoltto alkaa

En muista kuinka nuori olin, kun vedin ensimmäiset ”hatsit” jonkun isomman kaverin tupakasta. Ehkä yksitoista tai kaksitoista? Joka tapauksessa 13-vuotiaana pullotti tupakka-aski farkkujen takataskussa.

En minä tupakasta pitänyt. Tulin nopeasti huonovointiseksi pystymättä vetämään henkeen koko savuketta. Poskisauhuja piti polttaa, kun kukaan ei huomannut. Tupakanpoltto nosti minut ja monet muutkin saman sukupolven varhaisteinit aikuisuuden alimmalle askelmalle. Savuava pötkylä huulessa et enää ollut pikkupoika. Oli huumaava tunne sytyttää tupakka palamaan. Samanlainen kihelmöinti tuntui päälaessa kuin ennen ensi treffejä. Kielletyn hedelmän maku oli voimakas ja viettelevä.

Vaikka äitini poltti, hän ei hyväksynyt minun tupakointiani. Salaa piti polttaa ja Sisu-pastilleja imeskellä ennen kotiin menoa. Tupakointipaikat oli syytä valita huolellisesti. Vaikka näennäisesti emme välittäneet, missä poltimme, oli kuitenkin oltava tarkkana ettei jäänyt kiinni; kotioloista riippuen sai joko nuhteet tai selkäsaunan. Vaikka oma äiti tai isä ei nähnytkään, saattoi naapurin kyylätäti ilmiantaa koko jengin. Niinpä yksi tupakoimaton pantiin vahtiin. Vaaran lähestyessä sätkät poljettiin nopeasti maahan ja lauma levisi kuin tuhka tuuleen.

Salaa sauhuttelua

Kekseliäisyydellä ei ollut rajoja, kun mietimme aikuisten katseilta turvassa olevia sauhuttelupaikkoja. Takapihan metsikön suojassa sijaitsevat vallihaudat eli vallarit oli eräs melko varma alue. Moni vanhempi ei viitsinyt lähteä hyppelemään leveimmillään yli kaksimetristen kaivantojen yli. Sesonkien ulkopuolella uimarannoilla saattoi pössytellä häiritsemättä. Onkiretkien vakiovarusteena oli savukkeita tai maissipiippu. Polkupyörillä päästiin niin kauas ettei kiinnijäämisen vaaraa juuri ollut. Seurakunnan puisen nuorisotila rakennuksen, Räkälän alapuolella oli myös tilaa. Mitä nyt kissan pissan haju hieman häiritsi. Yksi paikka oli kodin lähellä. Se oli talomme katto. Sinne ei kukaan nähnyt. Katolle pääsi kiipeämällä paloportaat ylös asti yli neljännen kerroksen. Sitten vain rinkiin istumaan ja pöllit palamaan.

Merellistä raikkautta

Mentholsavukkeet olivat uusi hittituote. Mainosten mukaan niissä oli valtamerien tuulien raikkautta. Menthol teki tupakoinnistani vieläkin vaikeampaa. Pääni meni pyörälle jo tavallisestakin tupakasta. Mentholin maku sai vielä vatsanikin sekaisin. Olin kuitenkin päättänyt ottaa työvoiton Newportista.

Newport-aski oli todella vetävän näköinen valkovihreine raitoineen ja bumerangin muotoisine logoineen. Mummulta kinutuilla rahoilla lampsin Kino Tapiolan kioskille. Nostin nenäni tiskin yli ja sain askin merellistä raikkautta. Tupakat takataskuun, hanskat käteen ja kiipeämään oman talomme katolle. Kiivetessä ei parannut katsoa alaspäin. Siispä katse tiukasti punatiilisessä ulkoseinässä ja askel kerrallaan kohti korkeuksia.

Onhan täällä oltu ennenkin. Nyt olen yksin. Newport huuleen, tuli tikusta ja pitkä imu henkeen. Hyvää tämä on, vakuuttelen. Saan kunnialla poltettua ensimmäisen. Aurinko häikäisee epäluonnollisen kirkkaana. Kaikki aistit terästyvät havainnoimaan kaunista syyspäivää. Päässä pyörii mukavasti. Maisema saa kaleidoskooppisia, liukuvia psykedeelisiä värisävyjä. Hengitän syvään. Kyllä mainos puhuu totta. Tunnen sieraimissani Atlantin henkäyksen.

Eihän tänne nyt yhden tupakan takia kavuttu, siis toinen Newport savuamaan. Sitä en saa poltettua kuin puoleen väliin. Psykedelia muuttuu vihreänharmaaksi sakeaksi puuroksi. Metholin väkevä haju pursuu kehoni huokosista. Huimaa. En pysty nousemaan seisomaan. Oksettaa. Sisälmykseni kääntyvät ympäri. Olen merisairas.

On pakko päästä katolta alas. Palotikkaita en uskalla käyttää. Kylmä hiki kihoaa otsalleni, kun yritän nousta istumaan. Huohotan makuulla ja mietin sumeassa mielessäni, mitä teen. Alakatto ja porraskäytävän ikkunat! Ainoa mahdollisuus. Ryömin kohti yläkaton reunaa. Onko mikään porraskäytävän ikkunoista auki? Riski on otettava. Pudottaudun alakatolle. Täältä ei pääse pois kuin apua huutamalla. Kokeilen reunimmaista ruutua. Kiinni. Kiinni on toinenkin. Samoin kolmas. Epätoivo valtaa mieleni. Neljäs ikkuna. Se aukeaa. Varovasti hivuttaudun sisälle portaikkoon.

Vatsaani kouristaa. Porras kerrallaan raahaudun alaspäin. Olen puolessa välissä tuskaista matkaani. Yhtäkkiä kolmannen kerroksen ovi käy. Joku tulee. Pakottaudun istumaan. Ei, ei! Se on Purasen rouva.

– Hej, Roobärt. Hur mor du? Du ser lite sjuk ut.

– God dag, fru Puranen. Allt är fint. Jag har bara lite ont i magen.

Hän jatkaa alaspäin jättäen jälkeensä sakean parfyymipilven. Yököttää. Voimanrippeeni keräten kuljetan itseni istuma-asennossa askelmalta toiselle alaovelle saakka. Seinästä tukea ottaen pääsen jaloilleni. Riuhtaisen ulko-oven auki, hoipun autotallille, sohin tallinoven auki. Sisällä autotallissa on viileää ja hämärää. Avaan auton takaoven. Asettaudun varovasti makuulle Taunuksen takapenkille. Hengitän syvään rauhallisesti. Suljen silmäni. Kun herään on pimeää. Mitä kello on! Kampean itseni istumaan. Olo on hyvä. Auton kello on jo melkein kuusi. Ruoka-aika!

– Ja missäs sitä on taas koko iltapäivä luuhattu? Kas kun syömään keksit tulla.

– Matilla levyjä kuuntelemassa. 

Menthol-savukkeita en enää koskaan polttanut.

Savukkeet käryävät

Tupakointi kuitenkin jatkui. Jos olin porukassa, joka poltti, poltin. Tupakoimattomien seurassa olin tupakoimatta. Kesätöissä olin monta vuotta Suomen Väri ja Vernissa Oy:ssä autonapumiehenä. Jos kuski poltti, poltin minäkin. Saattoi kuitenkin mennä viikkoja, jopa kuukausia etten koskenutkaan tupakkaan.

Keskikoulu päättyi ja pääsin lukioon. Tapiolan yhteiskoulun lukiosiiven lähellä oli Partiomaja. Partiomajan taakse kerääntyi joka välitunti tupakkaporukka. Minä olin tietysti mukana. Olihan siellä monta kaveria, jotka eivät polttaneet. Partiomajan jengissä ei ollut tylsää. Olimme silloin mieltyneet pikkusikareihin – olimmehan melkein aikuisia. Tai eivät ne oikeita sikareita olleet vain sellaisia savukkeen näköisiä tummia pötköjä, joissa oli filtteri. Tyylikästä… 

Todelliset tupakkamiehet ja -naiset käärivät itse savukkeensa Rizla-koneella; taitavimmat pyöräyttivät kessun sormillaan. Purut ravistettiin varovasti savukepaperille, paperia nuolaistiin ja tuotos rullattiin pari kertaa ympäri. Sätkä huuleen ja tulta perään.

Kauppoihin tuli jatkuvasti uusia alan tuotteita: erikoispitkiä satamillisiä, parfumoituja naistensavukkeita ja filtterittömiä vahvoja ranskalaisia. Gauloises-askissa oli Asterixin päähine. Asterix-sarjakuvakirjat olivat juuri aloittaneet voittokulkunsa myös Suomessa. Saisiko niistä samanlaisia taikavoimia kuin Obelixillä oli? Ei. Mutta huono olo tuli jo yhdestä.

The thinking man smokes a Perterson pipe

1976 aloitin historian opinnot Helsingin yliopistossa. Ensitöikseni hankin Peterson-piipun. ”The thinking man smokes a Perterson pipe” -lupaus kuulosti vakuuttavalta. Menin alan liikkeeseen Helsingissä ja pitkään harkittuani päädyin vaaleapesäiseen Shannon-malliin. Tupakaksi valikoitui MacBarensin Navy Cut. Äitini kotiin tullessa istuin parvekkeella savupilven ympäröimänä ja luin tenttikirjaa. Hän pysähtyi parvekkeen oviaukkoon jotain sanoakseen, pyöritti päätään epäuskoisena, mutta katsoi viisaammaksi olla sanomatta mitään. Piippu unohtui pian laatikon pohjalle ja Navy Cut kuivui pilalle vaikka olin oikeaoppisesti laittanut rasiaan kurkkuviipaleita tupakkaa kosteuttamaan.

70-luvun puolella yliopistolla oli vielä monta paikkaa, jossa sai polttaa, muun muassa päärakennuksen ruokalassa oli perimmäinen tila varattu tupakoitsijoille. Saatoit siis syödä hernekeittoannoksen ja polttaa samanaikaisesti.

Tuhkauurna…

80-luvulle tultaessa tupakointitilat olivat supistuneet muutamaan lasieriöön eivätkä lehtorit tai professorit saaneet enää polttaa työhuoneissaan. Pomoni, Kiti, poltti joka tapauksessa työhuoneessaan. Häntä eivät kiellot häirinneet. Ei tarvinnut kertoa kollegoille missä oli ollut, kun hajusta tiesi. Uusi teknologia oli kallista, joten näytöt ja näppäimistöt periytyivät alenevassa virkamiespolvessa. Sain Kitin näppiksen ja harmaasävynäytön. Käänsin kerran jumiutuneen näppäimistön ympäri. Olisin yhtä hyvin voinut tyhjentää tuhkauurnan… Jumin syy kyllä selvisi.

Minä lopetin satunnaisenkin käryttämisen 80-luvun alussa. Avovaimoni tumppasi viimeisen Marlboronsa hieman ennen kuin hän alkoi odottaa esikoistamme. Kontulan synnytysvalmennuksessa kesällä 1985 jo ihmettelimme yhdessä tupakoivia, seitsemännellä kuulla raskaina olevia itähelsinkiläisäitejä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *